ITABON HEDELMÄFARMARIT
1904-1908

Aktivisti Eero Erkko Kuubassa

 Itabon maakaupat - Työväenliikkeen mukaantulo - Matildan puoti - Väinö Hooverin menestystaival - Niskasten uusi yritys- Hangasmaan veljesten Itabon matkat- Epilogi Itabossa ja Cardenissa  -  Itabon tyhjentynyt ”Chicago Colony”  -Yhteishauta Cardenasissa

Teuvo Peltoniemi 5.12.2021

Päivitetty 14.12.2021

 Itabon maakaupat - Työväenliikkeen mukaantulo - Matildan puoti - Väinö Hooverin menestystaival - Niskasten uusi yritys- Hangasmaan veljesten Itabon matkat- Epilogi Itabossa ja Cardenissa  -  Itabon tyhjentynyt ”Chicago Colony”  -Yhteishauta Cardenasissa

Vuonna 1902 aktivisti Eero Erkko lähti Suomesta "sellaisessa mielentilassa, että olisi ollut samantekevää suuntasiko laiva Grönlantiin vai Honoluluun. Mutta satuin tutustumaan pariin amerikkalaiseen, jotka olivat oleskelleet paljon Kubassa ja suosittelivat sinne matkustamista niin houkuttelevin sanoin, että päätin heidän neuvoaan noudattaa", kirjoitti Erkko, joka Helsingin Päivälehden lakkauttamisen ja oman karkotustuomionsa jälkeen oleskeli ensin Tukholmassa saman kohtelun saaneiden suomalaisten yhteisössä.

Suomalaiset perustivat Kuubaan kaksikin yhteisöä. Ensimmäinen alkoi tsaaria vastustaneiden aktivistien hankkeena, mutta muuttui nopeasti työväenhenkiseksi. Toinen yhteisö, Ponnistus oli jo puhdas työväenliikkeen yritys. Käytännössä Itabon utopialuonne jäi ohueksi.

Toimittaja Eero Erkko halusi Kuubasta turvapaikkaa aktivisteille, "Uutta Suomea", jota Konni Zilliacus oli turhaan etsinyt Kanadasta ja jollaisen Thessleff myöhemmin perusti Argentiinaan. Toisena vaihtoehtona Erkolla oli Texas. Vuonna 1903 Erkko kävi katsomassa San Antonion lähellä sijainnutta tilaa, mutta lopulliseksi paikaksi valikoitui kuitenkin Kuuba.

Kuuban siirtokuntia tutkineen Ritva Jarvan mukaan Erkon suunnitelmat olivat suureellisia. Erkon ajatuksissa oli jopa suomalaisen sotilasosaston kokoaminen Kuubaan. Joukko vapauttaisi sitten Suomen tsaarin vallasta. Tätä varten Kuubaan piti saada laivalinja sekä Suomesta että New Yorkista. Kuubassa suomalaisten siirtolaan pitäisi rakentaa rautatie. ”Jääkäriliikkeen” kaltaiset suunnitelmat pidettiin toistaiseksi syrjässä julkisuudelta hankkeen poliittisen sävyn vuoksi.

Utopia ei ollut Erkolle tuntematon käsite. Sen voi päätellä hänen amerikansuomalaiseen Nuoren Suomen kaunokirjalliseen joulualbumiin vuonna 1903 kirjoittamasta laajasta artikkelista Muistelmia Kuban matkalta. Siinä hän esittelee Kuubaa erinomaisen myönteisessä sävyssä ja näkee myös amerikkalaisen intressin maalle myönteisenä. Länsi-Intian saarista hän kirjoittaa ”Saarien toinen nimi, Antillit, on otettu tarunomaisesta Antillasta, joka merkitsee melkein samaa kuin Atlantis, Arkadia, Utopia j.n.e.”

Itabon maakaupat

Yhdysvaltojen intervention jälkeen amerikkalainen liike-elämä oli kiinnostunut Kuubasta. Niinpä Tukholmasta New Yorkiin muuttaneen Erkon ei ollut vaikea löytää hankkeelleen rahoittajaa, joksi ryhtyi tunnettu amerikansuomalainen liikemies Axel Hornborg. Erkko kirjoitti kehaisten Suomeen vaimolleen Maissille, että Hornborgin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan suomalaiset saisivat ostaa maata edullisemmin ehdoin kuin muut. Erkko lähti Kuubaan Hornborgin agenttina. "Maalle heidän pitäisi päästä, kiinni maapalaan, parempaan kuin kotonaan, sellaiseen, joka kohtuullisella työllä antaa kohtuullisen toimeentulon ja jättää tilaisuutta henkiseen kehitykseen. Etelämmästä on siis suomalaisten haettava itselleen sopivia maanviljelysseutuja", kirjoitti Eero Erkko päiväkirjaansa huhtikuussa 1903 laivassa matkalla kohti Kuubaa.

