AMURINMAAN RETKI
1868-1872

Suomalaiset tiikereiden maassa

- Amurin yhtiö - Amurinmaalle lähtee kaksi ryhmää – Höök purjehtii maapallon ympäri - Saapuminen Nahodkaan -Matkalle maapallon ympäri - Nahodkan suomalaiset - Strelok löytyy - Suomalaiset ja kiinalaiset - Epäonnea merellä ja maalla - Yhtiö hajoaa Furuhjelmin kuolema – Suomalaiselämää Vladivostokissa – Höökin loppuelämä – Elämää Abossa – Amurinmaan muita suomalaisia - Amurin ihanteet ja Tampere - Epilogi

Teuvo Peltoniemi 14.12.2021

Päivitetty 14.12.2021 

Amurin yhtiö – Amurinmaalle lähtee kaksi ryhmää – Höök purjehtii maapallon ympäri - Saapuminen Nahodkaan -Nahodkan suomalaiset - Strelok löytyy - Suomalaiset ja kiinalaiset - Epäonnea merellä ja maalla - Yhtiö hajoaa – Furuhjelmin kuolema – Suomalaiselämää Vladivostokissa – Höökin loppuelämä – Elämää Abossa – Amurinmaan muita suomalaisia - Amurin ihanteet ja Tampere - Epilogi

Pitäjien kirkkoherrat lukivat 1860-luvulla saarnastuoleistaan ahkerasti Aleksanteri II:n kuulutusta: Mantšuriassa Amurinjoen eteläpuolella saa viljelysmaata ilmaiseksi. Suomi oli juuri Suurten nälkävuosien katastrofin keskellä, joten nälänhädän ja kulkutautien vaivaamalle kansalle tämä oli lupaus, joka puhutti. Mutta Amuri oli uskomattoman kaukana. Venäjä oli saanut rajajärjestelyissä Kiinalta miltei asumatonta Amurin aluetta Tyynen meren rannikolta. Amurin alue haluttiin asuttaa, jotta Venäjän valta näkyisi myös käytännössä.

Muuttohaluja Suomessa siivitti se, että tsaari nimitti Amurin perintömaidensa käskynhaltijaksi eli käytännössä Amurin kuvernööriksi vuodesta 1869 suomalaisen Karl Harald Felix Furuhjelmin, jolle alue oli tuttua, sillä hän oli toiminut Itä-Siperian ylihallituksen palveluksessa vuosina 1854–1860. Hänen veljensä Johan Hampus Furuhjelm toimi vuosina 1865–70 Itä-Siperian (Primorjen) alueen sotilaskuvernöörinä.

Amurin yhtiö

Suomessa kiinnostus heräsi sekä rahvaan että sivistyneistön piirissä. Mielenkiintoa lisäsi varmaan tieto siitä, että alueella olisi tsaarin edustajina kaksi tuttua suomalaista. Innostuneiden joukossa oli 30-vuotias merikapteeni Fridolf Höök, joka oli purjehtinut valaanpyynnissä Amurin vesillä. Seikkailun- ja rikastumisenhalun lisäksi Fridolf Höökiä ajoi voimakas usko tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Vuonna 1868 Höök perusti Amurin yhtiön. Halukkaista valittiin mukaan "monipuolisia taitoja ja kykyjä silmällä pitäen" 26 helsinkiläistä. Useimmat olivat jo kalastus- ja metsästysharrastustensa vuoksi tuttuja keskenään.

Höök laati yhtiölle säännöt "täydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan", kuten Amurin retkelle osallistunut insinööri Fredrik Nilsson luonnehti. Säännöt korostivat, että yhtiössä "yksi olisi kaikkien ja kaikki yhden puolesta". Kukaan ei saisi kieltäytyä hänelle määrättävästä työstä. Kaikki päätökset tehtäisiin yhteisissä kokouksissa. "Millaisia näköaloja avautuikaan mielikuvituksessamme!", Nilsson kirjoitti.

Amurissa yhtiö harjoittaisi maanviljelystä, metsästystä ja kalastusta sekä valaanpyyntiä. Myös kullankaivuuta ajateltiin. Tulot jaettaisiin tasan, joskin johtohenkilöt saisivat suuremman osuuden kuin muut. Yhtiön ensimmäiseen johtokuntaan valittiin Fridolf Höökin lisäksi proviisori Aksel Walldén, maisteri Victor Federley, maanviljelijä Öberg ja työvouti Eriksson. Matkalla Amuriin johtajana toimisi kuitenkin kapteeni Höök. Lähtijät olivat etupäässä suomenruotsalaisia. Kaikki olivat nuoria, valtaosa vasta hiukan yli kahdenkymmenen. Kuusi yhtiöläistä oli naimisissa ja otti perheensä mukaan. Heihin kuului myös insinööri Nilsson. Jo mainittujen lisäksi ryhmän ammattitaustoihin kuuluivat meriväen luutnantti, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, nahkurin sälli, turkkuri ja ainakin neljä apteekissa työskennellyttä.

Amurinmaan yhtiön asiakirjoissa listataan jäsenet: Beckström, Aksel Federley, Engblom, Eriksson, Falcken, Victor Federley, Grönberg, Grönstrand, Hakkarainen, Fridolf Höök, Hjalmar Höök, Jacobsén, H. König, V. König, Mickelson, Fredrik Nilsson, Polén, Rosenström, Carl Schoultz, Stjerncreutz, J. Söderhjelm, Tennberg, Aksel Walldén, Wickholm, Åberg, Östman. Mukaan lähti myös Ernst Wetterhoff, joka ei ollut liittynyt jäseneksi.

Yhtiö palkkasi laivamiehistöön neljä merimiestä sekä viisi oppipoikaa, jotka piti totuttaa valaanpyyntiin. Helsingin köyhäinhoitohallitus luovutti yhtiöläisten huostaan neljä tyttöä "edellytyksellä että heitä kohdeltaisiin niin kuin perheen jäseniä". Kun mukaan vielä otettiin kaksi Itä-Aasiaan pyrkivää kauppiasta oli lähtijöiden määrä noussut jo 50:een. "Kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli sivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin, että yhtiöllä olisi hyvä menestys", Fredrik Nilsson kirjoitti lähtöilmapiiristä.

Koska tsaari itse oli innostanut suomalaisia muuttamaan, ei Höökin ollut vaikea saada lainaa Furuhjelmin avulla Pietarista keisarillisten perintömaiden rahastosta. Jokaiselle siirtolaiselle luvattiin ilmaiseksi 100 tynnyrinalaa viljelysmaata. Verovapaus annettiin 40 vuodeksi. Yhtiöläisille ja heidän lapsilleen taattiin vapautus sotapalveluksesta. 30 000 hopearuplan lainalla yhtiö hankki oman laivan, sillä kuukausien maamatkaa Siperian halki pidettiin liian vaivalloisena. Höök osti Bremerhavenista tammesta rakennetun 240 tonnin prikin. Se varustettiin huolellisesti pitkää merimatkaa varten. Ruokatavaraa varattiin kahdeksi vuodeksi ja valaanpyyntivälineitä ostettiin runsaasti, mikä viittaa siihen, että Höökin tavoitteena oli jatkaa suomalais-venäläisen kauppakomppanian 1850-luvulla alkanutta valaanpyyntiä.

