ERIKSSONIEN MAANPAKORETKI
1734–1761

Pietistit laivamatkalla uutta kotia hakemassa

Ristiriitaan kirkon kanssa – Lähtö Kälviältä Tukholmaan –  Kööpenhamina ja Tanskan ympäripurjehdus – Maihinpääsy kielletty –  Lahjalaiva Lammet – Väliaika Friedrichstadissa –  Viimeinen Tanskan vapaakaupunki –  Altona-aika  – Vapaamielinen Hollanti – Surhuisterveen –  Tranbom aiheuttaa kriisin –  Reinin varrelle Saksaan –  Neuwied  – Muutto Amerikkaan tarjolla –  Jälleen Altonassa –  Suuntana Danzigin vapaakaupunki – Odottelua Saksan Königsbergissä  –  Paluu Ruotsiin – Lopullinen koti löytyy: Skevik – Riitainen loppu

Teuvo Peltoniemi 14.12.1921

Päivitetty 14.12.2021

Ristiriitaan kirkon kanssa – Lähtö Kälviältä Tukholmaan –  Kööpenhamina ja Tanskan ympäripurjehdus – Maihinpääsy kielletty –  Lahjalaiva Lammet – Väliaika Friedrichstadissa –  Viimeinen Tanskan vapaakaupunki –  Altona-aika  – Vapaamielinen Hollanti – Surhuisterveen –  Tranbom aiheuttaa kriisin –  Reinin varrelle Saksaan –  Neuwied  – Muutto Amerikkaan tarjolla –  Jälleen Altonassa –  Suuntana Danzigin vapaakaupunki – Odottelua Saksan Königsbergissä  –  Paluu Ruotsiin – Lopullinen koti löytyy: Skevik – Riitainen loppu

Suomalaisen utopiasiirtolaisuuden perusta alkoi vuonna 1734 pienestä radikaalista pietistis-mystillisestä uskonlahkosta, jota johtivat kälviäläiset papinpojat Jaakko (s. 1689) ja Erik Eriksson (s. 1695). Jaakko oli opiskellut Turun yliopistossa, Erikillä koulutus oli jäänyt vähemmälle. Molemmat osasivat kieliä ja lukivat paljon. He olivat olleet vuosia armeijassa.  Kornetti Jaakko ja vääpeli Erik palasivat venäläisten poistuttua jouluksi 1722 kotiin eli kestikievarinakin toimivalle Penttilän tilalle Kälviälle. Penttilään palasivat asumaan myös sisaret Anna ja Margareta, lapsia, kaksi renkiä ja kaksi piikaa. Kaikista kasvoi Erikssonin lahkon jäseniä.

Elettiin ison vihan aikaisia kylmiä talvia ja ankeita aikoja. Köyhyys oli suurta joka puolella. Kälviällä kirkon saarnastuolikin oli lahonnut. Kirkossa elettiin puhdasoppisuuden kautta. Kirkolla oli keskeinen ja dominoiva asema hengellisyyden lisäksi myös kansan kasvatuslaitoksena.

Ristiriitaan kirkon kanssa

Veljekset joutuivat ääripietististen uskonnäkemystensä vuoksi ristiriitaan kirkon kanssa. Näkyvimpänä kiistana oli se, etteivät veljekset käyneet ehtoollisella. Veljesten kirkonvastaiset näkemykset kasvoivat yhä voimakkaammiksi. Harhaoppisuutta heistä yritettiin karsia hyvällä ja pahalla, kuten lapsen pakkokasteella. Alkoi pappien puhuttelun ja oikeudenkäyntien sarja, jota veljekset jarruttivat tekeytymällä vuoroin sairaaksi ja vuoroin kirjoittamalla pitkiä valituskirjelmiä, ja jopa kuulustelemalla korkeakirkollisia pappeja itseään näiden oikeasta uskosta. Veljeksillä oli kannatusta lähiseuduilla.

Varsinkaan Pohjanmaalla Erikssonien näkemykset eivät olleet aivan uusia, sillä samoihin aikoihin siellä toimi valtakirkkoa haastava vaasalaislähtöinen Pohjanmaan mystikot -liike. Yltiöpietistien marttyyrejä olivat mm. Lauri Ulstadius, joka tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, ja Petter Schäfer, joka perui oppinsa ja lähti Suomesta.

Kälviäläisten suurin auktoriteetti oli mystikko Jakob Böhme (1575–1624).  Böhmen näkemykset olivat sekoitus luterilaista synnin ja armon oppia ynnä alkemistien ja mystikkojen ihmiskäsitystä ja maailmanselitystä, eräänlaista teosofiaa. Böhmen teoksia erikssonilaiset kopioivat ja levittivät uskonveljilleen. Ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg oli tuttu erikssonilaisille, mutta heille tämä oli liian maailmallinen, päinvastoin kuin Uuden Jerusalemin rakentajalle August Nordenskiöldille, joka perusti koko uskonsa Swedenborgiin. Erikssonilaiset tiesivät tavan tömistellä jalkojaan virttä veisatessa, puhua kielillä tai vaipua transsiin, jotka olivat yleisiä muilla Pohjanmaan mystikoilla, mutta pitivät niitä toissijaisina.

Herätysliikkeitä yritettiin lannistaa säätämällä 1726 konventikkeliplakaatti, joka kielsi seurojen pidon ja salli vain perhehartaudet. Mutta pietismi, yksilöuskovaisuus, ja herätyskristillisyys versoivat silti eri puolilla valtakuntaa. Myös mystillisyys nosti päätään.

