JAD HASHMONA
1971-

Israelin kristitty suomalaiskibbutsi

Kahdeksan luovutettua - Haukijärven kibbutsi - Harjoittelua  Israelissa - Kolmen vuoden odotusleiri - Lupa saadaan  - Kibbutsin tavoitteet - Koevuoden ongelmia - Jad Hashmonan  turistikeskus - Yövartio - Suomalaisuus heikkenee - Epilogi

Teuvo Peltoniemi 23.12.2021

JAD HASHMONA  päivitetty 3.12..2021

- Israelin kristitty suomalaiskibbutsi

  Kahdeksan luovutettua - Haukijärven kibbutsi - Harjoittelua  Israelissa - Kolmen vuoden odotusleiri - Lupa saadaan  - Kibbutsin tavoitteet - Koevuoden ongelmia - Jad Hashmonan  turistikeskus - Yövartio - Suomalaisuus heikkenee - Epilogi

 Sotavuosina Suomesta luovutettiin kahdeksan juutalaista saksalaisten keskitysleireille. Luovutetut olivat osa juutalaispakolaisten ryhmästä, joka saapui Suomeen vuonna 1938 pääosin Itävallasta. Ryhmä lähetettiin nopeasti leirille talvi- ja jatkosodan ajaksi. Heistä kahdeksan - joukossa kaksi lasta - lähetettiin vuonna 1942 Puolaan saksalaisten käsiin.

 Kahdeksan luovutettua

 Tapahtuman muisto painoi niin paljon mikkeliläistä Seppo Rauloa, että kun hän lähti Israeliin perustamaan suomalaiskibbutsia, yhteisön hepreankieliseksi nimeksi valittiin "Jad Hashmona - Kahdeksan muisto". Siirtokunnan jäsenet saivat myöhemmin yllätyksekseen tietää, että ainoa luovutetuista juutalaisista hengissä säilynyt, Georg Kolman, asui Israelissa Jad Hashmonan lähellä. Elina Suominen (nykyisin Elina Sana), joka on kirjoittanut Suomen juutalaisten kohtalosta kirjan, kertoo, että asia oli tullut ilmi tavallaan vahingossa. "Eräs Jad Hashmonan jäsenistä oli joutunut sairaalaan onnettomuuden takia. Häntä hoiti lääkäri, joka alkoi jossakin vaiheessa puhua suomea." Georg Kolman ei lukuisista pyynnöistä huolimatta halunnut käydä tutustumassa muun muassa hänen muistolleen pystytettyyn Jad Hashmonaan. Kolman nimettiin kuitenkin Jad Hashmonan kunniajäseneksi ja hänen tyttärensä kävi myöhemmin suomalaiskibbutsissa.

 1960-luvun puolessavälissä Seppo Raulo tunsi saaneensa näyssä Jumalalta kehotuksen lähteä perustamaan kibbutsia. Raulo myi maatilansa ja muutti Israeliin. Israel oli "unelma vapaudesta, unelma kotimaasta, uudesta oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, unelma rauhasta ja kehityksestä ihmiskunnan kulta-aikaa kohti", selittää Seppo Raulo.

 Tavoitteena oli "hankkia suomalainen sillanpääasema ja auttaa Israelia kehitystyössä. Kun me lähdimme liikkeelle, kaikui korvissamme Herran kehotus - niin kuin uskoimme - menkää ja rakentakaa kibbutsi Israelin maahan siihen paikkaan, jonka teille annan. Olkoon se muistutuksena, mutta myös rukouksena Suomen kansan rikoksien puolesta, että voisin sitä kansaa vielä armahtaa", kirjoitti Seppo Raulo siirtolan perustamistavoitteista Karmel-lehdessä.