Amurinmaalle lähtee kaksi ryhmää

Lokakuun 30. päivänä 1868 yhtiöläiset kokoontuivat lähtöillallisille Helsingin Seurahuoneelle. Saksaan siirtolaiset matkustivat Alexander-höyrylaivalla. Aamulla satamaan oli kerääntynyt runsas saattojoukko, jossa ylioppilaat lauloivat jäähyväisiksi Maamme-laulun. Vaikka laivan irtautuessa satamasta kaiutettiin hurraahuutoja, oli kaikkien mielessä ajatus siitä, että Suomelle oltiin jättämässä jäähyväisiä kaiketi ikiajoiksi.

Vajaata viikkoa myöhemmin eli marraskuun 7. päivänä 1868 lähti Turusta matkaan samaan kohteeseen toinen joukko siirtolaisia kapteeni Brolinin johdolla. Lähes 50 matkustajaa muodostui maanviljelijöistä ja käsityöläisistä, jotka olivat kotoisin Turusta tai sen lähistöltä. Helsinkiläisjoukkue tuskin kuului nälänhädän vaivaamiin, mutta turkulaisille köyhyys oli todennäköisesti vahvin syy lähtöön. Heille matka muonituksineen oli ilmainen. Heikki Henriksson kertoi suomalaispapille Venäjällä 1911 päättäneensä jo lähtiessään ”elää ja kuolla Siperiassa”, koska niin ”surkea oli se viimeinen nälkävuoteni synnyinmaassa.”

Turun ryhmän lähtö sujui koruttomammin kuin helsinkiläisten. Lähtöillallisen sijasta käytiin edellisenä iltana jumalanpalveluksessa Turun tuomiokirkossa. Rovasti Renvall kehotti lähtijöitä olemaan uskollisia työssä, sekä pysymään kunnon kansalaisina isien uskossa. Lähtijöille annettiin mukaan raamattuja ja virsikirjoja.

Muutamia saattajia oli varmaankin rannassa, kun "Grefwe Berg"-lähti Tukholmaan. Sieltä jatkettiin vuorolaivalla Lyypekkiin ja junalla Hampuriin, jossa kapteeni Brolin ja kuvernööri Furuhjelm odottelivat siirtomaahallituksen "Nahodka" – höyrylaivalla. Matkanaikaisista tapahtumista ei tiedetä juuri muuta kuin se, että höyrylaiva saapui perille jo keväällä 1869 eli reilusti ennen Höökin purjealusta. Näin Furuhjelm saattoi olla Nahodkassa vastaanottamassa helsinkiläisiä ja turkulaisetkin olivat jo asettuneet alustavasti Sutšan-joen (nykyisin Partizanskaja-joki) partaalle. Nahodka-laivalle kävi myöhemmin huonosti, sillä se upposi Japaninmerellä 1870, mikä vaikeutti suuresti myös suomalaisten siirtolaisten elämää ja yhteydenpitoa Vladivostokiin.

Nahodka-höyrylaivalla tulleista ei ole tiedossa täydellistä matkustajaluetteloa. Väinö Perälän mukaan lähtijöitä oli 13 perheestä 44 henkeä. Vladivostokissa professori Larissa Aleksandrovskaja on kerännyt saapuneista matkustajista parikymmentä nimeä venäläisistä lähteistä.

Perälän kirkonkirjoista keräämä lista perheittäin: Amanda Ahlqvist; Johan ja Frederika Berg; Karl Herman ja Karoliina Berg; Heikki ja Lovisa Bohm; Edvard ja Wilhelmiina Eliasson; Joel Grönholm; Heikki, Henrika, Amanda ja Otto Henriksson (Nummenpää); Heikki ja Frederika Kavander; Erik, Eerika,Vilhelmiina, Juho, Amanda ja Ida Knaapi; Zefanias, Karoliina, Viktoria, Josefiina ja Olga Lohman; Gustav Sahlgren; Ernst Tallgren.

Aleksandrovskajan lista Nahodkan-laivan mukana tulleista: Johan Berg; Blomberus; Peter Bostholm; kapteeni Brolin;  Embus; Andrew Estman , Wilhelmina; Isä Georgy; Mary Helstein; Otto Hendrikson;  luutnantti Kruskopf;  Karl Lavelius;  Frederik Lindholm, Amanda; Otto Rein; Sandrik; Ernst Salgren; Andrew Sweberg; Peter Wanaus.

Listat eivät ole juuri lainkaan päällekkäisiä. Kyse lienee osittain suomenkielisten nimien translitteroinnin ongelmista. Osa muuttajista on voinut myös itse vaihtaa nimeään tai mukaan tulla Höökin mukana saapuneiden nimiä.

Höökin purjehtii maapallon ympäri

Höökin ryhmän oma purjelaiva saatiin valmiiksi Bremerhavenissa marraskuun lopussa. Sille annettiin uudeksi nimeksi "Imperator Aleksander II" ja suomalaiset muuttivat asumaan laivaansa. Välikannelle oli rakennettu kaksi suurta asuinsalonkia. Hyttejä oli vain perheellisille ja laivapäällystölle. Merenkulkuun perehtyneitä retkikunnassa oli kahden merikapteenin lisäksi Höökin veli, meriväen luutnantti Hjalmar Höök, neljä ammattimerimiestä sekä pari yhtiöläistä, jotka olivat aikaisemmin olleet töissä valaanpyyntialuksilla.

Muutostöiden aikana siirtolaiset opiskelivat ahkerasti merimiestaitoja, mutta rannalla kyllä naureskeltiin, kun "tuiki tottumattomat purjehtijat juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan laivan liikkeelle saamisessa", kertoo Amurin matkasta myöhemmin farmaseutti Carl Schoultzin muistiinpanojen perusteella kirjan julkaissut lehtori Bernhard Lagus.

Purjehdusmatkan alussa meri oli niin tyyni, että laivalla pantiin toimeen juhlatanssiaiset. Sitten alkoivat myrskyt ja matkalaiset joutuivat hätäsatamaan Plymouthiin, kun Englannin kanaalista ei päästy edes luovimalla eteenpäin. Parin päivän päästä yritys uusittiin, mutta yhtä heikoin tuloksin. Plymouthissa jouduttiin odottamaan yli kuusi viikkoa ja mieliala alkoi madaltua. "Ei mahtane kummastuttaa, että me kaikesta halusta toivoimme saavamme jatkaa matkaa. Kaupunkiin ei enää tehnyt mieli mennä, sillä Matti asui vakinaisesti joka miehen kukkarossa ja kirstussakin", kirjoittaa Lagus.