Erkko matkusteli Kuubassa kesän 1903 ja tutustui perusteellisesti maatalouden mahdollisuuksiin. "Muutamain vuosien kuluttua tulee Kubasta Yhdysvaltain Atlantin puolisen rannikon talvikasvitarha, johon sillä on kaikki edellytykset", hän ennusti.

Seuraavana vuonna maassa kävi pari suomalaista maakauppoja hieromassa. Kirjeessään Eero Erkolle huhtikuun lopussa 1904 kiinteistönvälittäjä Cesar Marrero kertoi kohteliaaseen tapaan, että suomalaisherrat olivat tutustuneet eri maatiloihin ja kiinnostuneet erityisesti Itabon alueesta. Åbo Underrättelser -lehdessä julkaistussa matkakirjeessä tunnustelijapari valitteli Kuuban maanomistusolojen sekavuutta, mutta korosti, että "ilmasto on paras mitä voi toivoa".

Suomalaisten valitsema Itabon alue oli Cuba Real Estate Associationin hallussa. Havannaan matkaa oli sata kilometriä, rannikolle hiukan toistakymmentä. Lähin suuri kaupunki, Cardenas oli 40 kilometrin päässä. Nyt Erkko ja Hornborg alkoivat mainostaa hanketta. Itaboa myytiin nimellä Chicago Colony, sillä alueella tarjottiin maata myös amerikkalaisille. Erkko kirjoitteli hankkeesta sekä suomalaisiin että amerikansuomalaisiin sanomalehtiin. Mutta Erkko ei saanut houkuteltua Suomesta eikä Tukholmasta aktivisteja Kuubaan, vaikka kymmenkunta henkeä oli aluksi tulossa. Suomen poliittisten olojen helpottuessa Erkko itsekin palasi Suomeen.

 Työväenliikkeen mukaantulo

Itabo oli saanut alkunsa aktivistien kansallismielisenä pikku-Suomena. Toteutumisvaiheessaan se oli jo selvästi sosialistinen hanke. Yhdysvalloissa suomalaisten Kuubaan muuttoa alkoi edistää entinen merikarhu A.A. Karjalainen eli Karr. Erkon toimittamassa Amerikan Kaiku -lehdessä maaliskuussa 1904 kehuttiin: "Maa on osaksi punasta, osaksi mustaa ja vaaleata multaa ja soveltuu kaikenlaisen kasvillisuuden viljelemiseen." Karjalainen mainosti paikkaa hedelmäviljelylle edullisena, mutta ei salannut sitä, että Kuubassa oli pulaa elintarvikkeista. Palstat olivat yleensä 10 eekkerin suuruisia.  Karjalainen suositteli, että tulijoilla olisi 1000 dollarin edestä pääomaa mutta arveli, että puolellakin siitä tulisi toimeen.

Keväällä 1904 maahan muutti ensimmäinen amerikansuomalaisten ryhmä Coloradosta.

Lapualla syntynyt August Niemi muutti perheineen 1904 Yhdysvalloista Kuuban Itaboon.  Heidän kuudesta lapsestaan kaksi syntyi Kuubassa. Itabosta perhe muutti 1910 Alaskaan, jossa August piti rautakauppaa.

Niskasen perhe muutti Itaboon seuraavana vuonna.  Täällä perheen koko sukunimenä käytettiin muotoa Neska Saastamoinen. Kuubassa perheeseen syntyi kaksi poikaa, Arturo (1909) ja Harri (1915). Itabossa vuonna 2016 käyneen tutkija Ismo Söderlingin löytämissä perheen maarekisteripapereissa äidin nimenä lukee vielä pitempi muoto Saastamoinen-Luhkainen.

Nelivuotiaana maahan tullut Alma Neska-Garcia muisteli: "Se propaganda kulki yli Amerikan. Minun isäni luki Työmiehestä kauniita kertomuksia Kuuban ilmastosta ja maasta. Isä oli väsynyt mainityöhön ja kylmään. Kun hän meni Kuubaan ja näki sen vihreät palmut ja auringon hän innostui heti."