Lähtö Kälviältä Tukholmaan

Veljekset siirtyivät odottamaan hovioikeuden tuomiota Turkuun. Siellä he saivat lisää kannattajia, joihin kuului mm. luutnantti Johan Conrad Cedersparre perheineen. Pitkän odotuksen jälkeen langetettiin karkotustuomio, jonka kuningas myöhemmin vahvisti. Näin Erikssonin veljeksistä tuli ainoat suomalaiset, jotka oli koskaan karkotettu uskonnollisista syistä.

Maanpakoon tuomitut myivät talonsa Kälviällä hyvään hintaan. Penttilän väki lähti syyskuussa 1733 pienellä skuutillaan Kälviältä Tukholmaan. Lastina oli ihmisten lisäksi vaatteita ja paljon kirjoja. Lähtöä seuraamassa oli koko kylä, osa Erikssonien puolella, osa vastaan. Jonkun kerrotaan huutaneen: ”Siinä Herran Seeabaotin sotalaiva on lähdössä”. Liikkeelle lähdettyä Jaakko Eriksson siunasi kovalla äänellä kotiseutunsa ja rannalle jääneet. Sitten veisattiin ”Tie Uuteen Jerusalemiin”.

Tukholmassa päästiin asumaan samanhenkisen väen, harmaanuttujen luo. Entuudestaan Erikssonit tunsivat pietistipappi Erik Tolstadiuksen. Kannattajia alkoi saapua myös Suomesta, mm. Turusta, Kokkolasta ja Oulusta. Tukholmassa vietettiin koko talvi, koska kuningas halusi vielä saada Erikssonit palaamaan kirkon helmaan, ja aatelissäätykin äänesti vielä maanpaon perumisesta. Mikään ei kääntänyt veljesten päätä ja niin kesäkuussa 1734 tuomio vahvistettiin ja samalla Erikssoneille annettiin passit lähteä Ruotsista.

Kööpenhamina ja Tanskan ympäripurjehdus

Maanpako alkoi Tukholmasta, josta lähdettiin heinäkuun puolessavälissä suuremmalla laivalla etsimään paikkaa maanpakolaisille Tanskasta.  Osa kannattajajoukosta lähti kuitenkin eri laivoilla tai maateitse.

Erikssonin laiva saapui Kööpenhaminaan elokuun lopussa 1734 monien vastoinkäymisten jälkeen. Syyskuun alkaessa Kööpenhaminassa oli koolla jo 62 henkeä: virkamiehiä, sotilaita, kauppiaita, käsityöläisiä, opiskelijoita ja paljon lapsia. Kaikki he lähtivät vapaaehtoiseen maanpakoon Erikssonien profeetallisten veljesten mukana.

Aluksi ilmapiiri oli odottava. Ilonaiheeksi nousi uusi ystävä, tanskalainen kauppias Mikael Bentzen, joka myöhemmin jopa lahjoitti lahkolle ison purjealuksen. Uskonveljiä oli eri puolilla Tanskaa. Murheitakin tuli, sillä Kööpenhaminassa joukosta kuoli kaksi lasta. Heidät haudattiin paikalliselle kirkkomaalle ilman seremonioita, kuten ryhmän tapoihin kuului.

Erikssonin lahko oli kuuluisa koko Ruotsi-Suomessa ja uutiset ennättivät jo Kööpenhaminaan. Veljekset kutsuttiin poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Siellä koko seuruetta vaadittiin myös vannomaan porvarivala. Se sisälsi myös maksuja ja sitoutumisen asua kaupungissa useita vuosia. Kun Erikssonit eivät vielä tienneet edes, minne he haluaisivat asettua, kieltäytyminen valasta oli ymmärrettävää, ja se oli heidän periaatteidensa vastaista muutenkin. Samoin vastattiin vaatimukseen olla levittämättä seurakunnan oppia ”salaa tai julkisesti”.

Kööpenhaminassa Erikssonien lahkoa pidettiin hyvin epäilyttävänä. Kiersi huhu, että Erikssonien mukaan Jeesuksia oli syntynyt kaksi, joten nämä viettivät jouluakin kahteen kertaan. Tämäntyyppisiä väitteitä kirkko piti tietenkin pahasti kerettiläisinä. Varsinkin pelättiin Erikssonien kannattavan ääripietisti Johan Dippelin ajatuksia, sillä tämä oli asunut Ruotsissa kaksi vuotta ja vaikuttanut siellä yltiöpietistisen piirin muodostumiseen.

Tiedot Erikssonien näkemyksistä kiidätettiin kuninkaan tietoon, ja Christian VI päätti, että erikssonilaisten on poistuttava kaupungista viikon sisällä.  Samalla kuningas kuitenkin lupasi, että matkalaiset saisivat asettua Tanskan vapaakaupunkeihin Altonaan, Friedrichstadiin tai Fredericiaan.

Matkalaiset ostivat uuden pienehkön laivan, jossa he joutuivat redillä odottamaan passeja ja luotsia vielä pari viikkoa. Lähtöhetkellä laitureille kokoontui väkijoukko huutelemaan hävyttömyyksiä. Laivaa heiteltiin kivillä ja hevosenkakkaroilla. Samanlaisen vihamielisyyden Erikssonien joukko oli saava kokea vielä monta kertaa.

Kööpenhaminasta lähdettiin lokakuussa suoraan syysmyrskyiselle merelle. Masto katkesi ja karille ajettiin useampaan otteeseen. Vordingborgin edustalle jäätiin odottelemaan lisäväkeä. Uusia jäseniä saapui viisi perhettä. ”Emmanuel”-tervehdyksiä lausuttiin puolin ja toisin. Lahkolaisten tervehdyssana on hepreaa ja tarkoittaa ”Jumala kanssamme”. Ryhmässä oli nyt noin 70 henkeä.

