GEORGIAN OSUUSFARMI
1921-1966

Suomalaiset syvässä Etelässä

Syntysanat saunassa - Seudun suurin maatila - Yhteisaatteet - Nuuskanpurijoiden keskellä - Nurkkatanssit - Oma koulu - Uusi osuusfarmi ja pulakausi - Maaltamuutto ja uusmuutto -Utopiafarmi - Epilogi

Teuvo Peltoniemi 6.12.2021

Olen ajanut satoja kilometrejä kohti Jesupia. Se näkyy Georgian osavaltion kartassa, mutta osuusfarmin tarkka paikka on minulle tuntematon. Jesupissa on muutama talo; kaikki pimeänä. Väsyttää.

Motelli Maryn rähjäisessä toimistoparakissa istuu lihava nuori musta tyttö. Tilaa on ja huone maksaa kuusi dollaria yö, maksu etukäteen. Huoneen ikkuna on rikki, sängyn päältä pakenee hyönteisiä, kun sytytän valot. Naapurihuoneista kuuluu kovaäänistä juhlintaa. Joku kurkistaa ikkunastani sisään ja sora ratisee. Alan ymmärtää olevani syvässä etelässä. Huoneen ovea ei saa lukkoon: väsymykseen liittyy pelkoa. Tällaiseen paikkaanko ne suomalaiset...

Seuraavana aamuna auringon paistaessa tunnelma on muuttunut. Siirrän auton konepelliltä tyhjän olutpurkin. On pääsiäisen jälkeinen arkiaamu. Motellin vastaanotossa on nyt vanha mies, tytön isoisä. McKinnonin suomalaiset? Vastaus tulee leveällä etelän murteella, tuosta eteenpäin muutama maili: siellä ovat. Eikä paikkaa olekaan valoisalla vaikea löytää. Joukko vaaleiksi maalattuja pieniä taloja, suomalaisia nimiä tienviitoissa: Harju, Salmi, Saari, Kallio, Tyrkko.

Syntysanat saunassa

Georgian osuusfarmin syntysanat lausuttiin suomalaiskansallisesti saunassa. Perustajina oli joukko suomalaisia metallityöläisiä Brooklynistä New Yorkista. Asukkaita hankittiin myös lehti-ilmoituksin muualta USA:sta. Puuhamiehenä oli Arvo Vitali.

Tausta-ajattelu käy hyvin ilmi kirjasesta ”Suomalainen osuusfarmi Georgiassa”: "Pienet yksityisfarmarit eivät voi kestää kilpailussa suurten ja varakkaimpien kanssa. Ainoastaan yhteisvoimin voivat pienviljelijät pitää puoliaan. Mielestämme on hyödytöntä odottaa toimetonna sitä viimeistä rysäystä, mikä hävittäisi nykyisen järjestelmän, sillä kaikesta päättäen se tulee viemään aikaa vielä kokolailla ennen kuin amerikkalainen työmies ryhtyy sellaiseen päättävään, ratkaisevaan toimintaan."

Vuonna 1921 suomalaisten maanostokomitea kävi tutustumassa sopiviin farmeihin Georgiassa. McKinnonin farmilla joukko saksalaisia oli aikaisemmin yrittänyt kasvattaa karjaa, mutta päätynyt konkurssiin. Tilan ruoho ei ollut ollut sopivaa karjanrehuksi. Suomalaisten maanostokomitea piti kuitenkin paikkaa hyvänä ja ilmoitti, että "alue oli kuin lännen preeriaa, puutonta ja sileää". Maata ostettiin 1 500 hehtaaria. Ostohinta oli 18 dollaria eekkeriltä, jossa lienee ollut melkoisesti ylihintaa; samanlaista maata myytiin seudulla dollarilla eekkeri. Vitalin arveltiinkin käärineen kaupassa rahaa omaankin taskuunsa.

Farmin hallintoa varten perustettiin osuuskunta Fairfield Cooperative Association. Yhtiön 100 osaketta myytiin hintaan 550 dollaria kappale. Ne tekivät hyvin kauppaansa. Kiinnostuneita tulijoita oli paljon. Ensimmäiset perheet saapuivat New Yorkista vanhalla Fordin kuorma-autolla. Toivo Fors ajoi. Mukana oli myös Roslofin ja Ilmosen perheet. Ensimmäinen yö nukuttiin saksalaisten rakentamassa kirkossa, joka oli tilan ainoa pystyssä oleva rakennus.