Pikku hiljaa väkiluku nousi niin, että vuonna 1907 Huovisten muuttaessa Itaboon siellä asui 12 suomalaisperhettä.  Tätä suuremmaksi ensimmäinen Kuuban suomalainen siirtokunta ei ilmeisesti ennättänytkään. "Siihen aikaan puhuttiin paljon Kuuban tarjoamista mahdollisuuksista, ja niin meidänkin perheemme lähti. Välittäjänä oli Karr-niminen mies", tiesi Väinö Hoover, josta myöhemmin tuli eräs kaikkein parhaiten menestyneistä amerikansuomalaisista.

Alma muistuttaa, että siirtolaan tuli myös Hirvelän, Koskisen, ja Laitisen perheet ja ”Taipale-niminen yksinäinen mies, joka myöhemmin muutti Floridaan.” Läheinen naapuri oli ruotsalainen Sjöströmin perhe.  Kuubassa elämä osoittautui vaikeaksi. "Minun isäni ei ollut mikään agriculturo. Suomessa hän oli tehnyt metsätöitä ja Amerikassa ollut mainissa", kertoi Alma ja selittää tällä sitä, miksi suomalaisten maanviljely-yritykset epäonnistuivat. "Se ei ollut tulevaista. Maanviljelys on niin erilaista kuumassa maassa. Eivätkä suomalaiset tunteneet paikallisia tapoja. Canjan (sokeriruo'on) viljelys oli aivan outoa."  

Suomalaisten asumukset sijaitsivat raivaamattomassa korvessa. Kaupunkiin piti kulkea hevosella, jota Niskaset lainasivat naapurin ruotsalaisperheeltä. Väinö Hoover muisteli paikkakunnalla olleen keskipäivällä niin kuumaa, ettei tiellä voinut kulkea avojaloin. Suomalaisten ja muiden paikallisten perheiden lapset leikkivät keskenään. Käytiin uimassa ja kalastamassa jokiahvenia. Niskasten ensimmäisessä talossa oli palmunlehtikatto ja lautaseinät. "Maa oli niin huonoa, ettei edes kaivoa saatu", muisteli Alma. Hiukan maitoa saatiin lehmästä. Äiti hankki lisäsärvintä kalastamalla lähistöllä olevassa pienessä joessa. 

Kuubassa oli kaksi suomalaisyhteisöä. Alma Neska-Garcia kertoo, että hänen isänsä kävi usein niistä toisessakin, Omajassa. Molemmissa asui työväenhenkistä väkeä ja luettiin samoja amerikansuomalaisia työlehtiä, kuten Industrialistia, Raivaajaa ja Työmiestä. Niissä Kuuban yhteisöt olivat usein esillä sekä yhteisöjen perustamisen aikaan että myöhemmin toiseen sävyyn, kun vaikeuksia alkoi ilmetä.

Suomalaiset pitivät yhtä. Naapuriapu ja talkoot olivat yleisiä. Koskisen emäntä toimi tarvittaessa kätilönä, muun muassa Alman veljen syntyessä. Alma Neska-Garcia muisteli, kuinka tällöin oli ollut pitkä sadekausi ja pikkuveli tuotiin Koskisen mökistä hevosen selässä kovin mutaisen matkan jälkeen. "Äiti oli enemmän kirkollinen ja isä enemmän työväen puolella. Hänelle tuli Työmies ja Industrialisti. Välistä saatiin tosin myös Helsingin Sanomat, jota sukulaiset lähettivät Suomesta", Väinö Hoover kertoi. Ajan hengen mukaisesti Itabon asukkaat olivat raittiusmielistä joukkoa. "Ei siellä kukaan juonut", korosti Alma Neska-Garcia.

Matildan puoti

Matilda Huovinen osti pienen maalaiskaupan, jossa myytiin ruokaa ja työvälineitä. Kaupassa kävi suomalaisten lisäksi paljon paikkakunnan alkuperäistä väestöä. Espanja oli kaupassa valtakieli.

"Äiti pärjäsi hyvin espanjan kielessä. Minullekin se jäi mieleen, sillä kun korkeakoulussa luin kolme vuotta niin hyvin opin espanjan uudelleen", muistelee Väinö Hoover.