Maihinpääsy kielletty

Lähdettiin kohti Fredericiaa, jossa ajateltiin viettää koko talvi. Perillä tulijoihin suhtauduttiin kuitenkin vastentahtoisesti. Asuntoja ei vuokrattu, ja taas vaadittiin porvarivalaa. Rouva Cedersparre synnytti lapsen laivassa, koska heitä ei päästetty lainkaan maihin. Laivaa siirreltiin paikasta toiseen.

Middelfartin edustalla laivaväki kaivoi rantatöyrääseen korsusaunan. Siellä miehet ja naiset kävivät erikseen peseytymässä ja lämmittelemässä. Alastomien ihmisten vuoksi paikkakuntalaiset arvelivat saunan olevan jonkinlainen kulttipaikka. Pian paikalliset viranomaiset vaativat saunan purkua ja kielsivät laivaväkeä tulemasta maihin.

Joulukuussa purjehdittiin Sönderborgiin. Matkalla käytiin karilla kaksi kertaa. Sönderborgissa laivassa jouduttiin asumaan pahimmat talvikuukaudet, sillä vastaanotto oli taas tylyä. Maihin sai mennä vain etukäteisluvalla, ja silloinkin poliisivahdin seurassa. Elämä oli kuin vankilassa.

Tammikuussa lähetettiin neljä jäsentä Kieliin ja Hampuriin tiedustelemaan, voitaisiinko niihin muuttaa. Ennen kuin lähetystöltä tuli tietoja, pastori Lund sai lupauksen, että Friedrichstadin kaupunki ottaisi erikssonilaiset vastaan valaa vaatimatta. Parikymmentä jäsentä lähti heti tähän Atlantin puolella sijaitsevaan tanskalaiseen vapaakaupunkiin.

Lahjalaiva Lammet

Tanskalainen uskonveli, kauppias Mikael Bentzen oli tällä välin kääntynyt omatoimisesti kuninkaan puoleen, ja pyytänyt saada omalla kustannuksellaan elättää laivaväen talven yli. Kuningas ei suostunut, ja sen jälkeen Bentzen päätti lahjoittaa seurakunnalle uuden paremman laivan, jotta he voisivat matkustaa Tanskasta muualle. Sönderborgiin jäänyt ryhmä lähti hakemaan uutta laivaa. Purjealus oli nimetty Lammetiksi eli Karitsaksi. Matka sujui jälleen kareilla käyden. Laivasta toiseen siirryttiin lopulta Nyborgin edustalla.

Lammetilla lähdettiin kuitenkin huhtikuussa kohti Amsterdamia eikä Friedrichstadia, jossa muu osa seurakunnasta jo asui. Hollantiin lähtö viitannee siihen, että joukossa oli sisäisiä erimielisyyksiä, joita mm. jatkuvat vaikeudet viranomaisten kanssa ja laivassa asuminen oli synnyttänyt.

Amsterdamiin saavuttiin suurten vastoinkäymisten jälkeen kesäkuun alussa. Välillä oli käyty jo myrskyä paossa Mandalissa Etelä-Norjassa. Mutta Amsterdam ei ollut ystävällinen, eikä siellä ilmeisesti edes päästy maihin.

Väliaika Friedrichstadissa

Lammet purjehti lopulta Friedrichstadiin, jossa alkujoukko oli oleskellut jo puoli vuotta. Täällä laskettiin jäseniä olevan enää 53, joista kaksi tanskalaista. Ryhmästä oli poistunut 15–20 henkeä, joista suurin osa oli palannut kotimaahansa. Saksaan lähetetyistä jäsenistä takaisin oli tullut vain yksi, Johan Öhman. Wilhelm Hjerpe oli kuollut ja haudattu ”illalla puutarhaan ihanaan ja sopivaan paikkaan”, johon ei jätetty mitään merkkejä.

Loppukesästä Friedrichstadiin saapui kuitenkin uusia jäseniä perheineen. Joillakin oli mukanaan jopa palvelijoita, ja varallisuutta niin paljon, että yhteistä kassaa saatiin kasvatettua. 

Friedrichstadin vapaakaupungissa asui siihen aikaan monenlaisia separatistien lahkoja. Suurimpiin kuuluivat herrnhutilaiset, joita kävi myös Erikssonien ryhmän perheissä vierailulla.

Erikssoneilla oli ollut jo aikaisemmin yhteyksiä lahkon perustajaan kreivi von Zindendorfiin. Veljekset pyysivät, että kreivi voisi suostutella Tanskan kuningasta suhtautumaan heihin myönteisesti. Zinzendorf oli ollut myötäsukainen ja jopa ehdottanut, että Erikssonin joukko tulisi asumaan Herrnhutiin, kuten monet muut uskonnolliset ryhmät olivat tehneet. Oppiriidat alkoivat kuitenkin jo kirjeissä ja Erikssonit hylkäsivät kumppanuuden herrnhutilaisten kanssa.

Samaa linjaa Erik Eriksson jatkoi Friedrichstadissa. Hän kehotti välttämään herrnhutilaisia, koska Zinzendorf oli "leveäntien ja avaran portin apostoli, hurskaiden viettelijä".  Sama tapahtui itse asiassa myöhemmin kaikkien muidenkin kumppaniehdokkaiden kanssa, poikkeuksena jossakin määrin mennoniitit. Erikssonit kokivat olevansa ainoa oikea uskonsuunta, mikä on tietysti kaikkien separatistien ominaisuus.

