FAZENDA PENEDO
1929-1940

Uuskallion vegetaristit Brasiliassa 

Paikan etsintää Brasiliassa - Aatteen kaupittelu alkaa - Penedo löytyy - Varainkeräys alkaa Suomessa –Aatteen kaupittelu alkaa - Herran valitut matkalle – Kaikesta puutetta - kasvissyönti ei onnistu - Yhteistalous ja ruokapalkka -  Tiukka seksuaalimoraali kaatuu - Kanteleensoittoa ja karnevaaleja - Tuhannen riemun kahvila  - Ristiriitainen johtaja - Maanviljely ei kannata Talous romahtaa - Palatako Suomeen - Toinen muuttoaalto - Penedon yhteisö- ja yksilöluonne - Penedosta  tulee turistikeskus - Myöhästynyt paratiisi

Teuvo Peltoniemi 30.11.2021

Päivitetty 16.12.2021

Uuskallion vegetaristit Brasiliassa 

Paikan etsintää Brasiliassa - Aatteen kaupittelu alkaa - Penedo löytyy - Varainkeräys alkaa Suomessa –Aatteen kaupittelu alkaa - Herran valitut matkalle – Kaikesta puutetta - kasvissyönti ei onnistu - Yhteistalous ja ruokapalkka -  Tiukka seksuaalimoraali kaatuu - Kanteleensoittoa ja karnevaaleja - Tuhannen riemun kahvila  - Ristiriitainen johtaja - Maanviljely ei kannata Talous romahtaa - Palatako Suomeen - Toinen muuttoaalto - Penedon yhteisö- ja yksilöluonne - Penedosta  tulee turistikeskus - Suomenkieli Penedossa – Epilogi: Myöhästynyt paratiisi

"Penedoa onnistuneempaa paikkaa ilmastonsa puolesta Brasiliassa tuskin on löydettävissä. Suomalaisten asemaa tukemassa on maan sanomalehdistö, joka laajoin artikkelein ja julkaisemalla huomattavilla paikoilla mm. Toivo Uuskallion kuvia, on tehnyt asiaamme siellä tunnetuksi, ja ottanut sen ikään kuin omakseen ja suojelukseensa." Kun 1920-luvun vegetaristien tropiikkikuume alkoi kääntyä käytännön teoiksi, liikkeen mainosmies, pastori H.D. Pennanen ei säästellyt sanojaan. Suomalaiset olivat valittu kansa jo Brasiliassakin, eikä vain Suomessa, jossa Pennanen soi muuttomahdollisuuden "Herran valituille".

Viipurilainen puutarha-arkkitehti Toivo Uuskallio oli eräänä yönä herännyt uneen, jonka hän uskoi tulleen suoraan Jumalalta: "Sain kutsun jättää kotimaa ja siirtyä kauas Etelään. Sanoma saapui sieluun ja herätti tietoisen minäni, joka oli suunnitellut aivan toisenlaisia tehtäviä lähitulevaisuudessa hoidettaviksi. Mutta niiden täytyi näin ollen jäädä."

Taivaallinen kutsu ei sinänsä ollut Uuskalliolle erityinen ihme. Toivo Uuskalliolla oli "lapsen usko Jumalan johdatukseen", sanoo hänen vaimonsa Liisa. Vuonna 1925 Toivo Uuskallio oli julkaissut kirjan Ilmestyksiä ja elämyksiä, jossa hän kuvasi näkyjään ja uniaan.  Tropiikkikuumetta liikkui Suomessa varsinkin Uuskallion tuttavapiireissä. Saksasta tulleiden oppien mukaan kannatettiin luontoon ja maalle paluuta, kasvissyöntiä ja luonnonmukaista terveydenhoitoa ja vapaakirkkoa. Vastustettavien listalla oli taas kaupunki, kulttuuri, viranomaiset ja kaikki pakko, kuten rokotukset. Toivo Uuskallio oli tämän ajattelutavan tunnetuin profeetta Suomessa.

Paikan etsintää Brasiliassa

Uuskallion retkikunta lähti 6.8.1927 Brasiliaan etsimään sopivaa paikkaa tropiikin siirtokunnalle.   Ryhmään kuuluivat Toivo ja Liisa Uuskallio sekä Frans Fagerlund, Eino Kajander ja Enok Nyberg. Ennen lähtöä rokotuksenvastaisen ryhmänkin piti ottaa rokotus. Joukko ei ollut kovinkaan kielitaitoinen. Toivo Uuskallio puhui saksaa ja koetti perillä turhaan saada Saksalaisten avustusyhdistykseltä apua paikan valinnassa.  Rio de Janeirossa hän aloitti portugalin opiskelun.

Myöskään Suomen konsulaatista ei saatu apua hankkeen toteuttamisessa. Konsuli Kalle Aapro ei aluksi uskonut uuteen siirtolahankkeeseen, sillä hän tiesi aikaisemmat epäonnistuneet yritykset.

Brasilia harjoitti 1900-luvun alussa aktiivista siirtolaishankintaa ja Akseli Gallen Kallelan nuorin veli, apteekkari Filip Gallén lähti vuonna 1903 perustamaan Grande do Sulin maakuntaan Brasiliaan kansallisuusaatteeseen ja luonnonmukaiseen elämään pohjautuvaa siirtokuntaa 300–400 suomalaiselle. Suunnitelmasta ei tullut mitään, ja Gallén siirtyi Colonia Finlandesaan Argentiinaan 1906 ja palasi sieltä Suomeen 1907.  Suomea puhuvia pohjoisruotsalaisia siirtyi Brasiliaan vuosina 1909—1911 Uruguay-joen varrelle Brasiliaan. Myöhemmin muutamat heistä siirtyivät Colonia Finlandesaan. Vuosina 1923–1924, Rion pääkonsuli Gilbert järjesti kymmenkunta pohjanmaalaista työmiestä Brasiliaan, mutta osoittautui, ettei Brasilian hallitus enää antanut tulijoille maata ilmaiseksi.

Kalle Aapro pyysi nytkin ulkoministeriötä julkaisemaan suomalaisissa sanomalehdissä varoituksia Brasiliaan lähtemisestä. Niitä julkaisivat ainakin Vaasa, Vasabladet ja Uusi Suomi. Varoitusuutiset saattoivat vaikuttaa siihen, että Pohjanmaalta siirtyi tropiikkikuumeen aikana väkeä myös Dominikaaniseen tasavaltaan ja Paraguayihin Penedon sijasta. Myöhemmin Aapro muutti näkemyksiään Penedosta optimistisempaan suuntaan, mutta kehotti edelleen jakamaan varoituksia Suomessa muualle Brasiliaan suuntautuvasta suomalaissiirtolaisuudesta.

Brasiliassa on ollut useita utopiayhteisöjä ennen Penedoa. Tunnetuimmat ovat Benoit Murequen Fourier-yhteisön ”Colonia Industrial do Sai” Santa Catalinassa 1842, italialaisen anarkistin Giovanni Rossin Colonia Cecilia Palmeirassa Paranassa 1890, sekä Henry Fordin 1928 Amazoninin sademetsään perustuma Fordlandia. Ei ole viitteitä siitä, että ne olisivat olleet Penedon perustajien tiedossa.

Penedo löytyy

Suomalaiset asuivat Riossa kuukauden. Toivo Uuskallio oli kirjeyhteydessä Walter Heikelin kanssa, joka houkutteli tulijoita Paraguayihin. Uuskallio ei innostunut ehdotuksesta, vaan päätti jatkaa etsintää Brasiliassa. Rahat alkoivat loppua ja niinpä koko ryhmä siirtyi lopulta työhön läheiselle Fazenda Tres Pocosin puutarhatilalle. Joulukuussa sinne tuli myös 17-vuotias porilainen Ole Aartela, joka oli lähtenyt matkaan Uuskallion lehtikirjoituksista innostuneena.  Ryhmään liittyi myös Kanadasta Suomen kautta tullut Toivo Suni, josta tuli myöhemmin Penedon avainhenkilöitä, väliin suorastaan Uuskallion kilpailija.

Tres Pocosin tilalla viivyttiin puolisen vuotta. Sitten joukko hajaantui eri puolelle Brasiliaa. Nyberg ja Kajander muuttivat Sao Pauloon. Sieltä käsin Kajander kirjoitti Terveys-lehteen raportin, jossa hän kritisoi koko hanketta ja piti siirtolasuunnitelmaa torpparijärjestelmän kaltaisena.

Uuskallio ja Suni kiertelivät kolmessa osavaltiossa, joissa valtio olisi tarjonnut ilmaista maata ja tukipalkkioita. Alueet olivat kuitenkin sademetsää, joka ei suomalaisia miellyttänyt.

Uuskallio oli saanut jo Tres Pocosissa vihjeen erään luostarin omistuksessa olevasta Fazendo Penedosta ja käynyt sitä katsomassakin.  Nyt pitkän tutkimusmatkan jälkeen lähdettiin vielä yhdessä tarkastamaan Penedoa. Perillä Uuskallio kertoi nähneensä Penedon jo aikaisemminkin unessa Jumalan osoittamana. 