Ilman miestä elävä ja vielä kauppaa pitävä nainen herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Väinö Hoover kertoi äitinsä joutuneen usein kiusanteon ja lähentely-yritysten kohteeksi. Matilda ei kuitenkaan ollut eilisen teeren tyttäriä ja hän sijoitti seinälle roikkumaan metsästyskiväärin, jolla uhkaili liian innokkaita. Kun aviomiestä kysyttiin, Matilda Huovinen osoitti kivääriä ja totesi siinä olevan hänelle kylliksi miestä.

Kun tavallista karkeampipuheinen miesjoukko ryhtyi epäilemään, tokko nainen osasi edes kivääriä käyttää, tämä kehotti miehiä menemään tielle maaliksi. Kukaan ei halunnut mennä ja kaupanpitäjä räväytti malliksi pari kertaa palmupuuhun.

"Americano muy malo - kova luonne", joutuivat kiusantekijät toteamaan ja niin äiti olikin, vakuutti Väinö Hoover ja kertoi myös toisesta tapauksesta: Yön aikana kuului varaston ikkunasta rapinaa. Matilda antoi kiväärin tyttärelleen ja itse otti kirveen. Varastohuone oli paalujen varassa. Joku yritti nostaa itseään sisään ikkunalaudasta. Äiti löi kirveellä ja kuului kiljaisu. Aamulla löytyi kolme sormea, jotka kaupanpitäjä säilöi etikassa lasipurkkiin näytteille ja ilmoitti, että omistaja voi tulla hakemaan. "Mutta ei me koskaan nähty kenenkä kädestä sormet puuttuivat", sanoi Väinö Hoover.

 Väinö Hooverin menestystaival

Huovisen perheelle selvisi pian, että alueen kuivuus teki maanviljelyksen kannattamattomaksi. "Mutta ei vanhemmat pahasti sitä surenut. Kun huomasivat, että maanviljelys oli mahdotonta, lopettivat sen", vakuutti Väinö Hoover. Perheen isä Eemeli lähti takaisin Yhdysvaltoihin hankkimaan lisää rahaa, vaimo ja lapset jäivät Kuubaan vielä vuodeksi. Matilda Huovisen kaupanpito tuotti vuodessa sen verran rahaa, että koko perhe sai hankituksi matkaliput takaisin Coloradoon. Siellä Huoviset ryhtyivät hankkimaan menestystä muiden amerikansuomalaisten tavoin. Eemeli Huovinen tapasi kiinteistökauppias Karjalaisen myöhemmin Chigacossa. Tämä oli silloin jo kovin vanha mies eikä Eemeli palannut keskustelussa enää Kuuban aikoihin.

Vuonna 1942 Väinö Hoover perusti yhtiön Hoover Eletronics, joka rakentaa ohjauslaitteita lentokoneisiin ja avaruusaluksiin. Hän asui Santa Monican hienostokaupunginosassa palatsimaisessa talossa. Menestystään Väinö Hoover arvioi: "Kysymys on siitä, mitä menestys on. Joillakin on vain pieni maatilkku ja perhe ja hän kokee hyvin menestyneensä." Mielellään Hoover kertoili vielä vanhoilla päivillään vaatimattomista lapsuudenoloistaan Kuubassa. Väinö Hoover kuoli heinäkuussa 1984. Muistokirjoituksessa Suomen Silta -lehdessä arvioitiin, että "tri Hooverin tieteelliset saavutukset olisivat lähes varmasti asettaneet hänet Nobel-palkinkintoehdokkaiden joukkoon, elleivät nämä olisi olleet huippusalaisia sotilaallisia tutkimuksia".

Niskasten uusi yritys

Kun Niskasen perheen rahat loppuivat, isä-Pekka lähti rakentamaan Panaman kanavaa ja äiti jäi kahden lapsensa kanssa rahattomana ja kielitaidottomana Kuubaan. "Pienessä huoneessa odoteltiin isää ja minun äiti itki aina", muisti Alma Neska-Garcia. Lähellä asui leskirouva Leskinen Elvi-tyttärensä kanssa.

Alman äiti ikävöi jatkuvasti Suomeen. Kun perheen isä palasi, pidettiin tiukka perheneuvottelu, jonka jälkeen Pekka Niskanen palasi Brasiliaan rakentamaan Pan-American valtatietä ja äiti lapsineen matkusti Suomeen vuonna 1910. Erossa oltiin kolme vuotta. Brasiliassa Pekka Niskanen pani rahoiksi. Pankkiin kertyi 35 000 dollaria ja isä palasi Suomeen hakemaan perhettään. Äiti ei ollut halukas lähtemään, mutta miehen lupaukset siitä, että uusi tulevaisuus Kuubassa tulisi olemaan "completemente diferente" saivat äidin lähtemään, vaikkakin itku silmissä.