Erikssonien ryhmä asui Tanskassa vain lyhyen ajan, mutta herätti maassa paljon keskustelua. Kirkkoherra Sakari Loimaranta arvioi väitöskirjassaan, että Tanskan aikana Erikssonien ryhmä radikalisoitui ja alkoi näkemyksissään erota yhä enemmän herrnhutilaisista ja muista pietistisistä lahkoista.

Viimeinen Tanskan vapaakaupunki - Altona-aika

Erikssonit olivat jo pyrkineet jo asettumaan kahteen Tanskan kuninkaan lupaamista kolmesta vapaakaupungista. Frederician ja Friedsstadin jälkeen tarjolla oli enää Altona, joka oli Hampurin vieressä oleva Tanskalla kuuluva pikkukaupunki. Kaupunkien välissä kulki Saksan ja Tanskan raja.

Syyskuussa 1736 Erik Eriksson lähti Hampuriin ja Altonaan. Pari viikkoa myöhemmin Jaakko Eriksson seurasi perässä ja muita alkoi tulla syksyn mittaan.

Pienentynyt yhteisö vietti aluksi Altonassa rauhallista elämää. Ateriat nautittiin yhdessä, samoin rukoukset.  Jotkut käsityöläisjäsenet pääsivät töihin, mutta se ei ollut helppoa, koska suljettuihin ammattikuntiin ei vähällä otettu uusia jäseniä.  Molemmat Erikssonien veljeksistä hoitivat laajaa kirjeenvaihtoa, joka sisälsi myös kirjojen kääntämistä ja kopiointia. Erik Eriksson merkkasikin yhteisön päiväkirjaan, että hän ”alkaa olla väsynyt kirjoittamisesta, kopioimisesta ja kirjojen sitomisesta”. Lähetetyistä kirjeistä otettiin aina itselle kopiot, mutta veljekset käyttivät salakieltä vastaanottajaa koskevissa merkinnöissä, koska pelättiin viranomaisten saavan niitä käsiinsä. Esimerkiksi Rgtpgtxu" = til Pernerus. T. 132.

Vanhempi veli Jaakko oli tuntenut olonsa jo pitkään sairaaksi ja kuoli nyt vain 48-vuotiaaana syyskuussa 1737.  Hänet haudattiin Mennoniittain hautausmaalle, sillä suhteet ”mennoihin” olivat vielä kunnossa. Jumalan armon säteet ja rakkauden virrat loistivat hänen sanoistaan ja kärsivällisyydestään”, kirjoitti Eerik Eriksson iäisyyteen siirtyneestä veljestään.

Tuskin ennätti kulua kuukauttakaan, kun Erikssonien perheen vanhin tytär Anna Essevia kuoli. Häntä ei kuitenkaan saatu haudata veljensä viereen, sillä päiväkirjan mukaan suhteet mennojen kanssa olivat menneet huonoiksi. Anna Essevia käytiin hautaamassa ”kaupungin ulkopuolelle sopivaan paikkaan”, kuten päiväkirja kertoo. Hauta tasoiteltiin niin, ettei sen paikkaa pystynyt kukaan tietämään. Tämä oli jatkossakin oleva erikssonilaisten tavallisin tapa haudata kuolleensa.

Vapaamielinen Hollanti - Surhuisterveen

Kun suhteet altonalaisiin kiristyivät, uusi johtaja Erik Eriksson päätti lähteä eteenpäin.  Paikkaa lähdettiin etsimään Hollannista, joka tiedettiin vapaamieliseksi valtakunnaksi.

Erik Eriksson, Johan Cedersparre, Abraham Breant ja Anders Tranbom lähtivät muiden edellä Groningeniin, josta oli kirjeissä lupailtu ryhmälle asumislupaa.  Perillä kuultiin kuitenkin kylmä kielto: ”Viranomaiset pitivät mahdottomana niin suuren erikoislaatuista uskoa ja elämäntapaa noudattavan seurueen siirtymistä maahan.”

Seuraavaksi johtoryhmä matkusti Friisinmaalla sijaitsevaan Leeuwardeniin, jossa heidät neuvottiin menemään Surhuisterveenin kylään. Turvesuoalueelle kanavan ympärille muodostuneessa kylässä asui jo monia uskonnollisia ryhmiä.

Seurakunnan pääryhmä matkusti Altonasta toukokuun alussa 1738 meritse ensin Amsterdamiin, josta matka jatkui kanavia myöten Gerkeskloosteriin. Sieltä käveltiin Surhuisterveeniin, jossa johtajat olivat jo odottamassa.

Ensimmäinen vuosi Surhuisterveenissä sujui rauhallisesti.  Oli vuokrattu kaksi taloa, yksi miehille ja toinen naisille ja lapsille.  Osa perheistä vuokrasi itselleen huoneita kylän muista taloista. Miehet ansaitsivat rahaa puuseppinä Leuuwardenissa ja Groningenissa. Tulot annettiin aina yhteiseen kassaan, jota oli koko vaellusmatkan ajan hoitanut entinen kaupunginnotaari, ruotsalainen Anders Tranbom.

Tranbom aiheuttaa kriisin

Seuraavana vuonna 1739 samainen Anders Tranbom sai aikaan suuren konfliktin. Hän oli ryhmän tiukin pietisti, joka vastusti perheiden erillään asumista ja sitäkin, että miehet kävivät työssä. Hänen mielestään kaikkien pitäisi keskittyä mietiskelyyn ja rukoiluun, sillä Jumala kyllä huolisi seurakunnasta ilman työntekoakin.