Penedo, ”Nukkuvan intiaanin laakso” sijaitsee lähellä Resenden kaupunkia, vuoristossa 450 metrin korkeudessa puolitrooppisen ilmaston alueella. Vuoren rinteillä kasvaa sademetsää. Maatila oli 3500 hehtaaria, jossa rakennusten ympärillä oli puuttomia kumpuja. Matkaa sekä Rioon että Sao Paoloon on parisataa kilometriä.

Myös Liisa Uuskallio mieltyi paikkaan: "Minun hevosellani oli naisten satula, jossa sitten istuin vinovääränä tuon pitkän matkan. Lopulta päädyimme Penedon tien korkeimpaan kohtaan, josta aukeni avara näkymä koko laaksoon. Päärakennuksen tyyliä olen sitten ensi näkemän ihaillut, ja kun astuimme sisään, sain kuulla että Penedo oli elänyt loistoaikoja, vaikkakin usein vaihtanut omistajaa." Tila olikin todella vanha, sillä sen päärakennus oli rakennettu aikana, jolloin orjuus oli yhä sallittua Brasiliassa. Toivo Uuskallio päätti, että kahviplantaasi kannattaisi hankkia siirtokunnan paikaksi ja sähkötti asiasta Suomeen.

Varankeräys alkaa Suomessa

Suomessa mietittiin Etelään muuttoa harkitsevien kokouksissa, kannattaisiko Uuskallion esittämää tilaa ostaa, ja olisiko Brasilia ollenkaan paras valinta. Ehdotettiin tutkijoiden lähettämistä myös Paraguayihin ja Jamaikalle.  Kokouksessa oli läsnä niitäkin, jotka olivat käyneet Brasiliassa ja heidän mielestään "pyydetty hinta oli älytön", muistaa Lempi Ikävalko. Kokouksen enemmistö päätti kuitenkin, että Penedo ostetaan.

Pastori H.D. Pennanen ryhtyi keräämään varoja Penedon ostamista varten. Tarve olisi ollut miljoona markkaa, mutta Tampereelta ja Helsingistä saatiin kokoon vain 400 000 markkaa. Myöhemmin rahaa kerättiin lisää ja Pennasen mukaan Penedoa oli rahoittanut yli kaksisataa ihmistä.

Pennanen lähti Brasiliaan marraskuussa 1928 kaupantekotilaisuuteen, mutta sai perillä tietää, että Uuskallio oli jo ostanut Penedon tammikuussa omissa nimissään 350 conton hinnalla. Summasta 120 contoa piti maksaa heti ja loppusummalle oli puolen vuoden maksuaika. Loppusumman maksaminen myöhästyi lokakuuhun 1929, jolloin tila lopulta siirtyi Uuskallioiden omistukseen.  Rahantarve ei tietysti loppunut tilan hankintaan, vaan lisävaroja tarvittiin rakentamiseen, peltoihin, elämiseen ja lainojen takaisinmaksuun.

Uuskalliolaisen ideologian mukaan kahden hehtaarin pitäisi riittää perheen elannon hankintaan. Työkansa-lehdessä tämä tarkentui siten, että jokaiseen Penedon tonttiin kuuluisi kaksi hehtaaria viljelyskelpoista maata sekä 12 hehtaarin osuus vuoriston yhteismetsästä. Kaikkiaan tontteja muodostuisi 250. Palstasta piti maksaa 6000–20000 markkaa tai ansaita se työllä puolentoista vuoden aikana.

Rakennukset, vesi ja sähkö jäisivät yhteisomistukseen. Maanviljelys perustettaisiin kasvistalouden pohjalta. Kotieläinten pitoa ei suositeltu, muttei täysin kiellettykään.  Suunnitelmissa oli muuttaa tila myöhemmin osuuskunnaksi, mutta Penedon laillisiksi omistajiksi jäivät kuitenkin Toivo ja Liisa Uuskallio. Kuten arvata saattaa, järjestely aiheutti tietenkin myöhemmin paljon ristiriitoja.

Aatteen kaupittelu alkaa

Toivo Uuskallio kirjoitti matkalta palattuaan kirjan Matkalla kohti tropiikin taikaa, jonka kansikuvassa huojuvat palmut lupailivat onnen täyttymystä lähtijöille.  Pastori Pennanen ja pastori Mikko Airila levittivät aatetta erityisesti kristillisen työväenliikkeen lehden Työkansan kautta. Lobbausta kohdistettiin myös viranomaisiin päin aina presidenttiä myöten. Pennanen joutui vastailemaan myös konsulaatin ja aikaisempien Brasilian-kävijöiden lehtikirjoituksiin. Pennanen myös pyysi Uuskalliota lähettämään uutisensa Brasiliasta hänen kauttaan, ja karsi niistä pahimpia ylisanoja.  Jatkuvan tiedotuskampanjan avulla toivottiin saatavan Penedoon lisää rahaa ja lähtijöiksi elämäntavoiltaan ja aatteiltaan sopivaa väkeä. Taustalla oli myös kilpailua Dominikaanisesta tasavallasta tai Paraguaysta kiinnostuneiden tropiikkikuumeen saaneiden kanssa.

H.D. Pennanen piti esitelmiä radiossa, ja käytyään tutustumassa Penedoon hän julkaisi itsekin lähtöä miettiville opaskirjasen.  Kirjasessa annettiin Penedosta ruusuinen kuva. Kirjan liitteenä oli 71 kysymystä sisältävä luettelo, johon kaikkien Penedoon pyrkivien oli vastattava "musteella siniruutuiselle virastopaperille". Kysymykset koskettelivat henkilökohtaista elämää, uskontoa ja politiikkaa sekä taloudellisia mahdollisuuksia. Tärkein kysymys koski yhteiselämää: "Pitääkö mahdollisena sellaista yhteiselämää, jossa eivät tule kysymykseen kieli- tai puoluekiistat, luokkarajat eivätkä lahkolaishenkiset riidat erilaisten uskonnollisten käsitysten välillä?"  Kovin ihanteellisten kysymysten jälkeen palattiin maan pinnalle: "Onko jo sijoittanut tilille Kansallis-Osake-Pankkiin vähintään 5 000 markkaa, matkalipun ja palkkansa hinnan alkusuoritusta varten, ellei ole, niin milloin voisi sen sijoittaa?"

Herran valitut matkalle

Pennaselle hakemuslomakkeita saapui noin 250. Vuoden sisällä Penedoon lähti noin 160 suomalaista, joista valtaosa nuoria miehiä, mutta perheitäkin oli 30. Tulijat olivat etupäässä keskiluokkaista, kasvissyöntiä kannattavaa väkeä ja monet kaupunkilaisia Helsingistä, Tampereelta ja Viipurista. Joukkoon mahtui myös nuoria miehiä ja naisia, joille tropiikki oli tärkeämpi myyntisana kuin vegetarismi. Samankaltaista väkeä oli näkynyt aikaisemmin Colonia Finlandesassa ja myöhemmin Viljavakassa. Myös jokunen merimies jätti laivansa ja tuli kokeilemaan tropiikin elämää suomalaisyhteiskunnassa. Myöhemmin nousi ongelmaksi se, että tulijoista vain kolmisenkymmentä oli maanviljelijöitä, joita olisi kaivattu eniten. Elämä Penedossa ei myöskään maistunut kaikille, sillä poismuuttajia oli jo tässä vaiheessa 80.

Suonenjokelainen Toivo Sipilä oli yksi Penedoon lähtijöistä. Hän oli ammatiltaan puutarhuri ja ollut muuttokuumeessa jo pitkään, mutta ajatuksissa oli ollut pikemminkin Kalifornia, jonne Sipilä aikoi lähteä "rusinoita kasvattamaan". Mutta Penedosta kuultuaan "ajattelin, että käydään ensiksi tuolla tropiikin kasvisviljelytilalla", Sipilä muisteli. Kun Pennanen tuli Suonenjoen lepokodille pitämään Penedon esittelykokousta, miehet keskustelivat Brasiliasta kahden kesken. Sen jälkeen asia jäi hautumaan, kunnes Sipilä sai Pennaselta kirjeen marraskuussa 1930. Seuraavana yönä Sipilää ei oikein nukuttanut, kun hän pohti asiaa, ja päätti lähteä. Nimismies lupasi passin ajoissa, vaikka moittikin lähtijää tämän aikataulun kireydestä. Lähtö tapahtui itsenäisyyspäivänä ja perille Sipilän ryhmä saapui jouluksi. Uuskallio oli tulijoita vastassa Rio de Janeirossa.

Penedon asukkaiksi liittyivät myös Jouskarin sisarukset, jotka olivat aikaisemmin tulleet Rio de Janeiroon. Tytöistä kuultuaan Uuskallio tuli houkuttelemaan heidät utopiasiirtolaansa. Lyyli Jouskari kirjoitti myöhemmin Brasilian kokemuksistaan kirjan Heräävän jättiläisen maassa, jossa hän selosti tarkasti myös Penedon oloja:

Resendessa tulijoita vastassa oli muuli kärryineen. "Matkalaukut sijoitettiin siihen ja burru lähti ajajineen liikkeelle. Entä me muut? Kengät pois jalasta, ja sitten tarpomaan sateen liottamaa punasavivellistä tietä. Astelin huolettomammin, mutta roiskis! Siinä istuinkin punasavivellissä keskellä tietä takamukset märkinä. Uusi matkaa varten ostettu gabardiinitakki sai kaikiksi ajoiksi leimamerkkinsä, sillä punasavi on erinomaista väriainetta, se ei pesemälläkään lähde pois", kirjoittaa Jouskari.