Vasta tammikuussa 1869 tuuli kääntyi ja matkaa päästiin jatkamaan. Satamassa oli ollut suuri joukko kohtalotovereita ja nyt laivat kilpailivat siitä kuka pääsisi Atlantille nopeimmin. Biskajanlahden myrskyä lukuun ottamatta matka jatkui suotuisasti, ja mieliala oli jälleen toiveikas, jopa riehakas. Monilla oli hyvä lauluääni, eikä "rommitynnyrin tappi ollut koskaan liian kireässä kiinni", kertoi Schoultz. Amuria varten valmisteltiin vaatteita ja työkaluja. Kannella pidettiin tarkkuusammuntakilpailuja.

Kap Verden saarilla saatiin suuret määrät suolaa vaihdossa juomaveteen, jota oli kuljetettu mukana Bremerhavenista saakka. Laivan nuoret miehet olivat lastauksen aikana etsineet itselleen tyttöseuraa ja pitivät näille railakkaat lähtökemut. Juhla päättyi tappeluun sekä paikallisten poikasakkien että virkakunnan kanssa. Poliisi pidätti kolme suomalaista, mutta "rohkeutemme ja kestävyytemme avulla meidän onnistui osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan", kirjoittaa Lagus.

Seuraava pysähdyspaikka oli vasta Trinidadin saari, joka sijaitsee noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikosta. Maihinnousu saarelle osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja myrskyn noustessa vene joutui veden varaan. Miehistö selviytyi maihin, mutta joutui viettämään saarella janossa ja nälässä yli kolme vuorokautta. Hyväntoivonniemi saavutettiin toukokuun alussa. Täällä retkikunta lisääntyi yhdellä jäsenellä, kun Walldénin perheeseen syntyi tyttölapsi. Etelä-Afrikan jälkeen maissa käytiin Jaavalla. Se olikin viimeinen satama ennen perilletuloa. Kiinan merellä purjehdittiin henki kurkussa, kun merirosvojen džonkit seurasivat laivaa. Kaiken varalta suomalaiset olivat hankkineet runsaasti aseita. Etukannen pikku tykki ladattiin rautaromulla. Suomalaiset puhkuivatkin, että hyökkäyksessä kävisi varmaan niin, että he valtaisivat kiinalaisaluksen eikä päinvastoin.

Saapuminen Nahodkaan

Oli jo syyskuu 1869, kun Imperator Aleksander II lähestyi Japanin merta ja määränpäätään Pietari Suuren lahtea. Kun laiva saapui Nahodkan sotilasasemalle, oli matka Suomesta kestänyt 11 kuukautta. "Vaikutelma uudesta kotiseudusta oli paljon parempi kuin oli edeltäpäin arveltu. Laivalla vallitsi iloinen mieliala ja toivorikkaita kasvoja näki mihin vain katsoi", muisteli Schoultz.

Nahodka sijaitsee noin 80 kilometriä kaakkoon Vladivostokista. Kuvernööri Furuhjelm ja hänen suomalaiset apulaisensa ottivat maamiehensä ystävällisesti vastaan. Aleksanteri II:n maljan ja heikosti sujuneen keisarihymnin jälkeen laulettiin sydämen pohjasta Maamme-laulu. Ernst Wetterhoff oli laivamatkalla laatinut ihanneyhteiskunnan rakentajille oman laulun. Se esitettiin Maamme-laulun sävelellä nyt ensimmäistä kertaa Amurissa.

“Hell dig du land vid Stilla haf
vi hälsa dig med fröjd.
Är detta land oss ödet gaf
till vagga och till graf."

"Terve, maa Tyynen meren rannikon, sua tervehdimme ilolla. Tään maanko kohtalo meille soi kehdoksi ja haudaksi", laulettiin pitkän merimatkan jälkeisessä tunnelmassa.

Juhlan jälkeen valittiin maanviljelyä ymmärtävistä yhtiöläisistä retkikunta etsimään siirtolalle paikkaa. Ensin tulijat kävivät katsomassa Turusta lähteneitä suomalaisperheitä, jotka olivat keväällä asettuneet muutaman peninkulman päähän Sutšan-joen varteen. Siellä opeteltiin sekä paikallisia oloja että perhe-elämää. Viisi pariskuntaa oli näet syntynyt pika-avioliittona Suomessa sen jälkeen, kun Amuriin haluaville oli ilmoitettu, ettei mukaan otettaisi poikamiehiä. Höökin ryhmää tämä sääntö ei koskenut.

Turkulaisille oli luvattu ilmaista maata ja kalastusoikeudet. Sen sijaan - kertoi Helsingfors Dagblad amurilaisten lähtöuutisessa - mahdolliset kultalöydöt piti luovuttaa hallitukselle. Sutšanissa havaittiin, ettei kultaa ollut vielä ehditty etsiä. Maa oli viljavaa, "mutta huoneita eivät olleet vielä ennättäneet rakentaa, vaan asuivat toistaiseksi maakuopissa, jotka olivat pienet ja matalat. Varsin tyytyväisiä he kuitenkin olivat, mutta kaipasivat koteja ja omaisiansa", kirjoitti Carl Schoultz muistiinpanoissaan.

Hedelmällisimmät maat olivat kiinalaisten uudisasukkaiden hallussa. Osa yhtiöläisistä olisi halunnut asettua jokilaaksoon, mutta kapteeni Höök korosti valaanpyynnin tärkeyttä ja siksi päätettiin kuitenkin mennä merenrannalle. "Tahdottiin myös olla täysin riippumattomia ja valtioneuvos Furuhjelm olisi voinut rajoittaa toimintamme vapautta, jos asuisimme liian lähellä häntä", asiaa lisäksi perusteltiin.

Strelok löytyy

Tulijat nousivat vielä prikiinsä ja tutkivat rannikkoa, kunnes Strelokin lahti Nahodkan ja Vladivostokin puolessavälissä valittiin paikaksi. Strelokin lahti oli hyvin suojassa myrskyiltä, sillä sen edustalla oli Putjatinin saari. Rannalla oli pari kiinalaisten rakentamaa hylättyä asuinrakennusta. Lähin naapuri oli kahdeksan kilometrin päässä oleva kiinalaisperhe. Kesäaikana seudulla kulki metsästäjiä, kalastajia ja kullanetsijöitä. Strelokista muutaman kilometrin päässä sisämaassa oli Maingin vuori, jonka mukaan kiinalaiset kutsuivat myös koko lahdenseutua. Vuoren suomalaiset ristivät uudelleen Joosefin vuoreksi.

Lahden pohjukka oli hiekkarantaa. Ensimmäiseksi yöksi rannalle rakennettiin suuri nuotio, jonka ympärillä haaveiltiin tulevaisuudesta. "Arvatenkin olisi raskas ja pitkällinen työ edessä ennen kuin täällä saataisiin asumuksia ja viljelysmaita kuntoon, mutta leppoinen ilmanala antoi toiveita maanviljelyksen ja puutarhanhoidon hyvästä menestymisestä. Luottamus toinen toistensa apuun ja yhteisvoimiin sai mielet kuitenkin turvallisiksi ja toivehikkaiksi", kirjoittaa Bernhard Lagus.