 Haukijärven kibbutsi

 Kibbutsiajatus oli elänyt suomalaisten Israelin ystävien piirissä siitä lähtien kun maan kibbutseilla 1960-luvulla alkoi työskennellä suomalaisia. Kibbutsiajatusta kokeiltiin ensin Suomessa Karmel-yhdistyksen keskuudessa. Hankkeen aktivisteja olivat Eeva ja Toivo Lehtinen, jotka olivat viettäneet vuoden kibbutsissa

Israelissa. Sopiva maatila löydettiin Hämeenkyröstä, jossa kunta myi Haukijärven lastenkodin "kibbutsin perustamiseen" niin kuin asia selvästi merkittiin kauppakirjaan. Kauppaan kuului 19 hehtaaria maata ja rakennukset, joissa oli 22 huonetta.

 Kesällä 1969 yhteisöön muutti Lehtisen perheen lisäksi neljä muuta henkilöä. Tavoitteena oli "apostolinen elämäntapa" kuten Toivo Lehtinen sanoo. Kibbutsiperiaatteita yritettiin noudattaa: palkkaa ei maksettu, vaan jokainen sai ainoastaan 40 markkaa kuukausirahaa. Ruokailu ja työ tapahtuivat yhdessä. Haukijärven kibbutsi pysyi pystyssä kevääseen 1972, jolloin se myytiin Karmel-yhdistyksen kurssikeskukseksi.

 Suurin vaikeus Haukijärven kibbutsissa oli Toivo Lehtisen mielestä siinä, etteivät jäsenet osanneet olla riittävän avoimia toisilleen. Työnjaosta ei tullut kiistaa. Mutta osa jäsenistä asui muualla ja se oli Lehtisen mielestä lähtövirhe. "Pitäisi olla nuoria ihmisiä ja toisilleen jo etukäteen tuttuja", arvelee Toivo Lehtinen.

 Harjoittelua Israelissa

 Suurin osa Jad Hashmonan perustajista oli suomalaisia, jotka olivat joko käyneet Israelissa lukuisia kertoja tai asuneet vuosia kibbutseilla. Heihin kuului Hanna Lehtineva, vastavalmistunut diakonissa, joka toimi Karmel-yhdistyksen piirissä. Hänen veljensä oli ollut Suezilla YK-joukoissa, ja osasi kertoa paikallisista olosuhteista. Hanna päätti lähteä. Muita perustajajäseniä olivat mm. Ulla Ali-Mattila (Peltonen), Hilkka Manninen, Aili Raulo, Anja Suomela ja Mirja Vento.

 Perustajien joukkoon kuului myös Penedon siirtokunnan pioneeri Martti Kurki. Israeliin Martti Kurki lähti Suomen matkaltaan: "Olin oikeastaan lähdössä takaisin Brasiliaan, mutta sisko, joka oli käynyt Isralissa muutaman kerran sanoi, että käy nyt sielläkin. Israel on mielenkiintoinen maa. Kibbutsissa se touhu oli vähän samanlaista kuin Penedossakin, ei sielläkään rahaa käytetty. Samalla lailla pestiin pyykit ja valmistettiin ruoat vuorossa. Kukin oli työssä aina milloin määrättiin", kertoi Kurki.

 Aluksi ryhmä kokoontui erääseen Gevimin kibbutsiin parin vuoden ajaksi harjoittelemaan ja valmistelemaan oman kibbutsin perustamista. Siellä oli mukana 17–18 henkeä. Ensimmäisessä virallisessa kokouksessa israelinsuomalaisia oli nelisenkymmentä. Perustamisasiakirjaan vuonna 1971 tuli seitsemän nimeä.

 Kibbutsin perustaminen ei sujunut hetkessä. Siirtokunta on yhä lähes ainoa ei-juutalaisten ulkomaalaisten perustama kibbutsi koko maassa. Seppo Raulo kertoo taustaa: "Ajatus muukalaisten ryhtymisestä israelilaisen asutusmuodon kannalle oli siksi outo, että se vaati kypsyttelyä joka vaiheessa. Useita vuosia asia pyöri virastoissa. Tosin nyt kun tietää, minkälaisia esteitä virkaportaat voivat asialle asettaa, niin täytyy sanoa, että meidän anomuksemme ilmeisesti kulki melko nopeasti. Silloin se kyllä tuntui hyvinkin pitkältä ajalta. Määrätyissä piireissä ehkä hiukan aprikoitiin, mitä nämä kristityt Israelissa tekisivät. Toisaalta valtion virastoissa oli ehkä plussaakin se, että halusimme asettua heidän joukkoonsa nimenomaan kristittyinä. Sitä emme koskaan pyrkineet salaamaan."