Penedossa vastaanotto oli sydämellinen. "Toivo Uuskalliota oli odotettu ja kaivattu takaisin, sen huomasi kaikesta. Pääovella seisoi valkoisiin pukeutunut laulukuoro, joka kanttorinsa Hugo Lehtosen johtamana kajautti ilmoille neliäänisen laulun Laula, matkalainen korpimaan. Tunnelma oli herkkä ja liikuttava. Heti saavuttuamme pääsimme tulokkaille varta vasten lämmitettyyn saunaan ja sen jälkeen jouluaamiaiselle isoon keittiöön, joka samalla oli ruokailuhuoneena. Herkut olivat outoja, etupäässä juhlaruoaksi valmistettua palmunydintä, mutta se maistui. Olo tuntui kotoiselta: palanen Suomea toisella puolella maapalloa."

Kaikesta puutetta - kasvissyönti ei onnistu

Penedon jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtunutta suurta paluumuuttoa selittänee osittain Penedon heikko lähtötilanne. Päärakennusta lukuun ottamatta maatilalla ei ollut asuntoja eikä edes työvälineitä uudisraivaukseen. Myöhempiä tulijoita kehotettiinkin tuomaan Suomesta maataloudessa tarvittavia työkaluja. Tilalla oli yksi härkä ja muutama hevonen. Loppukeväästä 1929 saatiin hankittua traktori.

Syitä oli myös utopiayhteisön säännöissä: Uuskallio oli tiukka vegetaristi. Heti kohta Penedoon saavuttua havaittiin, että vaatimus kasvisravinnolla elämisestä oli mahdotonta toteuttaa, koska omasta puutarhasta ei saatu mitään vihanneksia. Entisen kahviplantaasin maaperä oli kaluttu niin heikoksi, ettei siinä kasvanut juuri mitään. Niinpä alkuvaiheessa lähes kaikki elintarvikkeet, niin vihannekset, hedelmät kuin muutkin ruokatarvikkeet piti ostaa rahalla naapuritiloilta tai kaupungista.

Tilannetta pahensi raskaasti se, että koska Uuskallio uskoi vain kasvisravintoon, maatilalta myytiin heti aluksi sen runsas lehmälauma pilkkahintaan. Kauppaa perusteltiin myös sillä, että lehmät keräsivät ympärilleen hyönteisiä ja tauteja, mutta tärkeintä oli, että Uuskallio piti maitoa tarpeettomana. "Maito on liian vesipitoista imeväisten ravinnoksi", hän katsoi.  

Heikko ravinto aiheutti monille jopa näkökyvyn heikkenemistä ja vatsavaivoja. Lopulta maitoa oli ostettava naapuritiloilta, sillä lapsia alkoi vaivata keripukki. Liisa Uuskallio odotti lasta ja "teki mieli silliä ja sitä sun tätä kiellettyä alussa, mutta periaatteet hallitsivat. Olihan vaivaisen kaikki hyvä kokea ja selvittiin me kuitenkin kaikki hengissä nälkäkuolemalta".

Yhteistalous ja ruokapalkka

Penedossa oli selkeä päiväjärjestys. Herätys oli klo 6 ja työaika 7-17. Päivällä pidettiin ruokatauko. Miehet työskentelivät etupäässä puutarha- ja peltotyössä, naiset vuoroviikoin keittiössä, pyykillä ja puutarhatöissä. Oman palstansa lunastaneiden työpäivä jatkui siellä. Muuten ilta oli vapaa-aikaa.

Uuskallion suunnitelmien mukaan Penedon alkuvaiheessa elettäisiin yhteistaloudessa, mihin tilan suuri päärakennus soveltui hyvin. Siviä Rajalin kirjoitti Terveyteen pitkänäperjantaina 1929: "Entisiltä asemiltaan ja ammateiltaan olemme me 22 suomalaista erilaisia, mutta täällä kaikki samanarvoisia. Syömme kaikki yhteisessä keittiörakennuksessa, avattujen ikkunoiden ääressä - ravintomme on vegetaarinen ja terveellinen."

Rikkauksista haaveilleet tulijat saivat heti kylmän suihkun, sillä kaikille maksettiin samaa palkkaa. Rahaa oli kuitenkin niin vähän, että palkka oli olemassa vain kirjanpidossa. Vaatteet ommeltiin valkoisista vehnäjauhosäkeistä. "Ja nättejä ne olivatkin", väittää Liisa Uuskallio. Käytännössä työtä tehtiin ruokapalkalla.

Niilo Valtonen tuli Penedoon “isänsä lähettiläänä”. Tämä oli lainannut siirtokunnan perustamiseen rahaa ja lähetti poikansa katsomaan, mitä niillä oli saatu aikaan. Lähettiläällä ei ollut kovinkaan suuria käyttövaroja. Niinpä Niilo oli pian Penedossa siinä tilassa, ettei rahaa ollut edes postimerkkeihin, ja raportointi Suomeen jäi kovin vähäiseksi. Rahan saanti Penedon toimistosta oli vaikeaa. Kun Niilo Valtonen halusi lähteä käymään huviretkellä vuorella, hänen täytyi painostaa itselleen taskurahat mukaan. "Otin pari riskiä miestä mukaan, ja mentiin konttoriin", hän muistelee "ja ihmeesti rahaa nyt tuli, vaikka minulle oli vähää aikaisemmin sanottu, ettei ole yhtään".

Lyyli Jouskari muistelee Penedon alkuaikaa: "Elämä oli siis mukavaa, miellyttävää, huoletonta. Liiankin huoletonta. Teki työtä tai oli tekemättä, ruoka oli aina pöydässä aikanaan. Ei ollut minkäänlaista painostusta! Vapaus kuului Penedon ihanteisiin. Silmäni aukenivat. Penedossa oli nuoria, vielä kehitysiässä olevia poikia, joista olisi kehittynyt ja kehittyikin sittemmin toisissa olosuhteissa oikeita miehiä, mutta täällä he sairastuivat lorvitautiin."

Saman oli huomannut Niilo Valtonen, kun hänet osoitettiin aluksi ojia kaivamaan: ”Työkaveriksi sattui mies, joka parin tunnin jälkeen löi poikki lapionvarren, heittäytyi varjoon ja vei iltapuolella rikkinäisen lapion varastolle uutta pyytäen. Toiset tiesivät kertoa, että miehellä kului lapionvarsia useampia viikossa. "Oli se vilunki mies", sanoo Niilo.

Penedon kauppaa piti Hugo Lehtonen vanhassa konttorihuoneessa. Vuonna 1933 otetussa kuvassa kauppa on kovin tyhjän näköinen.  Martti Kurjen mukaan saatavilla oli silloin vain mansikkahillopurkkeja ja vihanneksia. Vaikka tavaraa olisi ollutkin, sitä jaettiin niukasti. Valtonen muistaa, että syntymäpäiviä varten palkattiin liuta miehiä hakemaan jauho-osuuksia, muuten pullaa ei olisi saatu leivottua. Kun täydellisestä vegetarismista oli luovuttu, oli kahviakin. Tosin sitä jaettiin niukalti - vain varttikilo mieheen - vaikka oltiin kahvin perusmaassa. Erään kerran miehet kyllästyivät varastonhoitajan nuukuuteen niin, että kävivät uittamassa tämän joessa.

Tiukka seksuaalimoraali kaatuu

Yhteiselämä herätti Suomessa huhuja kolhoosista, jossa kaikki oli yhteistä - naisetkin.  Vegetarismin lisäksi Penedosta meni nopeasti myös Uuskallion kannattama tiukka sukupuolimoraali. Siitä piti huolen ympäröivän yhteiskunnan avoin seksuaalisuus, eivätkä useimmat penedolaiset olleet itsekään innostuneita Uuskallion sukupuoliopeista. "Uuskallio sanoi, ettei ihmisten pitäisi hurvitella liian paljon sen asian kanssa. Pitäisi tehdä niin kuin eläimetkin. Vain silloin kun tarvitaan jatkaa sukua, oltaisiin yhdessä. Ja kun lapsi lakkaa imemästä, sitten tehtäisiin uusi jälkeläinen", muisteli Toivo Sipilä Uuskallion seksuaalioppien pääkohtia.

Siirtokunnassa Uuskallion seksuaalielämää koskevat aatteet herättivät hiukan hilpeyttäkin kuten Katri Bertellin muistamasta laulunpätkästä voi havaita: "Naiset pyrkii emännäksi, mutta Harju haraa vastaan. Pelkää että aatteet toteutuu ja saa elättää kymmentä lastaan."

Myös nudismi oli aluksi Uuskallion ohjelmassa: "Se kyllä tulisi tuottamaan pettymystä, jos ei luonto tulisi täällä sallimaan alastomuutta. Täällä, missä aineenvaihto on korkean lämmön vuoksi hyvin vilkasta, on ihon hengitystuotteen, hiilihapon, sitominen vaatetuksen avulla ihon ympärille mitä epäterveellisintä, ja samalla estyy auringon valon elähdyttävä vaikutus pääsemästä iholle."