Matti Kallio lähti Kukkolankoskelta 19-vuotiaana Amerikkaan. "Oli sota-aika enkä halunnut lähteä Venäjän keisarin puolesta tappelemaan", hän sanoo. Kallio oli lukenut osuusfarmista Työmies-lehdestä vuonna 1921, ja istunut pari päivää junassa Minnesotasta Jesupiin. "Loppumatkan tulin paikallisjunalla, jossa oli yksi passagerivaunu ja loput rahtivaunuja. Se pysähtyi täällä, toi postin ja tavaraa, jos tarvittiin. Kaupanhoitaja oli junaa vastassa. Se tervehti minua ja sanoi, että uusia tulokkaita, tervetuloa. Minä muutin asumaan kaupan yläkertaan. Talossa oli kahdeksan vuokrahuonetta ja poikalassa sai syötävää. Seuraavalla viikolla aloin töihin. Puita ja kantoja raivattiin ja tehtiin peltoa."

Hilja Harju muistelee tulovaikutelmiaan voittopuolisesti myönteisinä: "Mieheni aina toivoi, että hän pääsisi farmille. Hän oli töissä konepajassa Massassa. Niin minä sitten annoin periksi ja me tultiin. Tiet oli huonoja, meni ne laudat siinä mudan päällä ja minä ajattelin, että minnekäs meidän pappa on nyt meidät tänne tuonut. Mutta olin tyytyväinen, kun näin talon paikan." Kun Harjut tulivat Jesupiin, oli siirtokunta jo kasvanut. Siellä oli 25 taloa, sauna, poikatalo, kauppa, koulu, talli ja kaksi kanalarakennusta.

Osuusfarmilla asui kaikkiaan 30 - 40 suomalaisperhettä. Lisäksi yksinäisiä miehiä varten oli poikatalot. "Nukkumapunkat ympäri taloa. 30 miestäkin siinä asui kerralla", muistelee Matti Kallio.

Osuusfarmin asemakaava oli rekisteröity helmikuussa 1924. Paikkakuntalaiset kävivät ihmettelemässä, kun suomalaiset rakensivat tupiinsa lasi-ikkunat, joihin Georgiassa ei ollut totuttu. Suomalaiset irvailivatkin, ettei paikallisilla valkoisilla pilkkanimeltään kräkäreillä - ollut muuta lasia kuin öljytuikun kuori huoneissaan. Taloihin tehtiin yleensä vain ikkunaluukut.

Yksi työporukka hoiti talojen rakentamisen. Ne pystytettiin ulkoseiniä myöten valmiiksi, mutta sisäpuolen sai jokainen tehdä mieleisekseen. Toinen ryhmä hoiti pellonraivauksen. Apuna käytettiin dynamiittia, koska monet olivat kaivosmiehiä ja tuttuja räjähdysaineiden kanssa.

Tunnelmat osuusfarmilla olivat korkealla ja uusia tulijoita toivoteltiin yhtiön mainoskirjassa suurisanaisesti tervetulleiksi: "Luopukaamme lumesta, kovasta talvesta ja kivisistä maista. Me teemme maanviljelystyötä ympäri vuoden", kehuvat osuusfarmilaiset paikkaansa ja Matti Karttu kirjoitti: "Rehellisenä miehenä minä varoitan kaikkia suomalaisia: Älkää herran nimessä tulko tänne; farmaus täällä on niin helppoa ja hyödyllistä, että väkistenkin rikastuu vaikka kuinka tappelisi vastaan. Täällä on niin halpaa neekerityövoimaa, että ei itse kehtaa paljon raataa. Sunnuntaisin meillä on kaikenlaista touhua ja henkistä kylventää. Lopuksi lausun vaan: Eläköön työläisten osuushommat!"

Osuusfarmilla tehtiin lauluja, jotka muistuttavat Sointulan sävelmiä:

"Me nousemme yhteisin toimin,
Suuria joukkomme aikaan saa.
Maa muokataan kaikissa voimin.
Kasvia täynnä pian on maa.
Sopusointu verraton
Meillä yhä aina riittää
Silloin, jotka täällä on
Sadon siitä saavat niittää.