Alma oli Suomeen tullessaan 9-vuotias ja ehti käydä suomalaista koulua. Kuubassa eivät suomalaiset käyneet kirkossa, mutta Suomessa Alma pantiin rippikouluun. Sukulaiset olivat oikeistolaisia ja isän amerikansuomalaisesta Työmies-lehdestä ammentamat ajatukset väistyivät. Alma ymmärtää isäänsä siinä, että Itabossa tavoitteena oli ”löytää tasa-arvoinen elämä”, mutta muistelee käyneensä myöhemmin monia kovia kiistoja politiikasta isänsä kanssa.

Perheen palatessa Kuubaan alkoi todella uusi elämä. Niskaset hankkivat talon, jossa oli "kolme nukkumaruumaa, istumahuone, ruokahuone, portsi ympäri talon" ja jopa vesijohto, johon painetta saatiin omasta tuulimyllystä. Äidin työtaakka helpottui, kun välillä pidettiin palveluksessa kiinalaista kokkia. Musta rouva huolehti pyykinpesusta ja suursiivouksesta.

Niskaset pitivät suurta kanalaa, josta munia vietiin omalla Fordilla Cardenasin kaupungin hotelleihin. Viljeltiin greippejä ja appelsiineja sekä sokeriruokoa. Alma pantiin sisäoppilaitokseen Havannaan ja lähetettiin myöhemmin Yhdysvaltoihin kouluun. Niskasten perheen elämä jatkui melko mukavana aina siihen saakka, kun alkoi suuri talouslama ja sokeriruo'on hinta laski jyrkästi.

Alma Neska-Garcia itkee kertoessaan kolmen kielen sekoituksella elämästään. Hänellä on etelämaalainen temperamentti ja vanhat ajat palaavat mieleen yksityiskohtia myöten. Rakkaus kolmeen asuinmaahan, Suomeen, Kuubaan ja Yhdysvaltoihin, antaa elämään rikkautta, joka heijastuu tuntikausien innostuneina ja värikkäinä kertomuksina, kun selailemme vanhoja valokuva-albumeita hänen eläkekodissaan Miamissa. Amalia Neska-Garcia näyttää kalenterin sivua ja hiuskiehkuraa, jotka molemmat hän on tallettanut muistoksi päivästä, jolloin hän tapasi miehensä.

Castron valtaantulon jälkeen aviomies, kauppaa pitänyt Rafael Garcia ei halunnut muuttaa Kuubasta enää vanhalla iällään, ja niin Almakin jäi jatkamaan opettajan uraansa. Hänen veljensä lähtivät Yhdysvaltoihin, jonne Almakin muutti miehensä kuoltua vuonna 1975. Alma kertoo: "En ollut koskaan ollut ilmalaivassa ja nyt lensin Meksikoon, koska oli kierrettävä joko Meksikon tai Kanadan kautta. Veljiäni en ollut nähnyt 15 vuoteen. Sanoin veljilleni, että minun elämäni on nyt eletty. Odottelen vain kuolemaa, mutta yhtä kuitenkin kaipaan, saada käydä Suomessa." Alma pääsi käymään Suomessa: "Kun pääsin koneesta Suomen maaperälle aloin itkeä. Veli kyseli: 'Mikä sinua vaivaa, mistä sinä itket. Ensin sinä haluat Suomeen, ja täällä sinä vain itket'. Sanoin hänelle, etten minä itke sen takia, että olisi paha olla, vaan siksi, kun minä muistan, kuinka kovasti äiti halusi tänne, eikä päässyt. Ja nyt minä tulen tänne hänen nimessä ja siksi itken." Alma Neska-Garcia asui lopun elämäänsä Floridassa, ja kuoli vuonna 1999.

Hangasmaan  veljesten Itabon matkat

Juho Hangas kävi tutkimassa Itaboa vuodenvaihteessa 1907–1908 . Ehkä sosialistisen taustansa vuoksi hän pääsi takaisin USA:han vasta kuulustelujen jälkeen. Hangas kävi sen jälkeen vielä Suomessa ja palasi sitten Yhdysvaltoihin kaivostöihin. ”Niihin kyllästyneenä” hän siirtyi jälleen Kuubaan vuonna 1914. Vaimo Hilma, ja lapset Arno ja Sigrid tulivat Kuubaan vuotta myöhemmin.  