 Suomalaisille tarjottiin kolmea paikkaa, joista kaksi sijaitsi Beetlehemin lähellä. Kolmas, johon suomalaiset päätyivät, oli Jerusalemin ja Tel Avivin puolessavälissä sijaitseva Juudean vuoriston kukkula 760 kuten alueen proosallinen nimi kuului. Jerusalemista Jad Hashmonaan on matkaa 15 kilometriä. Alue sijaitsee 700 metrin korkeudessa. Huhtikuusta lokakuuhun on kuumaa ja kuivaa sekä marraskuusta maaliskuuhun sadeaika, jolloin luonto viheriöi. Nykyisin Jad Hashmonan  lähinaapureina ovat Neve Ila­nin moshavi, ortodoksijuutalaisten taajama Kirjat Jearim (Telshe Stone), katolinen Notre Dame Liiton arkun luos­tari sekä Abu Goshin muslimikylä. Hieman kauempana ovat Kirjat Anavimin ja Male HaHamishan kibbutsit.

 Kolmen vuoden odotusleiri

 Jad Hashmona rekisteröitiin asutusyhteisöksi maaliskuussa 1971, mutta varsinaista asutuslupaa jouduttiin vielä odottamaan. Lupia odotellessaan suomalaiset saivat pystyttää odotusleirin NeveIlanin kibbutsin alueelle. Sinne varastoitiin tavarat, jotka oli jo laivattu Suomesta Israeliin. Kotimaasta oli tuotu mm. työkoneita ja erilaisia rakennusaineita. Odotusleirillä mukana olivat aluksi Seppo Raulo, Anja Suomela, Hanna Lehtineva ja neljä suomalaista kibbutsinuorta.

 Majat rakennettiin Suomesta tuodusta lastulevystä. Koska maan hallintalupaa odoteltiin koko ajan, tehtiin kaikki väliaikaisesti. Naulatkin lyötiin vain puoleenväliin, jotta rakennelma olisi ollut helppo purkaa. Sisälle pystytettiin vain näkösuojan verran väliseiniä. Rakennelma oli niin hento, että se huojui tuulella ja seinän lävitse satoi. "Yöllä herätessään saattoi tuijottaa tähtitaivasta katon rakosista", kertoo Jukka Riippa, joka liittyi kibbutsinrakentajiin tässä vaiheessa. Hänestä ja Hanna Lehtinevasta tuli vuonna 1973 aviopari. Muutenkin vietettiin leirielämää. Keittiökatos oli ulkosalla ja pyykit pestiin armeijan jäljiltä olevassa padassa.

 Väliaikaista odotusta kesti kolme vuotta. Leiriläiset elivät yhteiselämää Seppo Raulon mukanaan tuomilla varoilla. Lisärahaa saatiin, kun naiset kävivät töissä sairaalassa ja toiset matkaoppaina Jerusalemissa. Leirielämän pitkästyttämänä nuoret kyhäsivät itselleen sängyt höyläämättömistä laudoista. Naapurikyläläiset pitivät poikia pätevinä puuseppinä ja vähitellen nikkarointi laajeni verstaaksi.

 Suomalaiset alkoivat tulla kärsimättömiksi ja päättivät turvautua suoraan toimintaan. "Pidettiin kolmen päivän paasto ja lähdettiin suoraan kuninkaan puheille, kuten Raamatussa, Esterin kirjassa, oli neuvottu", kertoo Hanna Riippa. Heinäkuussa 1972 Seppo Raulo ja Pekka Silvennoinen lähtivät viemään asiaa suoraan pääministeri Golda Meirille. Meirin puheille yrittäjät eivät päässeet, vaikka he kiertelivät tämän asuintaloa. Vartijat tulivat kärsimättömiksi ja kuljettivat miehet poliisiasemalle. Myöhemmin Meirille jätettiin kirje, jossa toivottiin, että suomalaiskibbutsin perustamisanomukseen annettaisiin välittömästi joko myönteinen tai kielteinen päätös.