Yön aikana suomalaiset kuulivat "ilkeitä ääniä, jommoisia ihmisen kurkku ei saa syntymään". Siirtolaiset olivat tulleet seudulle juuri tiikereiden paritteluaikana ja saivat heti tuntuman lähimetsien valtiaaseen. Läntinen jokilaakso saikin suomalaisilta uuden nimen, Tiikerinlaakso. Itäisestä tuli Åberginlaakso ja keskimmäisestä Maisterinlaakso. Ensimmäinen yhtiökokous pidettiin nyt omalla maalla ja työnjaosta päätettiin. Osa ryhmästä alkoi korjata hylkytaloja, osa lähti laivalla Nahodkaan hakemaan karjaa ja varusteita. Suurempi taloista sisustettiin poikamiehille. Siihen tuli 35 makuupaikkaa. Iso lämmitysuuni muurattiin luonnonkivistä, koska tiiliä oli niukasti. Pienemmässä rakennuksessa oli kaksi huonetta, keittiö ja sali. Se jaettiin kuuden perheen ja neljän palvelustytön kesken. Priki palasi syyskuun lopussa tuoden hevosen ja 20 härkää. Lypsylehmiä ei oltu saatu.

Asumisen lisäksi myös ruokailu ja työnteko järjestettiin yhteistuumin. Vuoron perään jokainen rouvista hoiti taloutta viikon ajan tyttöjen ja parin miehen avustamana. Jokaisen oli muokattava päivittäin yksi kapanala maata. "Toisilta tämä vei kuusi tuntia, toisilta kymmenen, mutta pitkä merimatka ja iloinen elämä laivalla oli voimistanut ja kehittänyt niitäkin, jotka olivat tottumattomia ruumiilliseen työhön", kirjoitti Nilsson.

Putjatinin saarella käytiin metsästämässä. 35 miestä haravoi ketjuna saaren. Saaliiksi kertyi 11 metsäkaurista ja kolme hirveä. Toisella kerralla saarelta kerättiin viinirypäleitä. Ennen rantavesien jäätymistä suomalaiset kävivät laivalla Hakodatessa Japanissa ostamassa riisiä ja valaanpyyntitarpeita. Paluumatkalla he poikkesivat Vladivostokiin ja palkkasivat 15 korealaista työmiestä avuksi maatyöhön.

Talvella osa yhtiöläisistä kaatoi tukkeja uusia Tiikerinlaaksoon rakennettavia taloja varten. Kotona valmistettiin rekiä ja työkaluja. Kaksi miestä vuorollaan kävi metsällä. Metsästäjät tapasivat usein kuoppia, joihin kiinalaiset vangitsivat kesällä hirviä elävinä. Eläimiä pidettiin aitauksissa niin kauan, että ne saivat uudet nahkasarvet, joita Kiinassa myytiin erinomaisesta hinnasta potenssilääkkeeksi.

Kevättalvesta 1870 suomalaisilta loppuivat jauhot ja pari miestä lähetettiin Nahodkaan hankkimaan lisää leipää. Talvella sinne oli kuljettava 80 kilometrin taival rantapolkua myöten. Matkalla oli kolme kalastajamökkiä, joissa saattoi yöpyä. Jauhonostajat saivat Furuhjelmiltä ystävällisen vastaanoton. Kuvernööri kirjoitti suomalaisille lupalapun, jolla sai ostaa jauhoja toiselta sotilasasemalta, joka sijaitsi vain 12 kilometrin päässä Strelokista. Sinne pääsi helposti kirkasta jäätä pitkin, joskaan härkiä ei saatu astumaan jäälle, joten miesten oli itse vedettävä rekiä.

Työhön palkatut korealaismiehet luikkivat karkuun. Kielivaikeudet olivat olleet suuria eivätkä korealaiset olleet arvostaneet suomalaisten maanviljelysmenetelmiä. Syksyllä oli istutettu perunoita ja juurikasveja. Koska uudisasukkailla ei ollut myllyä, jolla jyvät olisi voitu jauhaa, viljaa oli kylvetty vain vähän.

Suomalaiset ja kiinalaiset

Alueen kiinalaisten kanssa suomalaiset tulivat aluksi hyvin toimeen. Kiinalaiset kutsuivat suomalaisia nimellä "engeli". Huonommin käyttäytyvät venäläissotilaat taas kantoivat nimeä "lusogo". Läheisen kiinalaisperheen kanssa vaihdettiin elintarvikkeita. Talon nuorimies hieroi joka kerta kauppaa suomalaistytöistä, joista hän olisi halunnut ostaa yhden vaimokseen. Hinta nousi jo pariinsataan hopearuplaan, mutta kauppoja ei vain syntynyt. Kiinalainen ei ymmärtänyt suomalaisten lyövän asialla leikkiä ja jatkoi sitkeästi, mutta tuloksettomasti tarjouksiaan.

Kiinalaisten ahkeruus, hyvä työtaito ja säästäväisyys saivat Schoultzilta tunnustuksen. Epäsiisteys, julmuus ja petollisuus kaupanteossa olivat hänen mukaansa heidän ikäviä puoliaan. Erityisen pelättyjä olivat kiinalaiset rosvojoukot. Metsästysmatkalla Schoultz yöpyi erään kiinalaisperheen luona. Yöllä taloon tuli kiinalaisia rosvoja. Carl Schoultz piiloutui vällyjen alle odottamaan, että rosvot saisivat syödäkseen. Heidän poistuttuaan talonisäntä lohdutteli vierastaan sillä, että rosvot olivat vaarallisia ainoastaan "kullanetsijöille, matkustajille ja rikkaille".

Epäonnea merellä ja maalla

Höökin yhtiön jäsenet oli jo Suomessa päätetty jakaa kahteen työryhmään, joista toinen huolehtisi valaanpyynnistä ja toinen hoitaisi maatyöt. Fredrik Nilsson liittyi valaanpyyntiryhmään. Valaanpyyntiä harjoiteltiin ensin Strelokin edustalla hyvin tuloksin: yksi suurehko valas saatiin tuota pikaa. Toukokuussa lähdettiin koko kesän kestävälle valaanpyyntimatkalle. Priki suuntasi ensin kulkunsa pohjoiseen. Olgan venäläiskylästä ostettiin 500 isoa lohta, jotka kyläläiset pyydystivät atraimella joesta suomalaisten odottaessa. Lohista maksettiin vain 10 kopeekkaa kappaleelta.

Seuraava pysähdyspaikka oli Moneron lähellä Sahalinin saarta. Sieltä piti pyytää turkishylkeitä, mutta paikalla oli jo amerikkalainen alus "Briggs". Se uhkasi puolustaa pyyntipaikkaansa asein, ja suomalaiset jatkoivat matkaa. Helpon saaliin toivossa etsittiin merilehmiä, mutta erehdyksessä käytiin merileijonan kimppuun. Se oli kaataa koko veneen.

Välillä ryhmä poikkesi saarille pyydystämään lintuja ja keräämään linnunmunia. Munankeruussa oltiin myös juhannusaattona "ja sinä iltana joimme kaikki munatotin", kertoo Nilsson. Ohotan merellä priki oli tarttua jäihin. Muutenkin vastoinkäymisiä riitti, ja koko kesän kestänyt risteily tuotti tulokseksi vain yhden valaan. Sekin oli pienempi kuin Strelokin edustalta saatu. Kotiin vietäväksi käytiin kaatamassa lehtikuusia, joista hakattiin halkoja. Lisäksi laivaväki poimi runsaasti suomuuraimia ja onki suuret määrät turskia.