Osuusfarmilla oli suorakin yhdysside Sointulaan. Matti Karttu oli ollut mukana Kurikan yrityksessä. Hän yritti aikansa myös Georgiassa ja lähti vielä myöhemmin vanhana miehenä Neuvosto-Karjalaan.

Seudun suurin maatila

Osuusfarmi oli seudun suurin maatila. Parhaimmillaan navetassa oli yli 50 lypsävää ja enemmänkin olisi mahtunut. Tilan koosta kertoo ote vuoden 1924 lopussa tehdystä inventaariosta: "Poikala 342 $, Perunakuivaamo 760 $, Kraatsi 200 $, Vanha navetta ja talli 100 $, Uusi navetta 1980 $, Maitohuone 285 $, Sauna 285 $, Paja 47.50 $, Kanala 1045 $, Mustan kämppä 20 $, Lihan palvaushuone 27.50 $, Tynamiittihuone 9.50 $, Öljyhuone 22.50 $, Koulu 760 $, Yhteensä 5884 $."

Suomalaiset yrittivät monenlaista maanviljelyä. Tulokset tupakan, perunan, sokerin, bataatin, kaalin ja maissin viljelystä olivat kehnonpuoleisia. Maaperä oli huonoa, mutta heikot tulokset johtuivat myös siitä, ettei juuri kukaan ollut aikaisemmin viljellyt maata. Farmilaisista oli suurin osa kaivosmiehiä ja tehdastyöläisiä. Georgiaan siirryttäessä muutos itärannikon ja keskilännen elämään tottuneille suomalaisille oli suuri. Suomalaiset olivat kuitenkin opinhaluisia. Valtion maatalousneuvojat kävivät McKinnonissa, "usein melkoisilla kustannuksilla", sanoi Pekka Väänänen, eräs osuusfarmilaisista. Eräs farmin jäsen kävi tutustumassa perusteellisesti varhaisperunan viljelyyn Hastingsissa Floridassa ja kirjoitti aiheesta artikkelin "Hastings, uudet perunat ja osuusfarmi".

Bataatti osoittautui parhaiten menestyväksi viljelyskasviksi. Naiset puhdistivat niitä käsin, jotta ne kävisivät paremmin kaupaksi ja niitä lähetettiin junalla kauemmaksi myytäväksi. Alueella oli myös mäntymetsää, josta valutettiin pihkaa. Kuppi naulattiin puuhun, ja sen yläpuolelle vedettiin puuhun viilto. Osuusfarmin palkkaama kräkäri Looper valutti pihkaa. Siitä saatiin 30 dollaria tynnyriltä ja parhaat puut valuivat kuusikin tynnyriä. Farmilaiset ryhtyivät suurimittaiseen kanalanpitoon. Vuonna 1927 kanalarakennuksia oli neljä ja munivia kanoja nelisen tuhatta. Vuotta myöhemmin rakennettiin vielä viides ja vähän sen jälkeen kuudes kanala. Paras tulos farmilla saavutettiin vuonna 1929, jolloin liikevaihto nousi 100 000 dollariin.

Yhteisaatteet

Yhteistoiminta oli tietenkin osuusfarmilla tavoite kaikessa. Jacob Moisio kirjoitti siitä laulunkin:

"Hitaasti aurani kääntää maata - -
Olen yksin, rahaa ei ole ostaa koneita.
Vaikka vuosikymmeniä olen uurastanut
Ei ole vaan karttunut hopeita.

Vilja kasvaa uhkeasti;
Se kohta taasen korjataan
Yhteisesti saamme käydä
Saalistamme nauttimaan."

Matti Kallion mukaan osuusfarmin jäsenet olivat enimmäkseen työväenliikkeessä mukana olleita: "Mutta oltiin mitä gängiä tahansa osuusfarmi pidettiin yhteisenä liikkeenä, eikä sekoitettu sitä niihin suuntariitoihin, mitä tuolla muualla maailmassa työväenliikkeessä oli."