Vuonna 1918 Hilma kirjoitti Amerikkaan Juhon veljelle Jaakolle ja pyysi tätä tulemaan Itaboon hoitamaan Juhon asioita.   Juho oli mielenhäiriössä yrittänyt tappaa sekä naapurinsa että itsensä.

Juhon Jaakko-veli oli muuttanut Amerikkaan vuonna 1903.  Hangasmaan sukukirjan kirjoittaneen Pentti Hangasmaan mukaan sekä Juho että Jaakko Hangas olivat tunnettuja sosialisteja, Jaakko oli mm. hankkinut Fitchburgissa sosialistiseura Saiman ”Punaisen armeijan” keskinäisessä kilpailussa ”viikon aikana eniten eli 27 uutta jäsentä.

Jaakko Hangas lupasi tulla Kuubaan, mutta passin saanti ei tapahtunut ilman uulusteluja.  Virkailija R.F. Myncyn mukaan Hangas on venäläinen, joka on ”rekisteröity Sosialistisen Puolueen jäseneksi, ja hän on myös sosialistisen SAIMA-klubin jäsen Fitchburgissa”.  Jaakko kertoi asuvansa New Yorkissa Finnish Clubilla, jossa hänen ystävänsä Mr. Viitanen oli toimihenkilönä. Myncy oli kirjoittanut kuulustelupöytäkirjaan, kuinka ”Mr Hangas on hyvin käyttäytyvä, suorapuheinen ja ilmoittaa myös, että saksalaiset ovat tappaneet kaksi hänen serkkuaan, jonka vuoksi hän vihaa koko saksalaista rotua. Koko hänen myötätuntonsa on liittoutuneiden ja USA:n puolella.”  Hangas esitti kuulustelijalle suosituksen ”Mr. W Unorevalta, joka on Suomen Kansantasavallan edustaja, huone 1812, 299 Broadway. Mr Unoteva on tuntenut Mr. Hangaksen useita vuosia ja hän takaa tämän luotettavuuden”. Kuulustelija suositteli passin myöntämistä.

Asia kuitenkin mutkistui kun saatiin lisälausunto ”APL:n agentti Mr C.C. Miltoilta”, jonka mukaan agentti ei ole löytänyt ketään, joka tuntisi passinhakijan, mutta tiedettiin kyllä tämän liikkuvan sosialistien parissa. Passia ei siksi tulisi myöntää.  Washingtoniin lähti sähke: ”Jacob Emil Hangas tutkittu, suositus riittämätön”. Sukukirjassaan Pentti Hangasmaa arvelee Jaakon väitteen saksalaisten surmaamista serkuista olleen vain passianomusta varten keksitty tarina.

Kielteisistä lausunnoista huolimatta Jaakko Hangas sai passin ja matkusti Kuubaan kesällä 1918 ja asettautui asumaan veljensä perheeseen.   Sitten Juho kuoli ja haudattiin Kuubassa. Heinäkuussa 1920 Jaakko, Hilma ja lapset ilmestyivät USA:n Havannan suurlähetystöön anomaan pikapassia Amerikkaan paluuta varten.   Laivan matkustajaluettelossa Hilman aviosäädyksi oli ensin merkitty M(arried), mutta korjattu se sitten kynällä muotoon W(idow).

Myöhemmin Hilkka ja Jaakko Hangas menivät naimisiin.  Lapset Arno ja Sigrid tekivät yhdessä matkan Kuubaan tammikuussa 1936.    Arnosta tuli myöhemmin Massachusettin farmariosuuskunnan toimitusjohtaja. Jaakko Hangas kuoli 1948 ja Hilma Hangas vuonna 1983.

Epilogi Itabossa ja Cardenasissa

Suurin osa Itaboon muuttaneista oli kaupunkilaisia, eikä maanviljely ollut heille tuttua. Tässä suhteessa Itabo muistutti lähes kaikkia suomalaisia utopiayhteisöjä.  Niissä sorruttiin ostamaan huonoa maata ylihinnalla. Oman maan himo oli niin kova, että viljelyä yritettiin vähäisin tiedoin ja kokemuksin. Omat varat oli jo sijoitettu palstan ostamiseen, joten ei ollut varapääomaa, ja markkinakriisien aikaan ajauduttiin helposti kestämättömään tilanteeseen. Näin kävi itabolaisillekin, joista suuri osa muutti Floridaan tai vielä kauemmas Yhdysvalloissa.