Prikin purjehtiessa koko kesän merellä maalla ryhdyttiin rakentamaan kahta uutta taloa. Molempiin tuli neljä huonetta ja kaksi keittiötä. Taloja pystytettäessä sovellettiin paikallista rakennustapaa. Talon kaksoisseinät tehtiin puuristikoista. Niihin kiinnitettiin olkimatto, joka rapattiin molemmin puolin savella. Näin muodostui paksu seinä, joka eristi hyvin sekä kylmää että kuumaa. Seiniä pitemmälle eivät maajoukot rakennuksia kuitenkaan kesän aikana saaneet pystytettyä.

Tavallisissa mantšurialaistaloissa - fansoissa - myös katto tehdään oljista ja savesta. Permanto on tiukkaan poljettua savea. Lämmitysuuniin kuuluu ympäri huonetta kulkeva vaakasuora savutorvi, joka peitetään heinämatoilla. Niiden päällä sekä istutaan että nukutaan. Ikkunaruutuna toimii öljypaperi. Keskellä lattiaa on syvennys keittonuotiota varten. Fansan ympärille kiinalaiset vielä rakentavat korkean paaluaidan estämään tiikereiden vierailuja.

Ensimmäinen sadonkorjuu Strelokissa oli pettymys. Pellot oli raivattu ylängölle liian tuuliselle paikalle, ja perunoita lukuun ottamatta tuli kato. Samaan aikaan ylempänä jokilaaksossa saatiin hyviä satoja. Karjan rehuksi kerättiin luonnonheinää.

Utopiayhtiö hajoaa

Yhteinen työ ei enää maittanut kaikille. Toisten tarkkailu ja kyräily levisivät. Naiset kuokkivat itselleen pienen yksityispalstan ja viljelivät sitä huolellisemmin kuin yhteisiä peltoja. Prikin palaamista odoteltiin kaiken pelastajana. Kun meriryhmän heikot tulokset saatiin tietää, mieliala laski. Ruokatavarat olivat vähissä. Jäljellä oli enää runsaasti suolaa ja hiukan jauhoja. Priki toi kalaa. Mutta pääomat oli kulutettu, ja siirtokuntalaiset olivat nyt puilla paljailla.

Marraskuussa 1870 pidettiin pitkään kestänyt yhtiökokous. Kapteeni Höök kannattajineen olisi halunnut lainata rahaa ja kokeilla yhteisyritystä vielä toisen vuoden. Mutta Höök jäi vähemmistöön, ja yhtiö päätettiin hajottaa. Furuhjelmille käytiin kertomassa yhtiön lopettamisesta. Ryhmälle annettu keisarillinen laina saatiin anteeksi "suuriruhtinaan armosta", toisin sanoen maksettiin luovuttamalla priki Venäjän valtiolle.  Laiva hinattiin Vladivostokiin, jossa sitä käytettiin makasiinina.

Äänestystappion kärsinyt Fridolf Höök lähti Strelokista ja ryhtyi kapteeniksi pieneen valaanpyyntialukseen, jonka omistivat amerikansuomalaiset Gustav Nybom ja Otto Lindholm. Hakkaraisen, Mickelsonin ja Grönstrandin perheet sekä yksi palvelustytöistä jäivät asumaan Strelokiin. Federleyt, Nilsson, Östman, Walldén, Schoultz ja kolme palvelustyttöä muuttivat Tiikerilaaksoon.

Yhtiötä purettaessa jokainen oli saanut härän, työkaluja ja suolasäkin. Paikkakunnalle jääneet ostivat yhtiön viljelysmaat ja jatkoivat yhteiselämää. Tytöt valmistivat ruoan vuorotellen. Keväällä 1871 suomalaiset kylvivät taas viljaa ja perunaa. Hakkarainen, Nilsson ja Mickelson panivat pystyyn nahkanparkitsemon, joka kuitenkin epäonnistui ja jätti kaikille velkoja.

Furuhjelmin yllättävä kuolema

Huhtikuussa 1871 kuvernööri Furuhjelm kuoli yllättäen verenmyrkytykseen. Furuhjelmin kuolemalla oli suuret vaikutukset kaikkien rannikon suomalaisten elämään. Hänen tilalleen ei otettu ketään, vaan Nahodkalta vietiin kaupunkioikeudet ja virkamiehet siirrettiin Vladivostokiin.

Strelok tyhjeni nopeasti. Kohta siellä asui suomalaisista enää Nilsson, Hakkarainen, Östman ja pari poikamiestä. Tytöt olivat jo muuttaneet Vladivostokiin. Vuonna 1872 Nilsson muutti Vladivostokiin ja seuraavana vuonna loputkin suomalaisista. "Minkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa voinut toivoa, eikä siellä muutenkaan ollut tulevaisuutta", selitti Nilsson paikkakunnan tyhjenemistä. "Kuka Strelokissa nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa on tullut taajemmin asutuksi, on tietämätöntä."

Lähtö tuli myös useimmille Sutšanin turkulaisille, joista osa oli jo muuttanut ensin Nahodkaan ja nyt edelleen Vladivostokiin. Viimeisetkin suomalaiset jättivät Sutšanin 1875 kohta sen jälkeen, kun muutamia suomalaisia oli kuollut kiinalaisrosvojen hyökkäyksessä.  Suomalaiset lähtivät seuraavana päivänä takaa-ajoon. Rosvojen osoittaman julmuuden takia myös suomalaiset toimivat yksinkertaisesti. "Jokainen kiinnisaatu rosvo passitettiin armotta ikuisuuteen", kertoo Schoultz.

Osa Sutšanin suomalaisista halusi kuitenkin jatkaa maanviljelyä ja heidät siirrettiin vuonna 1873 Amurinlahden pohjukkaan laskevan Ambabira-joen suistoon Pestsannij-niemen lähelle. Kerrotaan turkulaisen Edvard Eliassonin ehdottaneen paikkaa, mutta siirto lienee ollut viranomaisten tahto. 

Uudesta suomalaisasutuksesta alettiin käyttää nimeä Abo. Ensimmäisinä sinne rakensivat uuden talonsa Eliasson ja Berg. Heikki Henriksson, joka harrasti enimmän kalastusta, pystytti talonsa lähelle meren rantaa. Pian huomattiin, että tulviessaan joki murensi rantaa, joten rannimmaiset rakennukset jouduttiin siirtämään ylemmäksi.

Strelokin Tennberg oli erikoisen harmissaan Nahodkan kaupungissa työskennelleiden turkulaisten kohtelusta. ”Heitähän esivalta suorastaan nykäisi nenästä. Nahodkaan houkuteltiin Henrikssonit, Eliassonit, Bergit ja muut Nahodka-laivassa tulleet käsityöläisiksi, kauppiaiksi, virkamiehiksi ja muihin ammatteihin. Parahiksi pääsivät uuden elämän alkuun. Mutta hallituksen käskynhaltija kuoleman jälkeen heidät komennettiin jättämään talonsa ja siirtymään Vladivostokiin.”