Sosialismiin liittyi kirkonvastaisuus. Suomalaiset tekivät saksalaisten rakentamasta kirkosta muulitallin eikä uskonnollisuus versonut farmilla. Kirkkoa ei McKinnoniin koskaan rakennettu eikä siellä veisattu virsiä edes salaa kuten Sointulassa. Silti ensi tilassa rakennettu oma haali kyllä rekisteröitiin kirkoksi, jotta saatiin verohelpotuksia. Kun perheet tulivat osuusfarmille, heille annettiin puoli eekkeriä maata, jolle piti rakentaa oma talo. "Joillakin oli enemmän rahaa kuin toisilla. Jotkut tulivat melkein ilman mitään, mutta kyllä hekin siitä nousivat. Toinen auttoi toista. Se oli niin kuin oma famili koko osuusfarmi", kertoi Roy Rajala. Työt farmilla alkoivat seitsemältä ja työpäivä loppui puoli viideltä. Nukkumaan mentiin yhdeksän maissa. Sähköt saatiin toisen maailmansodan alussa 1942, puhelin hiukan aikaisemmin. Lyijylampun valossa elettiin kuitenkin monet vuodet.

Osuusfarmin pääperiaatteen mukaan sekä työ- että hallintotehtävät jaettiin tasan. Samapalkkaisuuden lisäksi työt kiersivät, kenenkään ei tarvinnut olla navettatöissä koko ikäänsä. Roy Rajala kertoi: "Osuusfarmilla annettiin kaikille eri työt. Minun isä ymmärsi englanninkielen ja se pantiin ofiisiin työhön ja sitten stooriin, missä myytiin ruoat ja vaatteet. Toiset pantiin työhön navettaan, toiset pellolle, osa kanoja munittamaan. Miten vaan ne määräs."

Aluksi palkkaa maksettiin 25 senttiä tunnissa ja kaikki saivat saman palkan. Joskus oli mutinaa toisten laiskuudesta, mutta isompaa riitaa ei aluksi syntynyt. Työpäivät muodostuivat käytännössä pitemmiksi kuin norminmukaiset 8 tuntia. Huonoimpaan aikaan ei pystytty maksamaan juuri palkkaakaan.

Asiat päätettiin yhteiskokouksissa. Vuosikokouksissa asioista keskusteltiin ja väiteltiin tuntikaupalla. Johtokunta kokoontui kerran viikossa ja piti huolta taloudesta. Presidentin, kirjurin ja rahastonhoitajan johtokunta valitsi keskuudestaan. Presidentti oli luottamusvirka, josta ei maksettu palkkaa.

Georgian osuusfarmi oli aluksi kovin miesvaltainen. Perheissäkin osakkeet olivat miesten nimissä. Oli paljon poikamiehiä, mutta vähän tyttöjä. Myöhemmin myös useat naiset olivat johtokunnan viroissa.

Matti Kallio tutustui ensin Georgian osuusfarmiin viiden kuukauden ajan ja muutti sinne pysyvästi marraskuussa 1929. Siitä lähtien hän hoiti farmin kauppaa ja toimi yhteisyrityksen johtokunnassa pitkiä aikoja. Kallion virka vahvistettiin kausittain johtokunnan kokouksissa. Myöhemmin helmikuussa 1954 Kallio lupautui ottamaan liikkeenhoitajan tehtävät vastaan ehdoilla "155 $ kuussa ja vapaa trukin käyttöoikeus".

Nuuskanpurijoiden keskellä

Lähiseudun asukkaiden kanssa farmilaiset joutuivat tekemisiin erityisesti kaupankäynnin yhteydessä. Tuotteita myytiin Jesupin markkinoilla. Suomalaisen työväen taustasta ei paikkakunnalla joko tiedetty tai haluttu tietää. Oma kieli varjeli sosialismia oikeistohenkisessä etelässä. "Me ei kaupattu kenellekään meidän ajatuskantaa, ei agiteerattu mihinkään päin, ei sanottu vastaan paikkakuntalaisille", kertoo Matti Kallio.

Jesupissa suomalaisilla on hyvä maine ahkerana ja rehellisenä väkenä. Lakimies Joe Thomas, vanha valkotukkainen herrasmies, on hoitanut monia suomalaisten lakiasioita, mm. osuuskunnan lopettamisen. Thomas muistaa hyvin suomalaisten tulon. Paikkakuntalaiset eivät uskoneet tulijoiden menestyvän kovinkaan hyvin, koska heidän tiedettiin maksaneen siitä selvää ylihintaa.