Itabosta kirjoittaneiden tutkijoiden raporteissa valitellaan, ettei tästä suomalaissiirtokunnasta ole tiedossa kovin paljon yksityiskohtia. Vuoden 1910 tienoilla Itabo ilmeisesti tyhjeni lähes kokonaan suomalaisista. Huoviset ja Koskiset olivat viimeisten lähtijöiden joukossa. Huoviset muuttivat Yhdysvaltoihin, Koskiset läheiseen Cardenasin kaupunkiin. Ei ole varmuutta siitä, jäikö Hangaksen perhe asumaan Itaboon vielä vuosikymmeneksi vai muuttivatko he muualle Kuubaan.

Kun pääsin käymään Kuubassa muissa asioissa vuonna 2009, varasin pari päivää Itabossa käyntiin. Lisätietojen löytäminen oli tietysti hyvin epätodennäköistä, koska tämä Itabo lopahti jo lähes sata vuotta sitten. Käyntikohteinani olivat Cardenasin kaupunki, jossa on museo ja hautausmaa, joista saattoi kuvitella löytyvän lisätietoa. Halusin myös nähdä Itabossa suomalaisyhteisön alueen, jota Kuubassa kutsuttiin nimellä Chicago Colony, koska siellä asui amerikansuomalaisten lisäksi muitakin Yhdysvalloista tulleita.  

Ilta-Sanomien toimittaja Jouko Juonala on kirjoittanut aikaisemmin sympaattisia juttuja Emilio Koskesta, joka oli Koskisen perheen ainoa Kuubassa asuva jälkeläinen. Lehden avustama Emilio oli päässyt käymään Suomessakin vuonna 2006. Loppuelämänsä Havannassa asunut Emilio Koski kuoli vuonna 2008 ”Kuuban viimeisenä suomalaisena”.

Lähdemme liikkeelle aamuvarhaisella Varaderon turistikaupungista. Taksikuljettaja-tulkkini tekee yksityiskeikkaa, jonka vuoksi matkan aikana jokainen poliisin tarkastusasema on haaste.  Meitä ei kuitenkaan pysäytetä kertaakaan, joten kuljettaja sai pistää turistipesot omaan taskuunsa. Matkalla maisema on tihkusateessa aika tasaisen samanlaista, joten huomio kiinnittyy vastaantulijoihin. Maaseudun ajoneuvokanta näyttää jakautuvan kolmeen tasavahvaan ryhmään. Yhtä kolmannesta vetää yksi hevosvoima, toisen muodostavat vanhat amerikanraudat ja kolmannet Ladat. Polkupyöriä ja moottoripyöriä on runsaasti myös virkakäytössä.

Ensin tulee vastaan noin 30 km päässä sijaitseva Cardenasin kaupunki. Siellä aiomme käydä paluumatkalla ja matkamme jatkuu nyt suoraan Itaboon, jonne ajetaan noin 40 km. Maaperä on tasaista ja punertavaa.  Sinne tänne on istutettu hiukan puita metsän aluksi. Maaseudulla talot on rakennettu etupäässä puusta.

Itabon tyhjentynyt ”Chicago Colony”

On sunnuntai ja Itabossa väki seisoskelee kadunkulmissa. Muutama myyntipöytä tarjoilee karkeasti palauteltuja lihakimpaleita ja vihanneksia. Itabossa meitä opastetaan edelleen Chigaco Colonyn paikalle. Sinne ajamme päällystämättömiä sorateitä myöten. Taloja on harvakseen.

Pysähdymme maatilalla, jonka asuinrakennuksena toimii aaltolevykatolla varustettu maalaamaton puulato. Perheellä on lypsykarjaa ja hevonen.  Koiria ja kanoja riittää.   Asumisen taso on tuskin noussut Itabon suomalaisyhteisön tasosta, paitsi että taloissa on nyt sähköt.

Kerromme asiamme ja meidät ohjataan tapaamaan alueen vanhinta asukasta. Vanhuksen perheessä on myös riski nuori-isäntä, vaimo ja teini-ikäinen poika, joka hyppää hevosen selkeään notkeasti. Kyntöhommat tehdään kahdella härällä, jotka valjastetaan yhteen kuten ennenkin. Muita maatalouslaitteita on tehty vanhoista autoista ja traktoreista.