Tennbergin mainitsemaan ryhmään kuului mm. Knaapin perhe.  Suvun jälkeläinen Lilly Haapala kävi Vladivostokissa vuonna 2018 ja löysi paikallisesta arkistosta asiakirjoja, joiden mukaan Knaapille annettiin Vladivostokista tontti, joka oli huonolla paikalla ja hän yritti myydä sitä onnistumatta. Perheen äidin Erika Wilhelmiinan kuolema oli kirjattu ja tieto, että Erik meni uusiin naimisiin. Löytyi myös joitakin tietoja lasten uusista asuinpaikoista.

Pastori Herman Wilhelm Roschier tapasi Vladivostokissa ja Nahodkassa 1874 molempien suomalaisryhmien väkeä noin 50 henkeä. Hän kastoi 35 lasta. Nahodkasta hän raportoi, että siellä asuu viisi suomalaisperhettä, jotka olivat ”uskonnollisesti, siveellisesti ja taloudellisesti hyvin huonossa asemassa, mutta ilmasto oli suotuisa ja maanlaatu viljavaa: maanviljelykseen oli erinomaisia mahdollisuuksia."

 Suomalaiselämää Vladivostokissa

Muutamat Höökin ryhmän suomalaiset saavuttivat Vladivostokissa nopeasti hyvän aseman. Proviisori Aksel Walldén ryhtyi Vladivostokissa liikemieheksi ja sai kauppaneuvoksen arvonimen. Hän palasi myöhemmin perheineen Suomeen. Tynnyrintekijä Mickelson perusti Vladivostokin ensimmäisen yleisen saunan. Yhtiöläisten haltuun uskotut tytöt menivät Vladivostokissa naimisiin eurooppalaissyntyisten siirtolaisten kanssa.

Metsästäjänuran jälkeen Carl Schoultz toimi monta vuotta kullan kaivajajoukon päällysmiehenä. Kesän työpalkka saattoi nousta jopa 400 kultaruplaan. Eläkepäivinään Suomessa Schoultz tiesi kertoa kullankaivajista värikkäitä juttuja. Suosittu oli kertomus kullankaivajien jokasyksyisistä juhlista, joissa remupaikaksi valittiin jonkun kaupunkilaisen talo lupaa kysymättä. Onneton talonomistaja poisti talostaan ikkunoita myöten kaiken irti lähtevän ennen kuin juhla alkoi. Juhlijat ostivat tynnyrin vodkaa ja toisen konjakkia sekä laatikoittain hienoja viinejä. Eurooppalaiset vuosikertaviinit olivat pitkän kuljetusmatkan takia uskomattoman kalliita. Niistä rakennettiin pöydälle komea tapuli. Loppuillasta kilpailtiin sillä, kuka sai pitkällä korennolla lyötyä rikki eniten viinipulloja yhdellä iskulla. Juotavaksi ranskalaisviinejä ei oltu ajateltu.

Vain kymmenen Höökin yhtiön jäsentä jäi lopulta Itä-Aasiaan. Fredrik Nilsson toimi Vladivostokissa viisi vuotta sahanjohtajana. Myöhemmin Nilsson oli jonkin vuoden Nobel-yhtiön palveluksessa Kaukasiassa ja palasi lopulta Suomeen kuten suurin osa yhtiöläisistä. Monitaitoinen Carl Schoultz toimi pitkään Vladivostokissa mm. tiikerinmetsästäjänä, kullankaivajana ja valokuvaajana. Hän palasi Suomeen 1892 ja avasi Turussa suositun valokuvausateljeen. Schoultzin Siperian-kuvista pidettiin näyttely Helsingissä 1896 ja hänen kuviaan on käytetty lähes kaikissa myöhemmissä Amurinmaata käsittelevissä kirjoissa.

 Höökin loppuelämä

Utopiayhteisönsä hajotessa Fridolf Höök päätti jäädä rannikolle, joka oli hänelle tuttu jo aikaisemmilta ajoilta. Hän rakensi ison talon Sidemiin Amurinlahden Vladivostokin puolelle. Höök meni naimisiin ja perheeseen syntyi poika. Aviopuolisosta ei ole säilynyt tarkempia tietoja, mutta oletetaan hänen nimensä olleen Anna, koska Höökin alus oli nimetty Annuškaksi.

Nopeasti kehittyvä Vladivostok ja Venäjän valtio tarjosi paljon ansaintamahdollisuuksia. Yhdessä Lindholmin kanssa Höök harjoitti valaanpyyntiä, metsästystä, kalastusta, kullankaivuuta, rajojen vartiointia, rikollisten etsintää.  Purjealukset vaihtuivat vähitellen höyrylaivoiksi, ja niillä harjoitettiin tavara- ja henkilökuljetuksia. Vuoden 1885 jälkeen Höök kartoitti Sibir-laivalla Tšukotkan niemimaan merialueita, joilla 30 paikkaa – mm. lahti ja maa-alue – on nimetty hänen mukaansa. Höökin kartat olivat pitkään merenkulkijoiden käytössä. Lisäksi hän keräsi suuren kokoelman alueen alkuperäisväestöjen esineistöä, jota on näytteillä Arseniev-museossa Vladivostokissa.

Höökin ollessa merillä Höökin Sidemin kotiin hyökkäsi hunguusi-rosvojoukko. "Golos"-Iehdessä 4.2.1880 kerrottiin karskisti: ”Takahuoneesta löydettiin hirtettynä nainen, jonka kädet oli sidottu. 7-vuotias poika oli kadonnut.” Höökin valtasi suuri epätoivoja hän etsi pitkään tuloksetta vaimonsa murhaajaa ja poikaansa Kiinaa ja Koreaa myöten.

Fridolf Höök meni uusiin naimisiin Pelageja Semjonovnan kanssa 1882. Heille syntyi tytär Jelena.  Vaimo Pelageja kuoli keuhkotautiin vuonna 1902. Masennuksesta kärsinyt Höök teki itsemurhan vuonna 1904.

Jelenan pojanpoika Leonid Vasjukevitš näkee Höökin itsemurhan taustalla varsinkin utopiayhteisön nopean kaatumisen: ”Hänen aloitteestaan perustettu siirtokunta ei menestynyt. Hän uskoi lujasti yhteisöelämään, mutta kun yhteisö epäonnistui ja ihmiset lähtivät eri teille, hän sai kuulla paljon syytöksiä. Tämä vaikutti hänen psyykkiseen terveyteensä”. 

Jelena Fridolfovna meni naimisiin Höökin oppilaan Nikolai Vasjukevitšin kanssa. Heille syntyi neljä poikaa: Klavdi (1906), Jefgeni (1909), Juli (1912) ja Georg (1918). Jevgeni kuoli Stalinin vainoissa 1936 ja Nikolai joutui vankileirille 16 vuodeksi. Jelenaa ja perheen kolmea muuta poikaa pidettiin vangittuna pitkän aikaa. Perheen omaisuus takavarikoitiin valtiolle.