 Päätös oli luvattu tehdä maankäyttölautakunnan kokouksessa tammikuun puolessavälissä 1973. Mutta edellisenä yönä tuli ankara lumimyrsky, joka pysäytti koko maan. Lautakunta ei päässyt kokoontumaan. Armeijan autot kävivät toimittamassa ruoka-apua suomalaisille ja muille eristykseen jääneille. "Toukokuussa me jo rukoilimme, että Herra antaisi kieltävän päätöksen", muistelevat Jukka ja Hanna Riippa. Kibbutsi tarvitsi omaan käyttöönsä maan, jolla suomalaiset majailivat. Puusepänverstas oli lopetettava. Osa väestä lähti leiriltä, Väinö Silander perheineen Golanille ja muutamat muut Suomeen.

 Uusiakin tulijoita riitti. Ydinjoukko pysyi 13–14 hengen suuruisena, mutta vapaaehtoisia tuli ja meni. 1980-lubvun alussa varsinaisia jäseniä on parikymmentä. Vapaaehtoisten suuren lukumäärän vuoksi todellinen asukasluku on kuitenkin ollut 50–60 henkeä.

 Helmikuussa 1972 Suomesta saapui Eero Heikkilä, joka perusti leiriläisten keskuuteen oman seurakuntansa. Leikillisesti arkkipiispaksi kutsuttu Heikkilä halusi pitää leirin tiukkana yhteisönä, "kuin luostarina", sanoo Jukka Riippa. Maallisia lehtiä ja kirjoja poltettiin nuotiolla. Päivät vietettiin rukoillen ja hengellisiä lauluja veisaten. Heikkilä korosti, että Jumala antaisi hänen kauttaan käskyt siitä, mitä tulisi tehdä. Hengellinen ja maallinen johtajuus joutuivat ristiriitaan. Kokouksessa päätettiin, että Heikkilä saisi lähteä. Hänen mukanaan lokakuussa 1972 poistui neljä muuta jäsentä. Suomessa Heikkilä perusti myöhemmin Säkylään Kristus-kirkon, jonka suurperhettä hän edelleen johtaa. Myöhemmin yhteisöön saapui toinenkin uskonsoturi. Tämä saarnamies ristittiin leirillä kenttärovastiksi. Kun hän ryhtyi sensuroimaan lehtiä leiriläiset totesivat kokouksessa, että nyt toistetaan vanhaa ja kenttärovastin lähetystoiminta lopetettiin.

 Lupa saadaan

 Riipat olivat jo palaamassa Suomeen, kun maankäyttölautakunnan puheenjohtaja ajoi eräänä sapattina paikalle ja kertoi suomalaisten saaneen kibbutsiluvan. Leiriläiset olivat jo niin turtuneita odotukseen, ettei ilmoitus herättänyt paljon reaktioita. Suomalaisten piti töniä toisiaan, että joku edes muisti kiittää asiasta. "Mitään erikoisehtoja ei asetettu", korostaa Seppo Raulo. Asutus sai saman aseman kuin mikä tahansa israelilainen yhteisö. "Tosin olimme tehneet selväksi, ettemme ole lähetyssaarnaajia, mutta koimme, että meillä kristittynä olisi omissa asioissamme uskonnonvapauslainsäädännön takaama vapaus."