Jonkin aikaa kokeiltiin alastomana liikkumista, mutta tropiikin aurinko ja hyönteiset tekivät siitä pian lopun. "Se nudismi oli hyvin väliaikaista. Aurinko poltti niskan ja kärpäset ja hyttyset söivät ihon. Ei Penedossa nudismi onnistunut", Lyydia Valtonen muistaa ajatuksen kohtalon.

Aluksi suomalaiset eivät tunteneet paikallisia oloja, ja muutamat nuoret polttivat itsensä pahasti tottumattomana auringossa kuumuuteen. Heitä hoidettiin saunassa istuma-ammeessa kuumeen alentamiseksi Kirvun menetelmän mukaan, kuten Suomessa luonnonparantoloissa.

Penedostakin oli aluksi tarkoitus tehdä luonnonparantola ja välttää lääkkeitä ja lääkäreitä.  Mutta rokottamista ja lääkehoitoa vastaan ollut vegetaristiyhdyskunta kärsi pian itse suolinkaisista ja lavantaudista niin, että koko parantola-ajatus ja itsehoito unohtuivat.

Kanteleensoittoa ja karnevaaleja

"Täällä kuulee usein kanteleen soittoa. Johtaja hra Uuskallio seisoo silloin kanteleen takana - tuo kärsivää ihmiskuntaa säälivä ja sen hyväksi työskentelevä ihminen", kirjoitti Siviä Rajalin Suomeen pääsiäisenä 1929.

Iltaisin Penedossa kokoonnuttiin seurustelusaliin, jossa laulettiin ja leikittiin ennen valojen sammumista, mikä tapahtui kymmeneltä. Liisa Uuskallio ja Toivo Suni esittivät yksinlaulua ja kuoro lauloi. Toisinaan kuunneltiin esitelmiä, pidettiin hartaushetkiä ja opiskeltiin portugalia.  Kirjastossa oli tarjolla hartaus- ja tietokirjallisuutta.

Kirjasto oli tärkeä myös lasten kannalta, joita vuonna 1930 oli jo 15. Aluksi lapsia ei viety brasilialaiseen kouluun vaan heille pyrittiin antamaan kotiopetusta kirjaston avulla.  Myöhemmin lapset päästettiin paikalliseen kouluun, mikä helpotti suuresti myös portugalin taidon kasvua.

Ulkotyön lisäksi kuntoa pidettiin yllä voimisteluseuran, uinnin ja aurinkokylpyjen avulla. Nuoret kävivät kävelemässä joella tai jopa retkeilivät lähivuoristossa. Poikamies Martti Kurki kirjoitti Suomeen: "Tänään oli eri hieno kävelyretki Kolmella koskella. Minulla on ollut aina hyvää seuraa, vaikka se jää aina siihen sitten. Voihan se joskus sattua, että minäkin akan saan, vaikka pikimustan sitten. Kohta tulee karnevaali ja sitten on taas humua." Martti Kurki oli tullut Penedoon Paavo-veljensä kanssa tammikuussa 1930. Paavo palasi puolentoista vuoden kuluttua takaisin Suomeen, mutta Martti Kurjen elämään Brasilian matkoja mahtui useita. Hän oli Muutto-Kurki, kuten Martille hyväntahtoisesti irvailtiin. Paljon edestakaisia matkoja teki myös Sunin perhe.

Päärakennuksessa pidettiin joskus karnevaalejakin niin kuin muuallakin Brasiliassa oli tapana. Uuskallio ei kuitenkaan itse ottanut niihin osaa, sillä hän oli tanssia vastaan. Lyyli Jouskari kirjoittaa: "On tullut tavaksi, että suomalaiset lauantai-iltaisin pistävät 'liirumit' pystyyn, ja sitten menevät polkkaa ja jenkkaa ja uudempiakin tansseja kaikki, jotka kynnelle kykenevät. Brasilialaisista se on hauskaa, heille kun ovat outoja meidän polkkamme, amerikanpolkkamme ja jenkkamme." Illanvietoissa oli lystiä. Penedolaiset tekivät suomalaislauluihin uusia sanoja. Hyvä sanoittaja oli mm. Akseli Lehtonen, jonka käsialaa lienee tämäkin laulu:

"Tämä gramofoni ei ole Roomasta vaan
vanhasta pläkkiloorasta
käy vaan kiinni veivissä
niin varmasti pysytään leivissä
haitulatii, haitulatii."

Suomalaiset perustivat SAMPO-yhdistyksen jo vuonna 1929. Uuskallio määräsi kymmenen miestä rakentamaan sille Casa brancaa eli seurojentaloa. Ne joiden osalle tuli pehmeämpi maaperä selvisivät perustusurakasta helposti. Ankaramman urakan saaneet pettyivät ja kävivät ilmoittamassa Uuskalliolle, etteivät he suostu Penedossa pakkotyöhön. Klubi kuitenkin valmistui ja Katri Bertell muistaa sen varhaisajoilta pienen laulunpätkänkin: "Klubilla tavataan, siellä riemussa toisia halataan, kun polkkaa, valssia, sambaa siellä tanssia saa."

Akseli Lehtolan organisoimassa voimisteluseurassa harrastettiin senaikaiseen tapaan mm. näyttäviä pyramideja. Niitä voimisteluseura kävi näyttämässä hyväntekeväisyysjuhlissa Resenden kaupungissakin. Myös Uuskallio esiintyi samoissa juhlissa puhujana. "Uuskallio puhui siitä, että ihmisten pitäisi palata luontoon. Kuuntelijat tietysti olivat ihmeissään, kun olivat karjapaimenia ja heille sanottiin, että pitäisi palata luontoon. Pitivät puhujaa kovin eriskummallisena", muisteli Toivo Sipilä Uuskallion ajatusten aikaansaamia reaktioita.

Tuhannen riemun kahvila

Penedon pöydässä oli papuja proteiinin saamiseksi. Oli vehnäleipää ja kasvisrasvaa, mutta ei sianrasvaa, ei kahvia eikä tietenkään viiniä eikä väkeviä.  "Uuskallion mielestä ihminen ei saisi tappaa mitään eläintä, pitäisi vain viljellä hedelmiä ja syödä kasvistuotteita. Hän sanoi, että on siunattua syötävää, minkä aurinko paistaa, pois kaikki paistinpannut", muisteli Toivo Sipilä.

Monet siirtokunnan nuorimmat jäsenet eivät olleet kasvisravinnosta kiinnostuneita. Pian Penedoon syntyivät "Yönsilmän kahvila", "Tuhannen riemun kahvila" ja "Punaisen alushameen kahvila", joihin iltamyöhään mentiin nauttimaan lihaa, kahvia ja jopa väkijuomia - kaikki Penedossa kiellettyjä aineita.

"Kerrankin meitä oli siellä kahvilassa 20 miestä tupakalla pilkkopimeässä. Oli se vähän hassun näköistä", nauraa Niilo Valtonen. Pojat iskivät silmää toisilleen, että "lähetääs kattomaan, kuinka paljon Brasiliassa on kultaa", ottivat vasaran käteensä ja lähtivät metsään. "Minäkin mukana tietysti", tunnusti Sipilä. "Otettiin kana kiinni, lyötiin vasaralla päähän, paistettiin ja syötiin."

Niilo Valtonen söi kaksi viikkoa pelkkiä banaaneja, kunnes alkoi pyörtyillä. Niinpä hänkin rupesi poikkeilemaan yökahviloihin. Kerran hän muistaa olleensa mukana, kun seitsemän penedolaista jahtasi jänöjussia viikatteella. Kanista tehtiin illalla soppaa.

Uuskalliota kunnioitettiin kuitenkin niin paljon, ettei kukaan kehdannut hänen näkyvillään syödä kasvisravinnon vastaisesti. Tullessa oli allekirjoitettu lupaus kasvissyönnistä ja monet kokivat allekirjoituksen velvoittavana.

Alkoholi oli Penedossa joillekin ongelma. Monen raittiuslupaus petti jo laivalla, ja Brasiliassa alkoholi oli halpaa. Pahinta juoppoa salailtiin Uuskallioltakin. Kerran hänet suljettiin navettaan telkien taakse, kun tilalla tuli käymään maatalousministeriön virkamiehiä eikä juoppolallia haluttu näyttää vieraille. Eräs juoppoporukka meni aina yhdessä töihin kauempana oleville pelloille. Yksi miehistä lähetettiin Resendeen hakemaan viiniä ja toiset tekivät työtä juoman odotuksessa. Lounastauolla hakumies yleensä palasikin ja iltapäivän työpanos jäi kovin vähäiseksi.

Uuskallio tiesi – totta kai - toisten ruoka- ja juomasynneistä, mutta julkisesti hän ei asiaa ottanut esille. Niinpä kahviloissa käytiin salassa pieni seikkailun ja synnin maku suussa. Mutta melko pian vegetarismista jouduttiin luopumaan myös virallisesti. Tila sopi harvinaisen huonosti kasvisten viljelyyn. Niitä jouduttiin tuomaan kalliilla rahalla Resendestä ja osittain aina Riosta saakka.