 Kaikista Fridolf Höökin tyttärenpojista tuli merenkulkijoita.  Georg palveli Porkkalan tukikohdassa kaksi vuotta, siis aivan lähellä Höökin Tammisaaren syntymäkotia. Leonidin isä, merikapteeni Juli Vasjukevitš kävi hakemassa Suomesta päällikkyyteensä sotakorvauslaivan, joka sai nimekseen Kapteeni Höök.

Höök oli aikoinaan Vladivostokissa arvostettu hahmo.  Kaupungin ja koko Venäjän itäisen merialueen kehittäjänä hänen elämäntyönsä arvostus nousi myöhemmin korkealle.  Tähän vaikutti osaltaan vladivostokilaisen professori Larissa Aleksandrovskajan (1935–2019)  tutkimus- ja valistustyö. Hän julkaisi kolme alueen suomalaissiirtolaisuutta käsittelevää teosta.  Fridolf Höökin hauta siirrettiin vuonna 1989 Vladivostokin arvostetulle merihautausmaalla, jossa ”Kaukoidän vapaan kipparin” komea muistopatsas löytyy heti hautausmaan alussa. Hänen mukaansa nimitettiin myös katu, jonka varrella Jelena Fridofovna asui poikiensa kanssa.

Professori Aleksandrovskaja järjesti marraskuussa 1990 Vladivostokissa ja Nahodkassa alueen maantieteellisen seuran seminaari- ja aineistonkeruumatkan, jolle itsekin osallistuin yhdessä Höökin suomalaisen sukulaisen Erna Bussin kanssa.  Höökin haudalla pidetyn muistotilaisuuden jälkeen sukutapaamiseen oli saapunut noin 50 suomalaistaustaista henkilöä, joista Bergin, Gendricksonin, Lindholmin¸ ja Vasjukevitšin nimet oli helppo yhdistää Amurinmaan suomalaisiin. Muiden sukunimet olivat vaihtuneet avioliiton, Stalinin ajan vainojen, tai muiden syiden vuoksi. 

Uutta tutkimusaineistoa sain 1990 museokäynneillä Vladivostokissa ja Nahodkassa.  Suomalaisyhteisöjen rantoja saimme tarkastella mereltä käsin parin vuorokauden yksityisellä laivamatkalla. Merisotakoulun harjoitusaluksella oli mukana myös Georg Vasjukevitš, joka oli aikoinaan palvellut Porkkalan venäläisessä tukikohdassa.  Lopuksi sain käydä puolisalaa venäläiseksi puettuna sotilasalueen sisällä olevan Strelokin sijaintipaikalla, jossa ei ollut enää jäljellä mitään merkkejä siirtokunnasta. 

Seminaarista tehtiin Vladivostokissa ja Nahodkassa tusinan verran mediajuttuja, mikä osoitti Höökin suuren arvostuksen. Höökin ja Amurinmaan historiaa on muutenkin esitelty aika ajoin sekä Suomen että Venäjän tiedotusvälineissä jo vuodesta 1868 lähtien.  Suomessa Amurinmaasta on julkaistu 1900-luvun alkupuolelta lähtien kymmenkunta suomen- tai ruotsinkielistä teosta. 

Elämää Abossa

Hunguusit hävittivät 1870-luvun lopulla Amurinlahden rannikoita, polttivat kapteeni Höökin Sedimin kodin ja yrittivät hyökätä myös Abo-siirtolaan, “mutta siirtolassa asui rohkeaa väkeä, joka ryhtyi puolustautumaan ja karkotti vainolaiset.”

Kapteeni Höök palkattiin järjestämään rankaisuretkikunta, jossa hänen lähimpänä miehenään toimi Schoultz, joka oli tykistön päällikkö.  Mukana olivat turkulaiset Janne Berg, joka komensi ratsuväkeä, Eliasson asemestarina ja kengitysseppänä sekä Antti Berg ja Otto Henriksson ratsuväen aliupseereina. He olivat entisiä ruotuväen sotilaita. Retkikunnan säälimättömäksi kuvatun toiminnan jälkeen hunguusien retket Amurinmaan rannoille loppuivat pitkäksi ajaksi.

Fridolf Höök oli myöhemmin eräretkellään menossa Ambabira-joen latvoille ja viivähti Abossa Janne Bergin mökillä. Siellä emäntä kertoi, että ”talossa oli viisi lypsävää lehmää sekä lisäksi lampaita, sikoja ja kanoja. Kalaa ja riistaa oli käden ulottuvilla, mutta viljaan pyrki muodostumaan torajyviä. Hirvet ja villisiat olivat vitsauksena, eivätkä tiikeritkään olleet harvinaisia.”

Kun Amurinlahden rannalta ruvettiin myymään tukkeja, saivat Abon suomalaiset metsätöitä. Kapteeni Höök luotti turkulaisiin ja heidän apuaan tarvittiin monenlaiseen ammattityöhön. ”Edvard Eliasson oli hyvä seppä ja Berg metsätyönjohtaja sekä taitava metsästäjä”.

Rovasti Johannes Granö kävi Abossa vuonna 1911. Hän arvioi siellä asuneen 25 suomalaista 7 talossa ja lisäksi 15 "sekaperhettä”. Granön mukaan kylä on ”Siperian kurjimpien venäläiskylien kaltainen. Ainoata kylänkatua reunustaa molemmin puolin rivi ränsistyneitä mökkejä. Niistä vain osa kuuluu suomalaisille, sillä siirtolaan on aikojen kuluessa asettunut myös venäläisiä”.  Otto Henrikssonin perhe oli ainoa kokonaan suomalainen perhe. Henriksson hoiti kylän kapakkaa ja kauppapuotia.  ”Hänen vaimonsa on Berg-perheen tytär ja pitää lapsilauman siistinä ja ankarassa komennossa.”, Granö kirjoitti.

Krasnoje Znamjassa-lehdessä 1989 julkaistun Elena Klimovitchin kirjoituksen mukaan ainakin muutamia turkulaisia asui Abossa vielä 1920-luvulla.  ”Synnyin vuonna 1924 Abon kylässä alueella. Vanhempani olivat Turusta ja isä-Henriksson kertoi kylämme nimen tulevan sieltä.  Olimme iso perhe: isä, äiti ja 9 lasta. Naapuriperheen nimi oli Berg. 6-vuotiaana kävin koulua korealaisten kanssa. Joillakin heistä oli suomalainen etunimi, kiitos isäni Otto Ottovich Henrikssonin, joka oli kylävaltuuston sihteeri. Minulla oli korealainen koulukaveri nimeltä Anna-mia.”

”Vuonna 1932 omaisuutemme takavarikoitiin ja kyläläiset hajotettiin ympäri Neuvostoliittoa. Isä yritti auttaa kaikkia, ja kylän johtaja oli samaa mieltä hänen kanssaan, mutta silti meidänkin piti lähteä kylästä. Isä lähetettiin Ohotanmerelle johtamaan neljää kalastuskuntaa. Monet suomalaiset tulivat sinne hänen mukanaan.  Siitä hetkestä yhteyteni ”Pieneen Isänmaahani” katkesivat. En edes tiedä, vaihdettiinko kylämme Abo-nimi, vai onko se kokonaan hävinnyt.”