Seurakunta oli elänyt niukkaa elämää Erikssonin talonmyyntirahoilla ja rikkaimpien jäsenten avustuksilla. Ruokaa ja asuntoja oli kuitenkin saatu myös ilmaiseksi puhumattakaan Lammet-laivasta.

Monien jäsenten mielestä Tranbom oli kuitenkin vallanhimoinen, töykeä, väkivaltainen ja jopa henkisesti häiriintynyt.  Tranbom puhui itsekin heikoista hermoistaan ja sisäisestä levottomuudestaan.

Erik Erikssonin ja Anders Tranbomin välit kiristyivät.  Tranbom ehkä havitteli sivuuttavansa Erikin yhteisön johdossa. Yhteisön kokouksessa Erik syytti Tranbomia siitä, että tämä oli ”vahingollisena maguksena estämässä Jumalan työtä joukossamme”. Tällä Eriksson tarkoitti Tranbomin Böhmen ja Paracelcuksen kirjoista omaksumia mystisiä näkyjä, joissa esiintyi Keskiyönmaan Leijona ja Tuhatvuotinen valtakunta.

Seurakunnassa eräs leski oli tullut raskaaksi. Trombomin mukaan leski oli tullut raskaaksi Jumalasta ja oli synnyttävä profeetta Elias Artistan.  Myöhemmin leski karkotettiin seurakunnasta ja hänen mukanaan lähti yöllä salaa kaksi ruotsalaismiestä, joita muut epäilivät todellisiksi isiksi.

Erik Erikssonin läksytyksen jälkeen Tranbom pyyteli tapansa mukaan anteeksi ja kehotti muita rukoilemaan hänen puolestaan. Tämä oli Tranbomin tavanmukainen reaktio sen jälkeen, kun hän oli loukannut jotakuta jäsentä.

Erik Eriksson muutti Haarlemiin odottamaan yhteisön rauhoittumista.  Mukaan tuli hänen sisarensa. Haarlemista Erik lähetti viestejä, joissa syytti taloudenhoitajaa paholaiseksi ja kehotti ajamaan tämän pois yhteisöstä. Pian Erikin lähdön jälkeen seurakuntalaiset erottivat Trambonin taloudenhoitajan tehtävästä ja eristivät hänet sosiaalisesti. Kukaan ei ollut häntä huomaavinaan, eikä hänen keskusteluyrityksiinsä vastattu sanallakaan.

Kun Tranbom simahti ja alkoi riehua ja huutaa hävyttömyyksiä, hänet sidottiin ja suljettiin kaltereiden taakse. Miestä pidettiin pahan hengen vallassa olevana noitana. Paikalliset, mennoniittipappi mukaan luettuna, kokivat Tranbomin kohtelun sairaan miehen kiusaamisena. Seurakunnan ja kylän muiden asukkaiden välit heikkenivät nopeasti. 

Kun Tranbom saatiin lähtemään yhteisöstä kohti Ruotsia, Erik Eriksson palasi välittömästi Surhuisterveeniin. Seuraavassa yhteiskokouksessa vielä eräs Tranbomin kannattaja karkotettiin yhteisöstä. Jäsenmäärä pieneni Hollannissa oleskelun aikana myös kuolemien vuoksi ja neljä jäsentä haudattiin kanavan varteen.

Surhuisterveenin vanhan kanavan kohdalla on nykyään kylän pääkatu ja vanhan sataman päällä toriaukeama. Kylän uskonnollinen moninaisuus on säilynyt, sillä 5000 asukkaan Surhuisterveenissä on yhä seitsemän kirkkoa. Erikssonien pietistiryhmän asuminen on kylässä jo painunut historian hämärään. Senaikaisia taloja ei ole jäljellä paitsi vuonna 1687 rakennettu protestanttikirkko.  Sisäseinällä pappisluettelo kertoo, että 1711–1743 kirkkoherrana toimi Petrus Steenwijk, joka on siten ollut todistamassa erikssonilaisten oleskelua ja lähtöä kylässä.

Reinin varrelle Saksaan - Neuwied

Hollantilaisten suututtua Erikssonin seurakunnalle Trambom – välikohtauksen jälkeen jouduttiin taas hakemaan uutta asuinseutua. Saksassa Neuwiedin kaupunki oli kuuluisa uskonnollisesta vapaamielisyydestään.  Luvan saanti kesti taas kauan.  Seurakunnan jäseniä oli nyt 65.

Perille Neuwiediin maanpakolaisten joukko saapui syyskuussa 1740. Kaupunki sijaitsee Reinin varrella lähellä Koblenzia. Vuonna 1654 uskonsa vuoksi vainotuille perustettua kaupunkia hallitsee zu Wiedin suku. He olivat hyvin liberaaleja, ja ottivat paikkakunnalle asumaan monenlaisia eriuskovaisia juutalaisista hugenotteihin. Mennoniittoja ja herrnhutilaisia Neuwiedissä on yhä jäljellä.

Ruhtinas Alexander zu Wied otti "ruotsalaiset pietistit" ystävällisesti vastaan.  Ruhtinaalle oli tosin etukäteen kuvattu erikssonilaisia ”riitaisiksi jumalanmiehiksi".  Ilmeisesti sen vuoksi heidät sijoitettiin asumaan kauemmas muista uskontokunnista. Erikssonien saama Rheinau-niminen tila sijaitsi Reinin rannalla. Siellä asuttiin kahdessa talossa, toinen miehille, toinen naisille.  Vähitellen perheitä siirtyi asumaan myös lähikyliin. Tulijat saivat hoidettavakseen jopa pienen kutomon, jonka piti maanviljelyksen ohessa taata seurakuntalaisten toimeentulo. – Nykyisin Rheinaun tila on jäänyt suuren betonitehtaan alle.