Ristiriitainen johtaja

Penedoon jääneiden kesken alkoi syntyä riitoja. Lyyli Jouskari kirjoitti: "Oli muodostunut pieniä sisärenkaita, uskovaisten ryhmä, joka piti jyrkästi kiinni omasta maailmankatsomuksestaan luullen sitä ainoaksi oikeaksi. Saattoi kuulla tällaisenkin mielipiteen: 'Minä olen Jumalan ruoska. Minut on Jumala valinnut Penedoa ruoskimaan.'"

Martti Kurki kirjoitti muistelmissaan: ”Unohtamalla johtajan haalimasta velkataakasta johtuvan masentavan tunnelman ja ideologiset erimielisyydet, elämä tuossa pienessä yhdyskunnassa oli herttaisen kesäistä.”

Uuskallio omisti tilan ja hoiti sen asioita itsevaltiaan tavoin. Joskus hän suoraan sanoikin, "ettei hän ole syntynyt neuvottavaksi". Uuskalliolle Penedo oli uskonnollinen yhteisö ja keskustelukumppaninaan hän piti mieluummin Jumalaa kuin muita penedolaisia. Tätä hän perusteli päätöksiään ylhäältä saamillaan ilmoituksilla.  

"Rion rannassa tapasimme Uuskallion ensimmäistä kertaa. Hän oli kuin ylimys. Me olimme idealisteja ja hänen palvelijoitaan", muistelee Gotte Bertell. Kun Bertellit valittivat Uuskallion talousasioiden hoidosta, tämä syytti heitä väsymisestä kesken taipaleen. "Hänellä ei ollut omaatuntoa. Kerran oltiin ulkona kävelemässä. Sain hänet valheesta kiinni. Käsi kohosi jo lyöntiä varten, mutta pysähtyi siihen, sillä pasifismi oli meille kaikille tärkeää", sanoo Gotte Bertell. "Pian kävi ilmi, että Uuskallio olikin lähinnä uskonnollinen fanaatikko", arvioi Bertell. "Ikävä on moittia, mutta totuus täytyy sanoa."

Asemansa Uuskallio katsoi velvoittavan hyvään pukeutumiseen ja näyttävään elintasoon. Kun siirtokunnassa muuten elettiin todellisessa puutteessa, tämä sai aikaan pahaa verta. Niilo Valtonen ei muistele Uuskalliota kovinkaan hyvällä. Hän kertoo, kuinka eräs penedolainen uhkasi hankkia kaksi ruumisarkkua, ampua johtajan ja sitten itsensä. Selän takana Uuskalliota arvioitiin huijariksi. Toiset pitivät häntä enemmän taiteilijana, kanteleensoittajana sekä saarnamiehenä kuin johtajana.

Mutta kun Uuskallio palasi Riosta ja astui kokoussaliin, jossa mielet olivat jännittyneitä ja katseet vihaisia, hän puhui niin kauan, että usko palasi ja Uuskallion johtajuus oli jälleen arvossa. Kun Lydia Valtonen korostaa Uuskallion puhekykyä, Niilo urahtelee väliin: "lahjoi toisia puolelleen apulantasäkeillä". Myös Eva Hildén ja Laura Kurki kehuivat Uuskallion karismaattisuutta sekä puhetaitoa, joka heidän mielestään oli ”Hitlerin veroinen”.

Uuskallio oli ostanut koko alueen omiin nimiinsä ja Pennasen kirjassa sitä puolusteltiin jo etukäteen: "Kunkin omistaessa täysin laillisesti perinnöllisellä omistusoikeudella tilansa sisäkohtaisesti, siis toisin sanoen suomalaisten suhteessa suomalaisiin, ja veli Uuskallion omistaessa Fazenda Penedon suhteessamme ulospäin brasilialaiseen valtioon ym. valtaan nähden, on Penedo-yhteiskuntamme turvattu sisäisiltä omistusoikeuksien eturistiriidoilta." Näkemys oli kovin optimistinen. Alkoi yhä enemmän kuulua ääniä siitä, että työtä tehtiin Toivo Uuskalliolle.

Vähitellen Uuskallio muuttui liikemieheksi, joka asui jatkuvasti hotellissa Rio de Janeirossa. Kaikki eivät oikein ymmärtäneet, mitä Uuskallio teki Riossa. Sipilä muisteli: "Se on mysteeri, mitä hän siellä edusti. Minä olin neljä kuukautta Riossa samassa hotellissa. Uuskalliota hyvin harvoin tapasi hotellissa muuten kuin iltaisin. En tiedä, mitä hän päivisin teki, mutta hänellä oli aina hyvät vaatteet päällä, niin kuin johtajalla täytyy ollakin. Toiset ihmetteli kun johtaja asusti muualla, mutta toiset taas saattoivat olla hyvilläänkin, kun Uuskallion poissa ollessa täällä sai pitää hauskaa."

Raha-asioiden hoito osoittautui Uuskalliolle ylivoimaisen vaikeaksi ja pian koko tila oli suurissa veloissa. Uuskallio kävi jopa Yhdysvalloissa ja yritti tuloksetta saada lainoja amerikansuomalaisilta. Suomeen palaamassa ollut siirtolainen kirjoitti: "Topi ei maksa ilman kiristämistä. Penedossa ovat asiat vielä sekaisin, vaikka Uuskallio sai rahaa 500 contoa. Kiinnelaina sillä maksettiin ja paljon muuta velkaa, mutta reissun päällä Topi silti aina on."

Sama sävy näkyy Martti Kurjen kirjeenvaihdosta. Hän palasi Suomeen vuonna 1937 ja kirjoitti kotiväelle: "Pyysin Uuskalliolta rahaani pois ja hän lupasi maksaa. Sen pahuksen pitäisi saada nyt paljon rahaa. Täytyy olla tarkkana ja pian lähteä lähetystön herrojen puheille." Toinen siirtolainen kirjoitti: "Penedo on lohduton paikka, jossa on vaikea viihtyä ja Uuskallio on mielestäni jonkinlainen 'Sattuman Ville', johon ei voi paljoakaan luottaa."

Myös tutkija Olavi Lähteenmäki korostaa Penedon raha-asioiden epäonnistumista pääsyynä riidoille, jotka värittivät siirtokunnan jäsenten välejä vuosikymmeniä. Osa penedolaisista pitää Uuskalliota yhä huijarina. Tämä lienee epäoikeudenmukainen arvio Uuskallion taloudellisesta taitamattomuudesta. Toivo Sipilä, joka itse menetti suuria summia Penedo-yrityksessä jaksoi elämänsä loppuun saakka uskoa Uuskallion vilpittömyyteen: "Tarkoitus oli vain, että maksettaisiin veroa vain yhdestä maatilasta. Uuskallio lupasi antaa omistusoikeuden jokaiselle maatilalle, mutta se ei ollut rekisteröity julkisen notaarin toimistossa. Ei se ollut petostarkoitus, ei ollut. Minä olen ihan varma siitä."

Maanviljely ei kannata - talous romahtaa

Helsingin Sanomain toimittaja Santeri Ivalo kävi Penedossa vuonna 1930. Hän kirjoitti: "Tropiikkimaiseman keskellä ahertaa ryhmä vaaleatukkaisia suomalaisia, miehiä ja naisia, ohuissa puseropaidoissa, Kauhavan puukot vyöllä ja hellehatut päässä, tonkien etelän punaista savea ja hyräilevät suomalaista kansanlaulua." Trooppisesta sijainnistaan huolimatta Penedo ei osoittautunut hedelmälliseksi kasvisten viljelyyn sopivaksi paikaksi. Kasvissyönti olisi ollut helpompaa Suomessa, sillä täällä työtä jouduttiin tekemään hyvin rankasti.

Appelsiinintaimia harattiin miesvoimin, mutta viljelmät eivät onnistuneet menekkivaikeuksien ja kasvitautien vuoksi.

Siirtokuntalaiset tekivät alkeellisia maanviljelyvirheitä. Paikallinen työnjohtaja Silva joutui opastamaan erilaisiin oloihin tottuneita suomalaisia. Niilo Valtonen kertoo, että aluksi kynnettiin maata ja istutettiin maissia toukokuussa. Suomen ajanlaskun seuraaminen osoittautui virheeksi ja kylvö tuhoutui. Karjaa ei pidetty, vaikka se olisi ollut soveliainta toimintaa tilalla. Vain vetojuhdiksi oli jätetty kymmenkunta härkää, hevonen ja aasi.

Martti Kurki lähti 1935 työhön Mato Grosson timanttikaivoksille. Lähdön aikoihin fazendan uusin idea oli ryhtyä leikkaamaan rasvaruohon tähkiä siemeneksi. Arvioiden mukaan siitä piti tulla paljon rahaa.  Kun Martti palasi Penedoon jouluksi hän kuuli homman menneen myttyyn, koska siementen mitättömällä myyntihinnalla kukaan ei ollut viitsinyt ryhtyä vaivaa näkemään.