 Syksyllä 1973 leiri rakennustarvikekasoineen siirrettiin omalle maalle. Mutta ongelmia riitti. Kolmen vuoden odotuksen jälkeen Suomesta tuodut rahat loppuivat. Suomalaiset yrittivät rakentaa itse mahdollisimman paljon. Jukka Riippa asensi sähköjä apunaan sairaala-apulainen Sohvi Pietarinen, joka "ei tykännyt yhtään naisten töistä". Savolaissyntyinen Pietarinen kehui, että "kääphän se meiltä", oli kysymys sähkö- tai maalaustöistä. Pyhän maan turistien mukana tuli tavaroita, jotka Israelissa olivat kalliimpia. Eräällä lennolla 50 suomalaisturistilla oli mukanaan patjakäärö. Tätä kutsuttiin "operaatio lentäväksi patjaksi". Nykyisin Suomen avustukset muodostavat kymmenkunta prosenttia kibbutsin tuloista. Suomessa apua on kerätty varsinkin Israelin Ystävien ja Karmel-yhdistyksen jäsenten piirissä. Siirtokunnan raha-asioita Suomessa on hoitanut mm. Liisa Hoteila, joka kertoo rahaa menevän erityisesti rakennustöitä varten: "Me lähetämme tavaroita, joita on vaikea saada Israelista, kuten huonekalunauloja ja -ruuveja."

 Kibbutsin tavoitteet

 Jad Hashmonan suomalaisyhteisö on virallisesti osuustoimintatila, moshav shitufii. Sitä voi kuitenkin hyvin kutsua suomalaisille tutummalla nimityksellä kibbutsi, sillä käytännössä ero on pieni. Kibbutsien säännöissä korostetaan tasa-arvoisutta. Useimmissa kibbutseissa omaisuus ja työ on yhteistä. Yhdessä myös ruokaillaan. Lapsia hoidetaan lastentarhoissa ja joissakin kibbutseissa he viettävät yönsäkin lasten asuntoloissa. Moshaveissa näistä periaatteista noudatetaan vain osaa.

 Jad Hashmonassa on yhteisruokailu. Perheasuntoja on rakennettu kuitenkin koko ajan lisää ja niiden valmistumisen jälkeen ruokailu on siirtynyt jokaisen omalle kontolle. Tunnusomaista kibbutsille on se, ettei siellä makseta palkkaa. Seppo Raulo kertoo tämän aiheuttavan useille tulijoille vaikeuksia: "Suomalaisille on vaikea selvittää, kuinka sitä selviää kivasti, vaikka ei rahaa juuri näkisikään." Seppo Raulo tunnustaa, että kibbutsi on monelle merkinnyt pakoa suomalaisen teollistuneen yhteiskunnan kiireestä ja stressistä: "Meillä on paljon sellaista yhteistä toimintaa, jota ei voi rahassa arvioida. Elämä on vapaampaa kuin Suomessa, emmekä pidä minuutilleen kiinni työajoista. Pyrimme joustavasti järjestämään vapaapäiviä ostosten tekoon tai vieraiden kanssa kulkemista varten."

 Moshavin korkein elin on yleiskokous. Sihteeri toimii käytännössä moshavin johtajana. Yhteisöä ohjaa viisijäseninen johtokunta. Alkuaikoina siihen kuuluivat useimmiten Seppo Raulo, Hanna Riippa ja Pertti Salo. Myös Toivo Flyktman, Hilkka Manninen, Jukka Riippa ja Anja Suomela vuorottelivat johtokunnassa. Nykyisin siinä on etupäässä kibbutsin israelilaisjäseniä.

 Elokuussa 1981 johtokunnan pöytäkirjoista saattoi lukea koejäsenten vastuusta, työnjaosta ja vapaaehtoisista.

  "- Päätettiin ottaa Pirkko Kekäläinen vapaaehtoiseksi puolen vuoden ajaksi 5.9.1981 alkaen, ehdolla että hänellä on asiaan kuuluva vakuutus.

  - Päätettiin, että Hilkka ja Dina hoitavat yhdessä vastaavan  työt keittiössä ja kioskissa. Äidit työskentelevät puoli  päivää erilaisissa töissä ja ovat tarvittaessa vastaavina  erilaisissa työvuoroissa."