Vuoden verran asuttiin kaikessa rauhassa, mutta pian erikssonilaiset olivat ankarissa riidoissa ortodoksien kanssa. Myös suhde ajatusmaailmaltaan läheisimmän uskonliikkeen eli mennoniittien kanssa rakoili.

Riitoja oli omankin yhteisön sisällä. Erik Eriksson jatkoi joukkonsa karsimista. Hänen mielestään seurakunnassa oli noitia, joiksi hän epäili erityisesti Ruotsista mukaan liittyneitä. Kesällä 1742 Erik Eriksson karkotti viisi jäsentään vääräuskoisina ja noitapuolueen jäseninä.  Lisäksi yksi asukas kuoli näihin aikoihin.

Erityisen ongelman aiheutti Erik Eriksson itse. Noitapuoluelaisia etsiessään hän alkoi kuulustella myös lapsia ja kuritti heitä kovakouraisesti. Ruhtinaan vouti kävi kieltämässä Erikiä jatkamasta lasten hakkaamista, mutta ilman tulosta. Kaupunkilaiset suuttuivat ja rupesivat vastustamaan erikssonilaisten oleskelua Neuwiedissä.  Jopa oma joukko alkoi salaa epäillä myös Erikssonin mielenterveyttä.

Ruhtinas Alexander zu Wiedin kanssa Erikssonilla oli muitakin riitoja. Kaupungin hallitsija kuului vapaamuurareihin, joita Erik piti Saatanan lahkona, eikä malttanut salata mielipidettään ruhtinaalta.

Riitoja ruhtinaan kanssa syntyi myös sotilasparaateista ja Neuwiedin kautta kulkevista Itävallan perimyssodan sotajoukoista.  Pasifistina Erik Eriksson ei hyväksynyt kumpaakaan ja valitti 1743 ruhtinaalle kirjeitse sotilaiden huonosta käyttäytymisestä.

Ilmeisesti Neuwiedissä asuminen ei ollut muutenkaan täysin tyydyttänyt Erik Erikssonia, sillä tämä oli jo ensimmäisen vuoden aikana kierrellyt Etelä-Saksaa ja Hollantia keräämässä rahaa uskonveljiltä ja samalla katselemassa seurakunnalle parempaa paikkaa. Uskonveljien avustuksia tuli myös muuten erityisesti Tanskasta ja Hollannista.

Muutto Amerikkaan tarjolla

Uskonveljiä vieraili myös erikssonilaisten luona Neuwiedissä.  Heinäkuussa vieraana oli Sven Rosén, Ruotsissa 1741 maanpakoon tuomittu ääripietisti, jonka kanssa keskusteltiin suuresta asiasta: muutosta Amerikkaan. Yhdysvaltojen tiedettiin olevan vapaamielinen ja avoin eri uskontokunnille.

Yhdysvalloissa oli jo paljon hernnhutilaisia, joita Eriksson kuitenkin vastusti. Siksi Sven Rosén ehdotti kohteeksi puritaanipappi Roger Williamsin Rhode Islandiin perustamaa suurta Providence Plantation – yhteisöä. Williams oli karkotettu Massachusettsin puritaanisiirtokunnasta "uusien ja vaarallisten ideoiden" levittämisen vuoksi. Williams kannatti näet uskonvapautta sekä kirkon ja valtion erottamista. Providencen hän perusti 1636 turvapaikaksi, joka olisi avoinna kaikille omatunnonvapautta haluaville.

Eriksson lähetti Rosénin ja oman seurakuntansa jäsenen Johan Kärrmanin Lontooseen selvittämään Amerikkaan lähdön mahdollisuuksia. Erikssonilaisten jo ehdittyä Altonaan myös Kärrman ilmestyi sinne ja kertoi, että Rosén oli liittynyt Lontoossa hernnhutilaisiin. Tämä katkaisi Rosénin ja Erik Erikssonin lämpimät suhteet.  Samalla hylättiin koko suunnitelma Amerikkaan lähdöstä. Sven Rosén itse sen sijaan lähti herrnhutilaisten luo Pennsylvaniaan 1746, meni siellä naimisiin ja kuoli jo 1750.

Lähtö Neuwiedistä oli kohta edessä. Ruhtinas zu Wied oli pettynyt Erik Erikssoniin ja koko seurakuntaan. Riitojen lisäksi syynä lienee, että ruhtinaan runsaista tukirahoista huolimatta erikssonilaisten kutomotyöskentely oli tehotonta ja tappiollista. Kaupungin asiakirjoissa todetaan suoraan, etteivät ”ruotsalaiset veljet" tuoneet ruhtinashuoneelle tai Neuwiedin kaupungille mitään hyötyä, vaan sen sijaan kaikille huomattavaa vahinkoa.

Niinpä kolmen vuoden asumisen jälkeen erikssonilaisille annettiin lähtökäsky.  Seurue poistui Neuwiedistä elokuun lopussa 1743.  Altonasta oli lähtenyt Saksaan noin 60 jäsentä, nyt jäljellä oli enää 40 ja suunniteltiin palaamista tuttuun Altonaan.