Vanhaisäntä tulee paikalle ratsain. Hän näyttää cowboylta ja on juuri kuljettamassa hevosen selässä maitoa muovikanistereissa.  Tupakka pysyy kaiken aikaa suupielessä. Vanhus muistaa lapsena kuulleensa vanhempiensa kertoneen suomalaisista, ja tietää, ettei siirtokunnan taloja ole enää jäljellä. Kevytrakenteiset puutalot ovat kaatuneet ja maatuneet. Paikka on kaukana Itabon keskustasta ja voin kuvitella, millainen peräkylä suomalaisasutus on aikoinaan ollut.

Palaamme Itaboon. Vanhimmat puutalot on varusteltu nätisti koristelaudoilla ja pylväillä, uudemmat on rakennettu yksinkertaisimmin, ja suurin osa on kohtuullisessa maalissa. Pastellivärit näyttävät olevan suosiossa. Kyläraittia leimaavat korkeat betoniset sähköpylväät ja niiden kaapeliviidakko. Yhdessä talossa toimii yleinen puhelin. Vanha mies korjaa iäkkään rouvan taloa. Pikku myymälässä on esillä lasimaljakoita ja juomalaseja. Yhden talon seinässä lukee Pescaria Itabo, mutta ovi on suljettu. Toisessa talossa korjaillaan ikivanhaa amerikanrautaa, joka näyttää olevan aika rapistuneessa kunnossa. Takaikkunaan on kuitenkin liimattu uusi Chevrolet-tarra.

Poikkeamme kioskissa, jossa kauppaa tehdään vain turistivaluutalla.  Tarjolla on shampoota ja deodoranttia, lastenvaatteita ja eineksiä, mutta me juomme taksimiehen kanssa purkillisen Ciego Monteron appelsiinimehua.

 Itabon kylämuseo on kiinni, mutta taksimies johdattaa meidät kyselemällä museonjohtaja Elsa Loboksen kotiin.  Sinne haetaan myös paikallishistoriaa kirjoittanut Jose Ramon Trujillo Castro. Museossa ei ole kuuleman mitään Chicago-koloniaan tai vielä tarkemmin suomalaisiin liittyvää materiaalia. Trujillo Castro tietää kahden viimeisen Itabossa asuneen perheen nimet: Koskinen ja Huovinen. Myös toimittaja Jouko Juonala muistetaan, koska hän oli käynyt muutamia vuosia aikaisemmin etsimässä Emilio Kosken suvun historiataustaa.  

Yhteishauta Cardenasissa

Museonhoitaja kirjoittaa meille Cardenasin museoon suosituskirjeen, jossa hän pyytää antamaan tietoja suomalaisyhteisön johtohahmosta Hilarius William Koskisesta ja hänen vaimostaan Aurelia Diaz Granadillasta.  Pääasiat tiedämme jo etukäteen: Koskinen oli syntynyt Hangossa vuonna 1884 ja hän tuli Kuubaan Itabon yhteisöön vuodenvaihteessa 1907–08. Vuonna 1909 Koskinen muutti Cardenasiin avioituessaan kuubalaissyntyisen Aurelia Diaz Granillon kanssa. William Koskinen kuoli vuonna 1929 keuhkotuberkuloosiin.  Hänen vaimonsa kuoli vuonna 1975.

Cardenasin kaupunginmuseossa Elvira Maria Rey esittelee meille hautausvaunuja, joilla Wilhelm Koskinen aikoinaan saatettiin haudan lepoon. Juuri muuta hänellä ei ole suomalaisista kerrottavaa. Sitten siirrymme paikalliselle hautausmaalle. Etsimme aluksi tuloksetta Hilarius William Koskisen hautaa, mutta pimeä laskeutuu ja palaamme Varaderoon.

Seuraavana päivän otan taas taksin ja ajan uudestaan Cardenasin hautausmaalle. Tapaamme nyt hautausmaan vahtimestarin. Hänen mukaansa Koskisen hauta oli siirretty myöhemmin yhteishautaan, koska hautamaksut olivat lakanneet tulemasta. Koskisen nimeä ei yhteishaudassa näy, niin kuin ei kenenkään muunkaan.  Koskisen kuolinajasta on hiukan epäselvyyttä, mutta näin ollen se ei selviä haudallakaan.  Täytyy olla samaa mieltä kuin toimittaja Jouko Juonala jutussaan vuonna 2005: ”Suomalaisten jalanjälki ei enää näy punaisen mullan maassa.”

Päivitetty 14.12.2021