 Jad Hashmonassa annetaan pieni taskuraha, jonka saa teki työtä tai ei. Taskurahan saavat myös eläkeläiset ja koululaiset. Raha ei ole palkan korvike, vaan tarkoitettu käyttörahaksi, kun kibbutsin jäsenet menevät yhteisön ulkopuolelle. Tärkeimmät hankinnat hoidetaan niin, että jäsen saa määrärahan tai ostokuitin kaupungin liikkeisiin.

 "Kaikki työt katsotaan yhtä tärkeiksi. Yhteisö huolehtii kaikista jäsentensä normaaliin elämään kuuluvista menoista - asunnosta, ruoasta, vaatetuksesta, terveydenhoidosta, lasten koulutuksesta. Loma Suomeen on pyritty järjestämään neljän–viiden vuoden väliajoin", Seppo Raulo kertoo.

 Koevuoden ongelmia

 Jad Hashmonassa on ensin koevuosi, jonka jälkeen päätetään yhteisesti, soveltuuko tulijaperhe kibbutsielämään. Kumpikin osapuoli voi keskeyttää koevuoden, jos syytä ilmenee. Vuoden jälkeen tulijan on saatava vähintään kaksi kolmasosaa jäsenistä kannattamaan jäsenyyttään. Yhteisön ei tarvitse perustella kielteistä kantaa. "Jos vaan on aavistus siitä, että tulijaperheen paikka ei ehkä olisi meidän keskuudessamme, voimme ilmoittaa, ettemme hyväksy jäsenyyttä", selostaa Raulo. "Esimerkiksi lähetyssaarnaajien pitää hankkia tukikohta muualta Israelista, tänne heitä ei voida ottaa." Monelle Suomesta muuttaneelle kibbutsin säännöt osoittautuvat liian tiukoiksi. Israelin Suomea matalampaan elintasoon tottuminen vie monilta aikansa.

 Jad Hashmonan muuttuminen suomenkielisestä useampikieliseksi yhteisöksi on aiheuttanut joillekin suomalaisjäsenille vaikeuksia: "Heprea avaa sydämet ja sitä pitää opiskella, ei englanti täällä riitä", selittää Seppo Raulo ajattelutapaa. Suomen, englannin ja heprean yhteiskäytöstä on syntynyt oma kielikin. "Haeppas machsanista tanuri ja pane siihen neftiä", sanotaan kun varastosta pitää noutaa lämmitin ja polttoöljyä. Puusepänverstasta kutsutaan nagariaksi ja kielikoulua ulppaaniksi.

 Jad Hashmonan lapset käyvät noin neljän kilometrin päässä sijaitsevassa koulussa. Kibbutsi järjestää lapsille tukiopetusta suomenkielen ylläpitämiseksi. Samoin annetaan tukiopetusta heprean kielessä ja tietenkin kristinuskossa. Lapsille kieliasiat tuottavat aluksi sopeutumisvaikeuksia. Alle kaksivuotias Siiri ratkaisee kaikki hankalat tilanteet sanomalla halleluja.

 "Sitten alkaa tulla toivomuksia saada enemmän käyttörahaa, saada käyttää autoa yksityismatkoihin ja enemmän lomamatkoja. Usein nämä toivomukset ylittävät mahdollisuudet, koska periaate on, että samat palvelut pystyttäisiin antamaan kaikille jäsenille. Olemme kyllä pyrkineet joustamaan mahdollisimman pitkälle asiallisissa tarpeissa, mutta jossakin tulee raja", kertoo Seppo Raulo.

 Yli kaksi kolmannesta yrittäjistä palaa takaisin Suomeen. Seppo Raulo sanoo havainneensa, että maalta tulevat ovat tottuneet kibbutsin elämäntapaan helpommin kuin kaupunkilaiset. "Kibbutsi muistuttaa paljon suurta maalaistaloa, jossa kaikki tekevät työtä luontaisetuja vastaan", hän selittää.