”Vuodesta 1935 vuoteen 1939 asuimme Vladivostokissa, mutta sitten kaupunkia alettiin puhdistaa ulkomaalaisista - korealaisista, kiinalaisista, saksalaisista, suomalaisista, virolaisista. Ihmiset ryhmiteltiin nimien perusteella ja lähetettiin eri paikkakunnille. Vasta sodan jälkeen he saivat palata Kaukoitään. Silloinkin isä pelkäsi edelleen puhdistuksia ja kielsi meitä puhumasta suomea. Kun haimme passia, hän neuvoi meitä salaamaan suomalaistaustamme. Siihen aikaan monet suomalaiset muuttivat nimensä.”

 Amurinmaan muita suomalaisia

Kahden suomalaisryhmän lisäksi Amurinmaalla asui sinne muuten siirtyneitä suomalaisia. Venäjän sisäinen vapaaehtoinen ja pakotettu muuttoliike toi Amurinmaalle suomalaisia eri aikoina. Joitakin Siperiaan karkotettuja suomalaisia muutti vapauduttuaan asumaan Amur-joen kyliin. Yksittäisiä suomalaissyntyisiä valtion viranomaisia, sotilaita, pappeja, insinöörejä, merimiehiä ja kauppamiehiä asui Amurinmaalla lyhyempiä ja pitempiä jaksoja.

Adam Ivonovic Gupponen (alun perin Hyppönen)  oli syntynyt  1872 Pietarin lähellä Kovashi-joen suomalaiskylässä. Merikapteenina toiminut Adam muutti Vladivostokiin ja nai siellä saksalaissyntyisen Emma Karlovnan. Perheeseen syntyi Boris-poika 1908 ja Irma-tytär 1911. Myös Boris Adamovich työskenteli merimiehenä ja oli mm. hakemassa 1928 Yhdysvalloista Vladivostokiin Neuvostoliiton Seattlesta ostamaa Amutin kelluvaa raputehdasta.  Stalinin vainoissa sekä poika että isä pidätettiin vuonna 1938, Boris 11. helmikuuta, ja Adam 26. kesäkuuta.  Adam Ivanovich ”kuoli vankilassa” jo 1.8.1938. Boris vapautettiin 15. toukokuuta 1939. Sukua asuu yhä Vladivostokissa.

Vuonna 1832 Utössä syntynyt Otto Wilhelm Lindholm oli kuuluisa sekä Vladivostokissa. että San Franciscossa.  Aluksi hän harjoitti Höökin kanssa laajamittaista valaanpyyntiä ja kaupankäyntiä sekä pohjoisella että eteläisellä Tyynenmeren alueella. Asetuttuaan Vladivostokiin hän laajensi toimintaansa myös pankkitoimintaan ja rakennusalalle mm. rakentamalla asuintaloja, sairaaloita, telakoita ja viisi majakkaa, joista yksi sijaitsi Strelokin edustalla Askoldin saarella. Hän omisti tehtaita sekä hiili- ja kultakaivoksia ja vaikutti huomattavasti Vladivostokin kaupungin kehitykseen. Lindholm kuoli vuonna 1914.

Vuori-insinööri Toivo Koivisto muutti 1908 Vladivostokiin, jossa hän hankki itselleen rikastuottoisia kultakaivoksia, jotka kuitenkin kansallistettiin vuonna 1922. Koivisto palasi Suomeen, jossa hän kirjoitti kolme teosta Amurinmaalta. ”Suomalaista sisua villissä idässä”- kirjaan Koivistolla oli käytettävissään Höökin päiväkirjat ja Axel Walldénin haastatteluja. Tutka-viikkolehdessä 1955 Koivisto mainitsee Vladivostokin valtauksen aikana saaneensa apua punakaartilaiselta tutultaan Paulusha Tigerstedtiltä, joka ”antoi suojakseni sotilaan, joka tosin samalla esti pakoaikeeni”.

Amurin ihanteet ja Tampere

Amurinmaan yhtiö oli kiistatta ihanneyhteisö, vaikka rikastuminen ja seikkailunhalu ilmeisesti olivat monille yhtiöläisille tärkeämpiä kuin demokraattinen hallintomuoto. Yhteisyritys Amuri oli ennen muuta käytännön asioiden järjestelyssä. Siinä suhteessa se ei kenties eronnut kovinkaan paljon monista eurooppalaisten siirtomaayhtiöistä. Niihin verrattuna Amurin yhtiö oli kuitenkin liikkeellä kovin pienillä pääomilla. Rahat riittivät vain yhteen epäonnistuneeseen kesään. Mutta sekä Schoultzin että Nilssonin mukaan hankaluuksia oli joka tapauksessa nousemassa: ”Jos valaanpyynti olisi onnistunut, jos olisimme löytäneet kultaa tai kaivoksia, olisimme kaikki olleet tyytyväisiä, mutta luulenpa, että riitaisuuksia olisi myös silloin syntynyt yhteisten saavutusten jakamisesta", arvioi Nilsson.

Amuri merkitsi suomalaisille jonkin aikaa "kaukaista onnelaa, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin halutti", kuten Bernhard Lagus kirjoittaa. Amuri oli aikanaan suomalaisille niin tärkeä haave, että sen mukaan ristittiin Tampereella rakenteilla ollut työläisten kaupunginosa, jossa myös "työnteolla ja ahkeruudella löytäisi onnensa", vertaa Lagus.

Itä-Aasiassa yhtiöläiset eivät löytäneet suurta onneaan. Nilsson tulkitsi yhtiön epäonnistumisen periaatteellisena. Hänelle hanke "opetti selvästi, että sosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta, jommoinen meidänkin yhteisömme oli, ei ikipäivinä menesty. Onhan jokainen ihmisyksilö, kun kaikki asianhaarat huomioonotetaan, kuin pienoismaailma omalta osaltaan."

Epilogi

Kiinnostus Amurinmaan suomalaisiin on kasvanut jälleen 2000-luvulla.  Leonid Vasjukevitš on rakentanut Höökin kotimuseon Sidemiin eli nykyiseen Bezverhovoon.  Nahodkan museo on ottanut Amurinmaan suomalaissiirtolaisuuden suureksi projektikseen yhteistyössä monien venäläisten ja suomalaisten instituutioiden, kuten Kansallisarkiston kanssa.  

Nahodkan museo piti marraskuussa 2019 seminaarin, jonka yhteydessä avattiin näyttely ”Suomalaisten elämä Venäjän kaukoidän eteläosissa: tarinoita ja kohtaloita”. Näyttelystä julkaistiin vuotta myöhemmin venäjän- ja englanninkielinen virtuaaliversio. Vuonna 2021 valmistui kapteeni Höökin elämää käsittelevä venäläis-suomalainen dokumenttifilmi. ”Höök Mereltä Merelle”.

Versio 14.12.2021