Etelän asukkaista suomalaisilla ei ollut korkeita käsityksiä, mikä tuli usein leikin varjolla esiin: "Lapsifarmaus heillä on hyvin satoisaa. On tavallista, että 16 vuoden ikäisellä naisella on jo pari nuuskanpurijaa kainalossa. Lasten ensimmäisenä urheilumuotona on opetella tupakkasylkeä pitemmälle ja tarkimmasti heittämään. Osuusfarmihommia he pitävät hyvin ihmeellisenä, kun vajaassa vuodessa on saatu enemmän valmista kuin mitä he ovat saaneet aikaan kolmen sukupolven aikana."

Vielä suorapuheisempi oli myöhemmin osuusfarmin innokkaana arvostelijana esiintynyt Frank Aaltonen: "Tätä paikallista vanhaa valkoista väkeä kutsutaan pilkkanimellä Crackers, johtuen nimi ehkä siitä, että heillä on tapana särkeä pähkinöitä hampaillaan syödessään niitä. Heidän fyysilliseen rappeutuneisuuteensa lienee pohjimmaisena syynä sukurutsaus, kuppatauti, sekä ahkera kotitekoisten väkijuomien käyttö. On tehty monta yritystä, sekä yksityisten filantrooppien, että Amerikan hallituksenkin toimesta tämän kansan ylösnostamiseksi ruumiillisesta ja henkisestä rappiotilastaan, mutta tähän saakka huonoilla tuloksilla."

Mustiin suhtautumisessa osuusfarmin suomalaiset ja muut valkoiset paikkakuntalaiset olivat eri mieltä. Matti Kallio kertoo, etteivät mustat saaneet mennä ollenkaan valkoisten asuntoihin, vaan heidän "piti huutaa pihalla mitä asiaa oli". Osuusfarmilla oli töissä mustia. Heille maksettiin samaa palkkaa kuin suomalaisillekin ja "kohdeltiin kuin ihmisiä", vakuuttaa Matti Kallio. "Paikkakuntalaiset katsoi meitä kyllä karsaasti sen tähden", Kallio sanoo.

Nurkkatanssit

 Jesupin sotaveteraanikerhon baarimikko Clayton Bennet muistaa, kuinka osuusfarmia kutsuttiin ensin vain Finntowniksi ennen kuin McKinnon-nimitys vakiintui. Bennett sanoo myyneensä suomalaisille tilan ensimmäisen traktorin. Osuusfarmilaiset kävivät ensin moneen kertaan katsomassa traktoria Bennetin tilalla. Kauppa syntyi kielivaikeuksista huolimatta.

Kaupan jälkeen Bennet vieraili vielä monta kertaa tilalla opettamassa laitteen käyttöä. Eräänä lauantaina hän muistaa osallistuneensa myös McKinnonin nurkkatansseihin, jotka olivat suosittuja paikkakunnan nuorten parissa. Tanssit alkoivat yhdeksältä. Kaupanhoitaja Matti Kallio oli kova tanssimaan ja piti kiirettä ennättääkseen sulkea kaupan ja käydä saunassa ennen tanssien alkua. Tanssittiin niin kauan kuin lystiä riitti. Anton Harju soitti harmonikkaa. Paikkakuntalaiset oppivat pian tanssimaan suomalaisten kanssa polkkaa ja sottiisia. Osuusfarmilaisille he taas opettivat nurkkatansseja, square dances, joiden mukaan lauantai-illan tilaisuuksia ruvettiin nimittämäänkin. "Parit menee vuorotellen ristiin ja rastiin. Yksi komentaa", Matti Kallio selittää nurkkatanssin ideaa. Lydia Saari muistaa, kuinka hänen isänsä pyysi tyttöä tanssimaan. "Se oli lapsuuteni onnellisimpiä hetkiä, niin ylpeä olin", hän muistelee. "Voi vaikuttaa yllättävältä, mutta juuri kukaan ei edes käyttänyt alkoholia tansseissa - iloa riitti muutenkin", sanoi Lydia Saari. Kieltolakiaikana jotkut keittivät maissista moonshinea eli pontikkaa, mutta sitä nautittiin tietenkin piilossa.