 Jad Hashmonan turistikeskus

 Mänty- ja sypressipeitteistä maata Jad Hashmonassa on 21 hehtaaria, josta toinen puoli on käytössä. Puolen hehtaarin ala on puutarhana. Jad Hashmonan alue on karua ja periaatteessa maanviljelyyn sopimatonta. Havumetsän lisäksi tilalle on istutettu useita satoja hedelmäpuita, jotka tuottavat persikoita, luumuja, omenoita ja manteleita. Jokaisella puulla on nimikko-istuttajansa, joista tunnetuin lienee Kalevi Sorsa. "Aluksi annoimme vieraiden istuttaa omin käsin, mutta tavasta on luovuttu, koska puiden eloonjäämisprosentti oli pieni", selostavat kibbutsilaiset.

 Toinen tärkeä toimintamuoto on puusepänverstas, jossa työskentelee 4-8 henkeä. Puusepänverstasta on laajennettu useampaankin otteeseen. Työväkeä tarvitaan myös rakennuksien laajentamiseen ja alueen raivaustyöhön. Naiset ovat työssä keittiössä, pesulassa, vaatevarastolla ja lastentarhassa.

  Siirtokunnan tärkeimmäksi työmuodoksi on muodostunut turismi. Tilalla on useita majoitushuoneita suomalaisturisteille, joita siellä asuu säännöllisesti. Kibbutsin ruokapöydässä voi olla satakin ruokailijaa turistit ja rippikoululeiriläiset mukaan lukien. Turisteja varten on rakennettu kioski, josta myydään mausteyrttejä, tauluja ja muita matkamuistoja. Keväällä 1980 Jad Hashmonan Uutiset kertoi: "Viisi--kuusikin bussillista kahvivieraita vierailee kylässämme. Työpaine keittiöllä ja muissa palvelupisteissä on normaalia korkeampi." Lehdessä pohdittiin myös, pitäisikö turismi erottaa omaksi toiminnakseen ja myydä suomalaisille alueelta osakkeita. "Silloinhan tavallaan varmistuisi suomalaisuuden säilyminen mäellämme silloinkin kun asukkaat israelistuvat", lehti kysyi kotimaan tukijoukoilta.

 Vuonna 1975 Jerusalem Postin haastattelussa Hanna Riippa kertoo monien suomalaisturistien ongelmasta: "He eivät osaa kieliä ja vanhempien ihmisten on vaikea sopeutua erilaiseen ruokaan ja elämäntapaan." Jad Hashmonassa suomalaiset saavat kotiruokaa suomen kielellä tarjoiltuna.

 Vakituisten asukkaiden lisäksi siirtokunnassa työskentelee vapaaehtoisia, kuten syksyllä 1981 Eila Palviainen, joka oli töissä keittiössä. Hän kertoo, että vaikka ulkonaiset edellytykset eivät Jad Hashmonassa olekaan kovin korkeatasoiset, ei hän sitä odottanut: "Joutuu luopumaan paljosta ulkonaisesta. Ruumiillinen työ on raskasta. Mutta minä olen kyllä sopeutunut ja viihtynyt."

 Keittiössä aikaisin työvuoro on viidestä kahteentoista, turistiaikana voi joutua olemaan kauemminkin. Äidit ovat työssä neljä tuntia. Aamiaisen jälkeen ruokasalissa pidetään aamuhartaus. Hartaushetki järjestetään toisinaan myös illalla. Siinä lauletaan suomalaisia virsiä, mutta viime aikoina laulut ovat muuttuneet myös englannin- ja hepreankielisiksi.

 Jad Hashmonan talous on pysynyt kohtuullisessa kunnossa. Ongelmana on ollut Israelin voimakas inflaatio, joka saattaa nousta jopa 400 prosenttiin vuodessa.

 Yövartio

 Ympäröivän yhteiskunnan tapoja Jad Hashmonassa noudatetaan niin, että sapatteina tehdään vain välttämättömimmät työt. Paikallisissa lehdissä Jad Hashmonasta on kirjoitettu silloin tällöin ja Jerusalem Postissa kibbutsin nimen merkityskin on selvitetty muille israelilaisille. Jad Hashmonan siirtokunnalla on tietenkin oma poliittinen värinsä. Juutalaisten ja palestiinalaisten suhteet eivät ole helppoja kysymyksiä. Moni sanoo, että Suomessa Israelista esitetään liian yksipuolista kuvaa.