Jälleen Altonassa

Neuwiedistä lähdettiin laivalla. Matkan aikana seurakuntaa taas puhdistettiin. Erik etsi joukostaan noitapuolueen väkeä, ja kuritti edelleen lapsia ankaralla kädellä. Lähtökäskyn sai yksi miesjäsen, kaksi naista ja nuori poika, joka oli Erikssonien matkakertomuksen mukaan "pahin lurjus".

Erikillä alkoi ilmetä myös omia mielenterveysoireita. Laivamatkalla hän sai kouristuksia ja huutokohtauksia, joita hän kutsui taisteluksi demonien hyökkäyksiä vastaan.

Altonassa viivyttiin syksy ja talvi. Hankittiin passeja ja käytiin kirjeenvaihtoa seuraavasta asuinkohteesta.  Altonasta lähdettiin toukokuun alussa. Jäljellä oli enää 33 jäsentä.  Suunnitelmana oli asettua Saarenmaalle, jossa pappina toimi aiemmin Erikssonien seurakuntaan kuulunut pastori Krank. Tämä varoitti kuitenkin tulemasta epävakaisten olojen vuoksi.

Suuntana Danzigin vapaakaupunki

Niinpä päätettiin suunnistaa Danzigin vapaakaupunkiin (nykyinen Gdansk).  Sen tiedettiin olevan vauras ja vapaamielinen kaupunki, joka oli avoinna eri uskontokunnille. Laivamatkalla Tanskan ympäri koettiin taas senaikaisen merenkulun tavanmukaiset vaikeudet. Norjassakin tuli käytyä ennen kuin päästiin Danzigiin toukokuussa 1744.

Vastaanotto oli jälleen tyly, eikä maihin saatu astua. Vuokralaivan kapteeni puolestaan hätisteli ponnekkaasti joukkoa pois laivastaan ja uhkaili periä korvauksia syntyvistä hukkapäivistä. Danzigilaiset uskonveljet toivat ruokaa ja juomaa, mutta laivassa jouduttiin viettämään pitkä aika.  Matkan aikana kuollut Helen Ekman saatiin lopulta haudata mennoniittojen hautausmaalle.  

Danzigissa oli kuitenkin myös erikssonilaisille myötämielisiä uskonveljiä. Niihin kuuluivat kauppias Karl Keyser ja suutari Wagner. He auttoivat seurakuntaa hankkimaan vankkurit sairaita ja matkatavaroita varten, muut saivat kävellä. 

Joukko lähti etsimään kylää, jonne heidän sallittaisiin asettua.  Sää oli sateinen, tiet huonoja ja yöpaikan ja ruoan saanti vaikeaa. Monin paikoin outoa seuruetta pelättiin, ja jopa arveltiin heidän olevan Ruotsin kuninkaan vakoilijoita. Maine kulki edellä ja pilkkahuutojen keskellä erikssonilaiset kulkivat paikkakunnalta toiselle. Heiligbrunnissa saatiin asua muutama päivä uskonsisaren talossa. Jossakin yövyttiin vanhan luostarin raunioissa, mutta useimmiten heinäladoissa.

Odottelua Saksan Königsbergissä

Lopulta 1745 Königsbergissa (nykyinen Kaliningrad) asuva uskonveli, kenraali Puttkammer järjesti erikssonilaisille talon läheltä satamaa. Kaupunki kuitenkin vaati, että kaikkien erikssonilaisten pitäisi käydä töissä.  Vasta Puttkammerin väliintulo antoi erioikeuden.  Miehet kävivät joka tapauksessa töissä telakalla, kuten he olivat tehneet monissa aikaisemmissakin asuinpaikoissa.

Maanpakolaisena Erik oli jo ilmeisesti Neuwiedissä miettinyt mahdollisuutta paluuta Suomeen, mutta lähinnä Haminaan, joka kuului Venäjän alaisuudessa olevaan Vanhaan Suomeen. Siellä maanpakotuomio ei olisi voimassa. Muutkin haaveilivat pääsevänsä takaisin kotimaahansa, jonne paluuseen heille ei ollut virallisia esteitä.

Paluu Ruotsiin

Lopulta päätettiin palata Ruotsiin. Paluumatkalle lähdettiin talven jälkeen Königsbergistä huhtikuussa 1745. Tällä kertaa purjehdus sujui ilman ongelmia, ja Ruotsiin Dalarön satamaan saavuttiin jo 22.4.1745. Seurueen jäsenluku oli nyt vain 26 henkeä.

Erik Eriksson ja Abraham Breant matkustivat satamasta heti Tukholmaan. Parin päivän päästä sinne saapuivat myös loput seurakunnan jäsenet eli Erik Erikssonin sisar Margareta Essevia, Jaakko Erikssonin vaimo Margareta lapsineen, ja Anna Essevian toinen tytär. Mukana olivat myös Cedersparre perheineen, Penttilän talon renki Simon Henriksson, Karl Breant, Johan Kärrman ja Mikael Swartzkopf.

Tukholmassa vuokrattiin Södermalmilta  Lagercronan talo, jossa asuttiin jälleen miehet ja naiset erillään. Vaikka Erikssonien maanpakotuomio näytti unohtuneen, he olivat poliisin jatkuvan kontrollin alaisina. Talosta käytiin takavarikoimassa matkalaisten kaikki kirjat. Seurakunnan jäseniä kehotettiin menemään kirkkoon, jonka Erik Eriksson kielsi tiukasti, koska hänen mielestään Ruotsin kirkoissa pidettiin Baabelin porton jumalanpalveluksia. Lopulta talon omistaja kyllästyi erikssonilaisiin ja sanoi vuokrasopimuksen irti.