Oma koulu

Viisivuotiaana farmille tullut Roy Rajala muistelee farmin koulua: "Kaikki kahdeksan luokkaa yhdessä huoneessa. Meitä oli siellä 130 lasta. Opettajalla oli kauhea aika, kun me ei ymmärretty englanninkieltä. Kotona puhuttiin suomea ja kun ulkona leikittiin, puhuttiin suomea toisillemme. Meidän piti aamulla laulaa näitä etelän lauluja. Ne kun vielä tappelee tätä pohjois-etelä -sotaa täällä etelässä, sitä Civil Waria. Laulettiin 'Wish I was in Dixie', semmosia lauluja. Näitä faster-lauluja."

Suomalaisten ensimmäinen opettaja oli Ethel Crosby Strickland. Hän viettää eläkepäiviä Blackhurstissa Jesupin lähellä. "Ei olisi voinut olla parempia lapsia", hän väittää. Suomalaiset kutsuivat opettajattaren usein kotiinsa. Seurustelu oli hankalaa, kun perheissä puhuttiin vain suomea. Pikku koululainen joutui tulkiksi. Lapset taas kävivät seuraamassa opettajattaren keittopuuhia, sillä etelän keittiö oli suomalaisille outo. Osuuskunnan joulujuhlassa opettaja joutui kuuluttamaan ja nimet olivat hänelle hankalia. Suomen kieltä Strickland pitää niin vaikeana, ettei ole halunnut opetella sitä sanaakaan. Joskus opettajatar vei viikonlopuksi kotiinsa kolme-neljä suomalaislasta. Näin nämä oppivat tuntemaan myös ympäröivän maailman tapoja.

Useimmilla haastatelluilla on lapsuudesta miellyttäviä muistoja: "Lapset pleijas yhdessä koulun ympärillä. Ne oli aina yhdessä. Siellä oli vähän vanhempia lapsia, jotka hoitivat pienempiään", kertoo Roy Rajala. Junan tulo oli tärkeä ja lapset olivat siellä aina odottamassa. Osuusfarmin liikkeenhoitajan käytössä ollut T-mallin Ford lakkoili usein ja lapsista oli hauska seurata, kun sitä korjattiin. John Salmi muistaa, kuinka lapset pyysivät joesta rapuja. Alligaattoreiden metsästys oli vanhempien lasten harrastuksena. Pimeinä öinä joen rannalta tähtäiltiin lampulla. Kun vedessä näkyi kaksi isoa silmää, ammuttiin niiden väliin. Suurin alligaattori, jonka pojat ampuivat oli neljä jalkaa pitkä.

Uusi osuusfarmi ja pulakausi

Vuonna 1923 viisi perhettä muutti McKinnonin lähelle Odessaan kanafarmareiksi. Heidän yrityksensä sai pian nimen Kitula. Lähtijät erotettiin yhtiöstä ja vanhan osuusfarmin nimi muutettiin Wayne Produce Associationiksi. Oikeuteen saakka vietyjen riitojen jälkeen kitulalaiset perustivat "Uuden osuusfarmin", jota mainostettiin amerikansuomalaisissa lehdissä suurilla ilmoituksilla, joissa ei juuri epäonnistumisen mahdollisuutta annettu: "Yhtiön maa-alue on laatunsa, paikkansa ja hintansa puolesta äärettömän edullinen kauppa, josta olemme saaneet onnitteluja kaikilta seudun maantuntijoilta ja viranomaisilta."

Kitula ei pysynyt pystyssä kauan. Sinne lähtijöihin kuului mm. Tyrkön perhe, jonka pojan Taunon elämänkaaresta kerrotaan enemmän Karjala-kuumeen yhteydessä. Nyt Tauno Tyrkkö asuu jälleen McKinnonissa.

Riitojen lisäksi pulakausi koetteli osuusfarmia. Perheet joutuivat etsimään työtä farmin ulkopuolelta. Miehet kävivät työssä mm. telakoilla ja naiset ottivat piikapaikkoja kaukaakin kotoa, jopa New Yorkista. Lapset jäivät isän hoitoon. Ruoka kuitenkin riitti farmilla, sanoo Matti Kallio: "Kun tuli se paniikkiaika, Wall Streetin Crash, kukaan ei voinut ostaa mitään. Valtion päävirkailijat kävi meillekin sanomassa, ettei kasvattaa mitään markkinoille vaan elää kotona. Syötiin sitten täällä mitä kasvatettiin. Ei mitään voitu muualta ostaakaan, kun ei ollut rahaa."