Markkinoinnissa oli vaikeuksia. Suomalaiset kasvattivat tomaatteja, joita kuljetettiin Rioon. Vastaanottajat maksoivat kuitenkin laskuista jatkuvasti vain osan väittäen tavaran olevan puoliksi pilaantunutta. Toivo Sipilä lähti markkinoille omia teitään ja seurasi aamutuimaan, mitä Penedon tomaateille tapahtui. Vastaanottaja vaihtoi niitä omiin vanhoihin tomaatteihinsa ja hinnanalennuksien perusteet asetettiin tietenkin kiistanalaisiksi.

Tomaattien jälkeen kokeiltiin kanankasvatusta, joka kannatti paremmin, ehkä osittain senkin vuoksi, että kananrehu hankittiin yhteisesti osuuskunnan kautta.

Martti Kurki kirjoitti vuonna 1936: ”Yksityisyritteliäisyys alkoi Penedossa nousta näinä aikoina pinnalle. Johtaja ei olisi sitä suvainnut, mutta ei saanut estetyksikään. Muutamat sisukkaat perustivat taimistoja omiin nimiinsä. He kävivät myös leikkaamassa toisten appelsiinitarhoja, ja saivat palkakseen jalostusoksia. Kohta Pekkala laittoi erään toisen kanssa myyntitoimiston. Hyvät taimet saivat pian mainetta ja rahaa alkoi tulla. Nämä yritteliäimmät pääsivät saamaan korvausta vuosien hukkatyölleen. Tällainen toimeliaisuus tietysti synnytti kateutta ja aiheutti riitoja, sillä Fazendan omia taimistoja ei kaikin ajoin edes erottanut ruohikon sisältä”.

Lyyli Jouskari oli palannut Penedosta Rio de Janeiroon ja päässyt työhön presidentti Vargaksen perheeseen. Uuskallio käytti Jouskaria väliportaana saadakseen hoidettua asioita suoraan presidentin palatsin kanssa. Uuskallio suunnitteli, että Penedoon rakennettaisiin puutarhakoulu, kesäsiirtola ja orpokoti. Niihin tarvittiin rahaa. Yleisen rahankeräyksen suojelijaksi Toivo Uuskallio toivoi presidentin vaimoa ja tytärtä. "Keräyskomitea istui muutamia viikkoja, tuloksena painetut, kauniit ja kalliit mainokset valokuvineen ja selityksineen Penedon ideasta. Mutta yhtäkkiä Toivo Uuskallio päättikin keskeyttää koko komeasti alullepannun koneiston, ja niin keräyssuunnitelma lysähti kokoon kuin korttitalo. Mutta rahaa tarvittiin. Pankeista oli pyydettävä lainaa ja pankkiherrojen sydäntä hellytettävä. Taas toivottiin minua välittäjäksi, että palatsista vaikutettaisiin lainan saantiin. Tilanne oli mitä kiusallisin. Toivoin toki Penedolle kaikkea hyvää, mutta en voinut myöskään käyttää asemaani väärin, ja niin päätin, etten kerta kaikkiaan enää puutu tällaisiin asioihin. Tiedän saaneeni sen johdosta kritiikkiä joidenkin penedolaisten taholta", kirjoittaa Lyyli Jouskari.

Penedo kitkutteli taloudellisissa vaikeuksissa pikkuhiljaa aina 1940-luvulle saakka. Vuonna 1943 tapahtui lopullinen katastrofi, kun siirtokunnan päätuote, appelsiinitaimien markkinointi epäonnistui. Koko Penedon tulevaisuus oli asetettu sen varaan. "Toisen maailmansodan jälkeen sato - 330 000 jalostettua appelsiinintainta - olisi ollut valmis lähtemään markkinoille. Mutta kukaan ei ostanut taimia ja Penedon lopullinen konkurssi alkoi", kertoi Toivo Sipilä.  Toteutui taas yhteisössä usein toistettu sanonta: ”Penedossa ei kasva muu kuin maksaruoho eikä idä muut kuin ihmiset”.

Penedosta suurin osa myytiin sveitsiläiselle lääkeyhtiölle. Vuonna 1948 Toivo Sipilä kirjoitti Martti Kurjelle: "Pääpuuhamme on nyt eucalyptysistutukset. Niitä on tällä kertaa lähes 300 000. Penedon maisemat alkavat näyttää jo metsäisiltä. Viihdyn tässä toimessani erinomaisesti, vaikka onkin paljon huolta ja vastuuta. Vamos Ver."

Palatako Suomeen?

Alkuperäisimmässä muodossaan siirtokunta ei pysynyt pystyssä täyttä vuottakaan. Jo vuoden 1930 lopulla jouduttiin ihannetavoitteita höllentämään. Ulkoisesti ja virallisesti tavoitteissa pysyteltiin kuitenkin vielä pari vuotta. Elämä siirtokunnassa oli monelle paha pettymys. Yli puolet vuonna 1929 tulleista palasi vielä saman vuoden aikana takaisin Suomeen tai muutti muualle Brasiliaan.

Eräs palaajista kirjoitti vuoden 1931 alussa Terveydessä: "Vilpitön vakaumukseni on, että koko Penedon osto oli mitä kohtalokkain erehdys, sillä en parhaalla tahdollanikaan voi uskoa sen tulevaisuuteen." Kirjoittaja arveli, että koko Penedo-asiassa täytyi olla kysymys joukkosuggestiosta, sillä miten muuten "keski-ikäiset, monissa elämäntaisteluissa kokeneet ja karaistuneet henkilöt, yhtäkkiä, aivan kevytmielisesti hävittävät kauniit kotinsa, jättävät toimensa ja lähtevät Penedoon." Muuttuneita asenteita osoitti, että Terveyden toimitus paitsi puolusteli arvostelevan kirjoituksen julkaisemista, myös varovaisesti viittasi siihen, että kenties oma maa onkin mansikka, muu maa mustikka.

Seitsenhenkinen Bertellien perhe oli muuttanut Penedoon Kellokoskelta vuonna 1929. He olivat myyneet koko omaisuutensa ja toivat Penedoon rahaa 120 000 markan arvosta, enemmän kuin kukaan muu. Bertellit pettyivät nopeasti Penedoon. Mutta he eivät halunneet lähteä takaisin Suomeen. "Jos on tehnyt tyhmyyden, ei siihen uutta kannata heti päälle tehdä", sanoo Gotte Bertell.

Toinen muuttoaalto

Toisen maailmansodan jälkeen Penedoon saapui uusi siirtolaisaalto. Vuosien 1948 ja 1951 välillä Brasiliaan muutti yli 70 suomalaista, joista osa asettui Penedoon. Tulijoiden joukossa oli jälleen myös Martti Kurki. Ennen tuloaan hän kysyi Sipilän mielipidettä muutostaan. Tämä vastasi: "Kyllähän Sinä nämä asiat ja olosuhteet täällä tunnet niin, ettei mitään väärinkäsitystä voisi sattua. Voin mainita omasta puolestani, että vaikeudet eivät ole poistuneet, mutta joka on sitkeästi pitänyt päälle, niin lopputulos on ollut tyydyttävä. Onhan täällä kyllä toisia, jotka ajattelevat Suomeenkin tuloa, mutta se on heidän asiansa."

Suosituskirjeen Sipilä kehotti kuitenkin pyytämään Uuskalliolta, koska tämä "oli ministeriössä paremmin tunnettu". Uuskallio lähetti Kurjelle suosituskirjeen huhtikuussa 1948. "Mikäli tämä paperi auttaa sinut lähtemään, niin toivotan onnea matkalle tänne lämpimään jälleen. Kyllä täällä aurinko auttaa enemmän ihmistaloutta kuin pohjoisessa. Saatavistasi sain Lähetystön kirjeen. Saat summan tultuasi." Vuoden 1948 viimeisenä päivänä Martti Kurki oli jälkeen Brasiliassa.

Vuotta myöhemmin Kurjelle kirjoitti Järvenpäästä eräs tuttavaperhe, joka oli aluksi pyrkinyt Paragyayhin, mutta ei ollut saanut sinne viisumia. "Saako sieltä Penedosta tai lähiympäristöstä ostaa maata vähittäiskaupalla ja mikä on suunnilleen hinta hehtaarilta? Serkku on sitä kysymystä tiedustellut Uuskalliolta, mutta ei ollut saanut vastausta. Serkulla kun on saamista Uuskalliolta, niin me olisimme täältä antaneet rahat hänelle ja ottaneet Penedosta maata. Olisitteko ystävällinen jos näette Uuskalliota ja huomauttaisitte hänelle asiasta, että hän pian antaisi vastauksen."

Siirtolaiseksi pyrkijöitä kiinnostivat lisäksi valuutta-asiat ja työnsaanti: "Montako kruseiroa saa dollarilla? Kelpaisiko siellä Ruotsin kruunu? Mitäs tavaraa täältä voisi tuoda, joka olisi siellä helppo myydä? Menisikö hyvät tupekset kaupaksi. Meneekö niistä tullia? Olisiko hyvä tuoda tiilivormut? Meneekö siellä hyvin kanahomma?"