Uutta asuntoa oli vaikea löytää.  Sakari Loimaranta toteaa väitöskirjassaan, että syy oli varmaankin ryhmän johtajien itsepäisyydessä ja ylpeydessä. Annikki Wiirinlinna taas kirjoittaa: ”Heillä oli ihmeellinen kyky nostattaa vastustusta itseään kohtaan.”

Lopullinen koti löytyy: Skevik

Erikssonilaisten maanpakomatkan aikana Ruotsi oli muuttunut vapaamielisemmäksi. Valistuksen aate oli saanut vastakaikua varsinkin sivistyneiden ja porvarien keskuudessa. Reformeeratuille oli myönnetty uskonnonvapaus vuonna 1741 ja muutenkin uskonnollinen vapaamielisyys oli kasvanut. 

Syksyllä 1745 seurakunta sai lopulta vuokrata Skevikin kartanon, joka sijaitsee Värmdön saarella, muutaman kymmenen kilometrin päässä Tukholmasta. Paikka oli erikssonilaisille mieleen, mutta rahaa ei ollut seurakunnan kassassa.

Ruotsissa olon aikana Erik Eriksson oli ottanut ahkerasti yhteyttä varhaisimpiin tukijoihinsa. Monet heistä olivat varakkaita, ja niinpä kauppiaat Anders Almqvist ja Isak Blessing ostivat Skevikin kartanon ja lahjoittivat sen erikssonilaisille.

Erikssonien ryhmä oli saanut 11 vuoden aikana asua yhdessä paikassa korkeintaan kolme vuotta. Nyt alkoi pitkä loppuvaihe, joka ”sisälsi varmaankin enemmän sekä ulkoista että sisäistä rauhaa maanpakovuosien levottomaan elämään verrattuna”, kirjoittaa Annikki Wiirinlinna. 

Pari ensimmäistä Skevikin vuosikymmentä olivat itse asiassa yhteisön kulta-aikaa. Seurakunnan jäsenluku vaihteli 20 ja 30 välillä. Johtajana toimi itseoikeutetusti Erik Eriksson.  Skevikissä harjoitettiin luostarimaista utopistista yhteiselämää erossa muusta yhteiskunnasta. Sitä kesti kunnes Erik Eriksson kuoli vuonna 1761.  Hänet haudattiin Tukholman Johanneksen kirkkoon. Siellä on yhteishauta, jonka oli hankkinut 1759 luutnantti Cedersparre.  Kirkkoherrana toimi erikssonilaisten oppi-isä, pietisti Erik Tolstadius.  Nykyisin haudalla on erikssonilaisten muistomerkki. 

Johtajan kuoleman jälkeen yhteisö alkoi hiipua. Vanhoja jäseniä kuoli ja uusia tuli verkalleen.  Johtajina jatkoivat aluksi Erikin matkakumppanit Abraham Breant ja Johan Cedersparre, myöhemmin johtajat vaihtuivat tiheästi.

Skevikin lahjoittaja, kauppias ja kansanedustaja Anders Almqvistin muutti itsekin Skevikiin vuonna 1766, kun hänen kotipaikkakunta Linköping alkoi kääntyä herrnhutilaisuuteen. Almqvist luovutti myös Tukholmassa sijainneen kartanon seurakunnalle. Kauan hän ei kuitenkaan ennättänyt elää uudessa yhteisössään, vaan kuoli vuonna 1770. Hänen leskensä lahjoitti skevikläisille vielä loput perheen suuresta omaisuudesta. Näin yhteisön olemassaolo näytti olevan ikuisesti turvattu.  

Erikssonilaisten yhteisö oli edelleen Ruotsissa hyvin tunnettu ja siellä vierailivat 1700-luvun lopulla myös kuninkaat Kustaa III ja Kustaa IV Adolf.

Riitainen loppu

Ajan myötä alkuperäiset aatteet alkoivat himmetä. 1800-luvun puolella jäseniä oli enää kourallinen. Nämä aloittivat keskinäisen riitelyn, jossa syyteltiin toisia väkivallasta, orgioiden järjestämisestä ja kaikesta mahdollisesta. Koko suuri omaisuus lensi taivaan tuuliin. Jäljelle jäi vain Skevikin kartano, joka oli huonossa kunnossa ja kiinnitetty velkojen pantiksi. Lopulta 1832 pari viimeistä jäsentä luovutti kartanon Värmdön seurakunnan köyhäinhoitolautakunnalle, joka sitoutui huolehtimaan sarkanuttuisten loppuelämästä. Samalla lopetettiin koko yhteisö, jota Ruotsissa kutsutaan nimityksillä Skevikarna tai Främlingarna. Nykyisin alueella on yksityinen konferenssikeskus.

Erikssonien seurakunnan maanpakomatka kesti 11 vuotta, mutta heidän yhteisönsä lopulta sata vuotta.  Erikssonien yhteisö noudatti tavallista uskonnollisten utopiayhteisöjen elämänkaarta.  Elettiin yhteistaloudessa.  Asuminen ja ruokailu tapahtuivat yhdessä. Omaa ideologiaa vahvistetaan puheilla ja teksteillä. Tuli talousvaikeuksia ja vahvoja sisäisiä ristiriitoja, joiden vuoksi alkuperäinen joukko palasi Ruotsiin kovasti pienentyneenä. Ruotsissa loppu alkoi karismaattisen johtajan kuolemasta.  Sen jälkeen oltiin tukkanuottasilla omaisuudesta ja aatteista, kunnes ei ollut enää mitään mistä taistella.

Päivitetty 14.12.2021