Georgian osuusfarmin historian erityispiirteisiin kuuluu Karjala-kuume, joka 1930-luvun alussa sai joukon poikamiehiä ja perheellisiäkin lähtemään Neuvosto-Karjalaan. "Parhaat työmiehet lähtivät", valittaa Matti Kallio. Muutamat palasivat Karjalasta myöhemmin, mutta vain yksi farmille saakka. Matti Kallion veli lähti Neuvosto-Karjalaan ja kuoli sota-aikana Neuvostoliitossa. Matti Kallio ei halunnut lähteä maahan, jossa kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta.

Sodan jälkeen McKinnonin farmi alkoi hajota. Sodan aikana monet olivat jo töissä kauempana, mutta pitivät silti osakkeensa. Nuoret muuttivat vähitellen pois farmilta ja vanhemmat siirtyivät eläkkeelle. "Kun lapset tulivat vanhemmiksi, ne lähti maailmalle, ei ne tykänny maatilalla olla. Muualla ne tienasivat paremmin", sanoo Roy Rajala. Rajalan perhe muutti farmilta kun Roy oli kuudentoista. Siskot olivat lähteneet jo aikaisemmin maailmalle. Isä Rajala ja kaksi poikaa muuttivat metsätöihin New Hampshireen.

Kovin leveä ei ollut leipä McKinnonissa sodan jälkeenkään. 1940-luvulla siellä kävi Frank Aaltonen, joka kirjoitti osuusfarmista kriittisen jutun: "Etelässä on jo kolmattakymmentä vuotta elänyt kituvaa elämää n.k. 'osuusfarmi'. Sain tilaisuuden omin silmin nähdä, mitä Suomen mies on saanut aikaan etelän auringon alla ja täytyy tunnustaa, että se ei ole paljon."

Maaltamuutto ja uusmuutto

Farmin väkiluku väheni 1940- ja 1950-luvuilla, kun lapset siirtyivät muualle kouluun ja jäivät sille tielleen. Osuusfarmin johtokunnan kokoukset muuttuivat lyhyiksi. Helmikuussa 1955 tärkein keskustelunaihe oli karjanpidon järkevyys: "Tuotiin esille että lihakarja ei ole tuottanut tarpeeksi hyviä tuloksia. Korjaamista siinä on koko paljon." Kymmentä vuotta myöhemmin päätettiin "poistaa vanhat aidat kyläalueelta. Päätettiin myös sopia leipä, maito ja pehmeiden juomien välittäjän kanssa, josko ne voitaisiin maksaa pankkicheckeillä".

Vuonna 1966 Brunswick Pull and Paper Co osti koko farmin, jolla oli melkoiset metsät. Alueesta saatiin lähes 140 000 dollaria. Myynnin aikaan farmilla asui vielä 20 perhettä. Jokaiselle osakkaalle jäi tontti, ja koulu tuli yhteisomistukseen. Helmikuussa 1972 julkaistiin sanomalehdessä ilmoitus, joilla haettiin niiden osuusfarmilaisten jälkeläisiä, joihin ei oltu saatu muuten yhteyttä. Koska näitä ei ilmoittautunut montakaan, jaettiin heidän osuutensa kunnan koululaitokselle. Lahjoitusvaroja kertyi yli 10 000 dollaria. 1970-luvulla alueelle on muuttanut takaisin siellä lapsuutensa viettäneitä osuusfarmilaisia. Muutama perhe Floridasta on hankkinut McKinnonista kesänviettopaikan. Georgiassa lämpötilat ovat miellyttäviä ja maisemat mäntymetsineen muistuttavat Suomesta.

Haali on yhä suomalaisten omistuksessa. Talon edessä kasvaa McKinnonissa harvinaisia palmuja. Normaalisti niitä tapaa vasta etelämpänä Floridan puolelta. Haalilla pidetään suurina juhlapyhinä yhteisiä tilaisuuksia, joissa on esiintynyt myös kotisuomalaisia, mm. hanuritaiteilija Veikko Ahvenisto.