Vuonna 1954 Martti Kurki oli viisi kuukautta Suomessa. Paluumatkallaan hän toi Penedoon naapurin pyytämät "2:si työpuukkoterää ja 1:si 5 kg puntarin, tai sitten isomman, ei vieteripuntaria." Monet suomalaiset olivat vieneet Brasiliaan työkaluja mukanaan ja varaosia niihin tarvittiin vielä pitkään.

Martti Kurki ennätti Brasilian ja Suomen matkojen välillä osallistua myös Israelin suomalaissiirtolan Jad Hashmonan perustamiseen. Haastattelun aikaan 71-vuotias Martti naurahteli olevansa "ajopuu ja kun matkakuume tulee se tulee." Ja sisar Sirkka Kurki kertoo, kuinka Martilla jäi kerran katon tekokin kesken, kun hän näki lintuja muuttomatkalla ja oma matkakuume iski päälle.

Penedosta tulee turistikeskus

Lääkeyhtiön jälkeen alueen omistajat ovat vaihtuneet useampaan kertaan. Tuoreimmat omistajat ovat kaavoittaneet maata myös alkuperäisen asutuksen ulkopuolelle niin, että tämän pikkukylän asukasluku on noussut reippaasti.

Penedon myöhemmän suotuisan kehityksen taustalla oli se, että penedolaisilla oli enemmän yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan kuin useimmissa muissa suomalaisyhteisöissä. Tähän vaikutti varsinkin täysihoitolatoiminnan aloittaminen. Jo vuonna 1945 täysihoitolat olivat muodostuneet niin tärkeiksi, että myös Uuskallion talo muutettiin sellaiseksi. Kun talo myöhemmin purettiin, sen entiset täysihoitolavieraat pystyttivät paikalle ristin, jossa oli teksti "Tässä lepää talo, jossa söimme äärettömän hyviä ruokia."

 Penedoa mainostettiin 1980-luvulla saunan kotipaikkana, mikä oli nähty mainitsemisen arvoiseksi myös tunnetussa englantilaisessa matkaoppaassa South American Handbookissa: "Penedo houkutteli 1930-luvulla suomalaissiirtolaisia, jotka perustivat Brasiliaan ensimmäisen saunan. Suosittu viikonloppu-lomakylä tarjoaa myös ratsastusta ja uintia Portinho-joessa. Suositellaan hotelli Bertelliä."

Penedo näytti jo 1981 kokonaan toisenlaiselta kuin muut tropiikin suomalaissiirtokunnat. Maanviljelyä ei Penedossa enää harrastettu. Penedossa oltiin varakkaita jopa suomalaisen mittapuun mukaan. Alueesta oli alkanut tulla Brasilian varakkaiden mieluinen lomapaikka, jossa voi nauttia uimisesta, ratsastuksesta ja joutenolosta vuori-ilmassa. Penedon päärakennus oli myyty yksityisasunnoksi. Siinä asuivat suositun brasilialaisen laulajattaren Baby Consuelon vanhemmat. Majatalot olivat muuttuneet edustaviksi hotelleiksi, mutta samalla siirtyneet enimmäkseen muiden kuin suomalaisten käsiin. Rio de Janeiron ja Sao Paulon välinen valtatie – nykyisin Presidente Dutran moottoritie - kulkee Penedon vierestä ja tuo siirtokuntaan varakkaita matkailijoita. Uuskallion tyttären, Taimi Aichingerin täysihoitolan ruokapöytäänkin keräytyi joka päivä vierasjoukko nauttimaan isäntäväen kanssa yhteisistä aterioista. Penedon maantienvarsi oli täynnä hotellien ja suomalaisten matkamuistokauppojen mainoksia.

Toivo Asikainen aloitti Penedossa pesusienen viljelyn. Siitä tehtiin hattuja, tossuja ja käsilaukkuja. Jonkin aikaa se oli Penedon tyypillisin matkailuartikkeli. Myöhemmin kynttilänjalat tulivat muotiin ja nyt erilaiset keramiikka- ja tekstiilityöt. Penedon matkamuistotoiminta on risteytys brasilialaista ja suomalaista perinnettä.

Taiteeksi saakka penedolaisten käsityöperinteen on vienyt Eila Ampula. Hän rakensi vuonna 1981 itselleen toisen suuren ateljeen, joka työllistää kymmeniä kutojia: miehiä kaikki "koska he tekevät ahkerammin työtä eivätkä juoruile niin kuin naiset". Aviomies myi galleriassa Eilan taidekäsitöitä. Eila Ampulalla on ollut Suomessa ja muualla maailmassa suuren menestyksen saavuttaneita näyttelyitä. Suomi-Seuran kokoushuoneen seinällä Helsingissä on Eilan neljä metriä leveä, värikäs "Sademetsä".

Suomalaisyhdistyksiä oli Penedossa 1981 käyntini aikaan vielä kaksi ja niiden välejä puitiin raastupaa myöten. Toisen yhdistyksen SAMPO:n omistuksessa oli Casa Branca -talo saunoineen ja kirjastoineen. Uudemman Finlandia-klubin salissa järjestettiin lauantaisin tanssi-iltamia. Talkootyönä rakennettu klubi valmistui juhannuksena 1943. Se on nähtävyys, jota käydään katsomassa Riosta turistibusseilla. Klubin suosituimmat tanssit olivat yhä polkka, jenkka ja kerenski. Ainoa uusi tanssi oli letkajenkka. Siitä penedolaiset olivat lukeneet suomalaisista lehdistä ja olipa siitä ollut juttuja brasilialaisissakin tiedotusvälineissä. Letkajenkkaa tanssittiin yhä klubilla samassa letkassa niin suomalaissyntyiset kuin brasilialaiset turistitkin.

SAMPO:n jäsenlehdessä kerrottiin vuonna 1978, kuinka "johtokunta teki vielä kerran ehdotuksen tutkia mahdollisuuksia Clube Finlandian ja SAMPO:n yhdistymistä". Suomalaiset lähetystövirkailijat kävivät Penedossa eräässä vaiheessa neuvottelujakin auttaakseen seurojen yhdistämisessä, mutta vetäytyivät pian havaittuaan taustalla olevien riitojen voimakkuuden. Paljon myöhemmin suomalaisen väen väheneminen sai mielet muuttumaan niin, että jäljellä on enää Penedon Suomi-Klubi, jonka yhteydessä on nyt myös suomalaismuseo.

Penedossa ilmestyi suomenkielinen lehti vielä 1940-luvulla, mutta toisen maailmansodan aikoihin se muutettiin portugalinkieliseksi osin poliittisesta painostuksesta. Myöhemmin lehti lopahti kokonaan.

Vaikka vanhoja riitoja puitiin pitkään suomalaisyhdistyksissä, mielet tasaantuivat hyvinvoinnin myötä. Niilo Valtonen sanoo: "Ihmisen täytyy käydä mutkat ja tiensivut, ei siinä muu auta. Nälkään ei kuoltu, vaikka vaikeaa välillä oli", hän filosofoi. Penedossa ovat monet pystyneet yhdistämään koti-Suomen ja koti-Brasilian. Tämä heijastuu hyvin Lempi Ikävalkon runosta, jonka hän lausui Penedon 50-vuotisjuhlissa vuonna 1979:

"Pohjan tähti ja etelän risti,
vellovan ulapan äärivalot,
kaihoisin mielin hellimme synnyinmaamme
Suomen kuvaa
myös kiitämme lämmintä
uutta kotiamme
Brasiliaa."

Penedon 50-vuotismerkkipäivä sai laajasti julkisuutta Brasiliassa. Maan suurin päivälehti julkaisi juhlaviikolla kahtena päivänä koko sivun artikkelin Penedosta. Juhlien jälkeen suuri aikakauslehti Manchete julkaisi kolme aukeamaa värikuvia ja kirjoituksia Penedon juhlista. Lisää samanlaista huomiota Penedo on saanut myöhempinäkin pyöreinä merkkipäivinään.

Penedon ulkonäkö on muuttunut paljon niistä ajoista kun suomalaiset saapuivat. Matti Kurki kirjoitti vuonna 1960: "Kun katselen ylhäältä Penedon laaksoon, niin tuntuu, ettei maanpäällinen paratiisi voisi olla paljon kauniimpi. Se on niin viihtyisä näky huviloineen, puutarhoineen, kukkineen ja nurmikoineen."  Kehitys puutarhakaupungiksi on jatkunut, mutta vastapainona on lisääntynyt rakennuskanta ja paikoitellen räikeäkin mainonta.

Toivo Uuskallion näky Penedosta paratiisina osoittautui lopulta todeksi. Mutta siihen ei päästy luontoon palaamalla vaan tarjoilemalla luontoa suurkaupunkilaisille turisteille. Penedossa lopulta saavutetusta hyvinvoinnista sai nauttia parikymmentä suomalaista, toiset uusia tulijoita. Ilkka ja Vappu Taipaleen käydessä Penedossa 2006 jäljellä oli 17 suomea puhuvaa asukasta. Monet alkuperäiset penedolaiset lepäävät jo suomalaisten talkootyönä rakentaman Resenden hautausmaan suomalaisessa osassa, johon vertauskuvallisesti haudattiin ensimmäisenä Toivo Uuskallio vuonna 1969.