McKinnonin tiet ovat vieläkin päällystämättömiä. Alueelle on kuitenkin muuttanut Jesupista väkeä ja McKinnon muodostunee vähitellen Jesupin esikaupunkialueeksi. Lähellä on Bruswickin paperitehdas, jossa suomalaistenkin paperikoneiden kauppiaat usein käyvät. Georgiassa suomalaiset yritykset ovat osaomistajina joissakin paperitehtaissa.

Utopiafarmi

Roy Rajala viettää eläkepäiviään Floridan Lake Worthissa, muutaman sadan kilometrin päässä McKinnonin osuusfarmista. Hänen yleisarvionsa osuusfarmista: "Moni sanoo, ettei se ollut onnen yritys. Mutta minä asuin siellä kymmenen vuotta eikä minulla ole ollut missään parempaa elämää."

Georgian osuusfarmia voi pitää onnistuneimpana Pohjois-Amerikassa olleista suomalaisten ihanneyrityksistä. Tosin maanviljelys osoittautui heikosti kannattavaksi, ja pulavuodet kohtelivat osuusfarmia ankarasti, mutta Georgian osuusfarmi loppui pikemminkin maaltapakoon kuin niihin riitoihin, jotka leimaavat muiden ihanneyritysten hajoamista. Saihan Georgian osuusfarmikin osansa riidoista. Uuden osuusfarmin yritys on siitä perinteinen osoitus. Kirkonvastaisuutta lukuun ottamatta osuusfarmin ideoista puuttuivat utopiayhteisöjen näkyvimmät tunnuspiirteet: lasten koulunkäynnin oma järjestely ja perheen uudistusyritykset. Siksi suomalaisyhteisö kykeni kuitenkin elämään syvän etelän keskellä omaa työväenelämäänsä herättämättä kovin suuria ristiriitoja paikallisen väestön keskuudessa.

Roy Rajala uskoo yhä osuusfarmin ideaan: "Minä kovin toivoisin, että samanlainen yritys joku päivä vielä alkaisi", hän sanoo. Samaa mieltä on Matti Kallio: "Siinä oli utopiaa ja bisnesajattelua siinä samassa. Jos olisin vielä nuori mies niin lähtisin mukaan uuteen samanlaiseen yritykseen", hän vakuuttaa.

Epilogi

Tein haastatteluja Georgian osuusfarmilla ja Floridan Lake Worthin suomalaiskaupungissa 1979 ja 1980.  Sen jälkeen olen poikennut osuusfarmin sijaintipaikalla Amerikan-matkoillani vielä joitakin kertoja eri vuosikymmenillä, viimeksi 2020.

Muutama vuoden 1979 haastateltavistani palasi McKinnoniin eläkepäiviään viettämään, mutta, mutta heistä on jo tietysti aika jättänyt.  Katujen suomenkieliset nimet ovat säilyneet, mutta kokonaan uusia taloja alueelle ei ole noussut. Suomenkieliset katukyltit ja suomalaistalot ovat saaneet rapistua rauhassa. Parissa talossa asuu tosin nykyisin ”kielisiä” niin kuin amerikansuomalaiset sanovat, mutta niidenkään korjaamiseen ei ole juuri rahaa käytetty.   Osuusfarmin suurimittaiseen maanviljelykseen tarvitut rakennukset on purettu aikapäiviä sitten, mutta yhä vielä suomalaishaali kertoo rapistuneenakin suomalaisten utopiasta. Suomalaistarinaa kertoo tietysti myös hiukan etäämmällä sijaitseva Jesupin hautausmaa, vaikka aikoinaan tapaamani osuusfarmilaiset on useimmiten haudattu muualle.

Paikallisten ”Wayne Produce Association” nimellä tuntemaa osuusfarmia ei ole paikkakunnalla kokonaan unohdettu. Vuosia sitten suomalaisten muistoksi nousi pieni muistokivi, tosin ei itse McKinnoniin, vaan lähemmäksi kaupungin muuta asutusta.

McKinnonin suomalainen osuusfarmi on nyt suomalaisista tyhjä ja muistuttaa ehkä lähinnä Hollywoodin lavastekylää. Lukittuun haaliin en pääse vuonna 2020 sisälle, mutta ehkä siellä on vieläkin seinällä George Washingtonia kuva, ja pöydällä Suomen ja Yhdysvaltojen liput, kuten 1980, kun Matti Kallio esitteli minulle haalia.

Päivitetty 6.12.2021