Suomessa syntyneiden tai edes suomea puhuvien osuus on laskenut edelleenkin luonnollista tietä. Toivo Uuskallion jälkeen Resenden hautausmaalle on noussut todella monta ristiä lisää. Penedon 70-vuotispäivien yhteydessä 1999 siellä paljastettiin yhteinen risti ja muistotaulu utopiamatkansa pään saavuttaneille suomalaisille.

Suomenkieli Penedossa

 Penedolaisten suomenkieltä 2009 tutkinut Katariina Harjunpää havaitsi, että Penedossa katseltiin suomalaisten kesken viikoittain videoita ja keskusteltiin suomeksi. Suomenkielisiä lehtiä ja kirjoja lainailtiin tosille.  Hän tapasi muutaman neljättä sukupolvea olevan nuoren, joka puhui hiukan suomea.  Muutama Penedon suomalaisnuori on halunnut tulla opiskelemaan Suomeen ja samalla oppimaan sukunsa kieltä.

 Tutkimuksessa havaitiin, että penedolaiset arvelevat usein puhuvansa vanhahtavaa suomea tai tuntevat itsensä puolikielisiksi. Harjunpää muistuttaa, että suomalaiset toivat mukanaan murretaustansa, jonka seuraava sukupolvi on säilyttänyt. Näin syntyy mielikuva vanhanaikaisuudesta: ”Ei voi puhua ”brasiliansuomesta”, vaikka joskus kielet sekoittuvatkin.”  Harjunpää tutki myös radiohaastatteluja, joita itse tein Penedossa vuonna 1981, ja joissa ”haastateltavat käyttivät tavallista enemmän portugalin sanoja. Sen voi tulkita siirtolaisidentiteetin esille tuomisena koti-Suomessa lähetettävässä radio-ohjelmassa”.

 Mutta ylipäänsä Penedossa ”suomea puhutaan, kun paikalla on vain tai enimmäkseen suomenpuhujia. Perheiden arjessa näin ei ole juuri koskaan, sillä aviopuolisot ja muu lähipiiri ovat portugalinkielisiä”, kirjoittaa Harjunpää, ja ennustaa silti suomen kielen Penedossa sitkeästi jatkuvan, vaikka 1980-luvulla sille ennustettiin vain 20 vuoden tulevaisuutta. ”Mutta nähtäväksi jää, miten kauan Penedon kaduilla voi vielä kuulla suomea”, Harjunpää toteaa.

 Penedossa asuvan Timo Aaltosen mukaan 2021 suomea puhui vielä 42 ihmistä ja ruotsia 10.  Hän arvelee, että ”suomalaisten määrä tuskin kasvaa maahanmuuton vuoksi, mutta määrät voivat nousta, jos Suomi myöntää suomalaisten lapsille kaksoiskansalaisuuden, ja vanhemmat ilmoittavat lapsensa suurlähetystöön."

Epilogi: Myöhästynyt paratiisi

"Luultavasti tulee käymään Penedo-yhteiskunnan kanssa samoin kuin niin monen ennen sitä perustetun ihanneyhteiskunnan, nimittäin, ettei niistä muutaman vuoden kuluttua ole enää muistoakaan jäljellä", arveli Penedosta Suomeen vuonna 1930 palannut siirtolainen. Hän oli sekä oikeassa että väärässä. Penedon ihanneyhteiskunta hajosi, mutta Penedo on toki yhä jäljellä.

Penedo oli Sointulan ohella utopiapiirteissään pisimmälle mennyt suomalaisyhteisö. Penedolla oli karismaattinen johtaja, jonka alkusuunnitelmiin sisältyivät yhteinen asuminen, ruokailu ja työnteko samoin kuin uskonnon ja seksuaalimoraalin ainakin osittainen uudistaminen. Silti Penedoa tutkineen Olavi Lähteenmäen mukaan Penedon tavoite ei ollut "missään tapauksessa sosialistisen, kommunistisen tai alkukristillisen utopian rakentaminen, vaan yhteistalousvaihe oli tarkoitettu väliaikaiseksi".

Penedon historia on malliesimerkki utopiayhteisöjen kohtalosta. Sitä sävyttivät riidat, maanviljelysvirheet, taloudelliset epäonnistumiset. Mutta leimaavaa oli myös luja usko Penedoon sinänsä. Liisa Uuskallio sanoo, ettei Penedo onnistunut yhteisyrityksenä "koska jokainen suomalainen on yksilö, joka haluaa itse järjestää omat asiansa." Tältä pohjalta Penedon tulevaisuus onkin järjestynyt aivan toisenlaiseksi kuin muissa suomalaisten entisissä ihanneyhteiskunnissa.

Penedon turismia edistää nykyisin suuresti myös viereinen Itatiaian kansallispuisto, jossa käyviä houkutellaan samalla myös Penedoon. Ja näin tapahtuukin, sitä todistaa se, että Penedon tarjoamiin palveluihin kuuluu yli 60 ravintolaa ja saman verran hotelleja ja majataloja.

Kun kävin Penedossa vuonna 1981, kylään vievää tietä reunustivat mainostaulut, joissa pääteemana oli Penedo suomalaisen saunan kotipaikkana Brasiliassa.  Nyt entistä suuremmat taulut mainostavat joulupukkia ja Suomea pukin kotimaana. Joulupukki on saanut oman tukikohtansa myös tropiikkiin! Oleellisin turistihoukutus on kuitenkin Penedo itse, sen ihanneyhteisömenneisyys ja ennen muuta siirtokunnan kaukainen, eksoottinen lähtömaa, Suomi.

Penedoon nousi vuonna 1998 Pequena Finlândia, jonka on suunnitellut Penedon suomalaisten jälkeläinen, arkkitehti Alva Fagerland.  Pikku-Suomi on suomalaista puukaupunkia jäljittelevä kävelykatualue. Lisäksi turisteille on tarjolla suomalainen klubi, jossa voi seurata myös kansantanssiesityksiä, sekä museo, jossa on suomalaisia esineitä sekä utopiayhteisön alkutaipaleelta että nykypäiviltä. Suomessakin vierailleen Penedon Pippurit -ryhmän ohjaaja on suomalaistaustainen, muut tanssijat raidallisissa kansallispuvuissaan ovat paikallisia brasilialaisia.  

 On myös kauppoja, joulupukintalo, ja penedonsuomalaista käsityötä, kuten edelleenkin Eila Ampulan kuvakudoksia. Monilla majoituspaikoilla ja ravintoloilla on suomenkielinen nimi. On kahvila Korvapuusti, käsityökauppa Kielo ja ravintola Koskenkorva, jonka omistaja Martti Vartia on kylän ainoa suomalainen ravintolan pitäjä. Muut suomennimiset paikat ovat brasilialaisessa omistuksessa.

 Penedossa asuu nykyisin noin 9000 henkeä. Viivi Hirvosen vuonna 2018 tekemässä selvityksessä löydettiin Penedosta 166 suomalaistaustaista henkilöä, joista 17 oli syntynyt Suomessa, ja valtaosa, 149 Brasiliassa.  Näihin ryhmiin kuuluvat myös Suomessa kasvanut Mika Peltola ja Penedossa lapsuutensa viettänyt Soile Viitaniemi-Peltola.  He perustivat perheen vuonna 2003 ja hankkivat vuonna 2010 omistukseensa entisen Fazenda Penedon päärakennuksen. Pitkään tyhjillään ollutta rakennusta on nyt korjailtu.  Peltolat vitsailevat kutsumalla talonsa varhaisia uuskalliolaisia suomalaisasukkaita”1930-luvun hipeiksi”. Vaikka Penedon alkuvaihe karussa maaperässä ei sujunutkaan kovin hyvin, Soile muistuttaa, että nykyään paikka on ”suomalaisten tuoman tiedon ja taidon ansiosta todella vehreä.”  Soilen oma isä muutti Penedoon 1951 veljensä perässä ja sotia pakoon. Hänen äitinsä kasvoi ottolapsena Penedon suomalaisperheessä. Korona-ajan perhe on nyt viettänyt Suomessa, mutta muuten he kulkevat ahkerasti Suomen ja Penedon väliä.  Peltolat eivät kuitenkaan halua vannoa, että he asuisivat Penedossa loppuelämäänsä.

Vuoden 1981 käynnilläni Niilo Valtonen irvaili, että suomalaisinta Penedossa on mangohillo, ja varmaan nytkin suomalaisuus on ymmärretty suhteellisen laaja-alaisesti ja Suomi-nostalgiaa korostaen.  Mutta sellaista matkailubusiness on muuallakin, ja samalla Penedosta leviää myönteistä Suomi-kuvaa. Ilman Suomi-turismia Penedo olisi todennäköisesti joko tyhjentynyt kokonaan tai sulautunut täysin ympäröivään yhteiskuntaan. Niin on käynyt valtaosalle suomalaisista utopiayhteiskunnista. Nyt Penedo on Sointulan ohella kuuluisa myös Brasilian ja Suomen ulkopuolella. Penedo löytyy esimerkiksi Smithsonian-instituutin lehden luettelosta ”Seitsemän kuuluisaa utopiayhteisöpaikkaa, joissa voi edelleen vierailla” ja lukuisilta nettisivuilta.

Päivitetty 16.12.2021