 Mutta ympäristö luo tunnelmansa. Jad Hashmonassa on väestösuoja 80 hengelle. Käyntini aikana miehiä kerättiin bussiin kivääri kädessä. Kyseessä oli pari kertaa vuodessa pidettävä puolustusharjoitus. Kibbutsin jäsenet joutuvat osallistumaan öisin aseelliseen vartioon, jollainen on lähes jokaisessa kylässä.

 Sohvi Pietarinen kirjoitti yövartiossa ollessaan: "Yön tunnit kuluvat. Joskus koira haukahtaa kuullessaan jonkin risahduksen tai naapurimoshavin vartijoiden ajavan läheisellä tiellä. Kun aamu alkaa sarastaa ja auringon kultaiset säteet näkyvät Jerusalemin suunnalta, niin saa sydämestään yhtyä lintujen kuoroon kiittämään uudesta armon aamusta ja suojeluksesta yön aikana."

 Vaikka Jad Hashmonassa ei ole levotonta, mielen pohjalla on kuitenkin pelko, kuten Seppo Raulo tunnustaa: "Jos on hälytystila ja ilmoitetaan, että on nähty partion liikuskelevan, on sikäli varuillaan, ettei oman kylän ja perheen kohdalla pääse tulemaan yllätystä. Ja jos maantiellä on pahvinpala tiellä, niin melkein vaistomaisesti sen kyllä väistää, ennen kuin ajaa päälle. Jollakin lailla pelko on varmaankin alitajunnassa."

 Jad Hashmona on rakentanut suomalaisen saunan. Siellä käyvät mielellään myös eräät lähikylien asukkaat. "Tämä on käytännön rauhanrakennustyötä", Seppo Raulo mainostaa kertoessaan, että kovia löylymiehiä löytyy sekä arabien että juutalaisten keskuudesta.

 Suomalaisuus heikkenee

 Viime aikoina Jad Hashmonaan on ryhdytty ottamaan myös ei-suomalaisia jäseniä ja yhteisön suomalainen perusluonne on heikentymässä. Uudet tulijat ovat messiaanisia juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen. Kibbutsin kolme juutalaisperhettä ovat sukua toisilleen. Seppo Raulo näkee israelilaisten saapumisen osoituksena Jad Hashmonan varsinaisesta tarkoituksesta: "Vieraan, muukalaisen, eristäytyneen linnoituksen luominen Israeliin voisi ollakin, ei siunauksen - vaan kirouksen tuoja synnyinmaallemme. Huomasimme, että valtaosa ulkomailta tulevista palaa ennemmin tai myöhemmin takaisin. Meidän voimin ei käytännön työ olisi voinut enää kovin pitkälle jatkua. Kantajoukko alkaa ikääntyä. Me olemme jo parhaat voimamme käyttäneet. Olen ollut iloinen kehityksestä ja näen sen suoranaisena jatkona meidän työllemme", hän korostaa.

 Kuten kaikissa ihanneyhteisöissä, myös Jad Hashmonassa on syntynyt ajoittain tavoite- ja henkilöriitoja. Eri kansallisuutta olevien tulo on ymmärrettävästi lisännyt ristiriitoja. Mutta monet Jad Hashoman suomalaisjäsenistä ovat palanneet myös muista syistä Suomeen. Näin ovat nykyisin tehneet sekä Raulon että Riipan perheet.

 Seppo Raulo korostaa: "Me näimme tämän enemmän käytännön rakennustyönä, ei niinkään siten, että olisimme halunneet perustaa tänne ikuista suomalaisten ihanneyhteiskuntaa. Voin pahastikaan liioittelematta sanoa, että olemme käyttäneet loppuun niin fyysiset, henkiset kuin taloudellisetkin voimavaramme". Myös Riipat arvelevat, että nykyinen kehityssuunta Jad Hashmonassa on aivan oikea. "Kibbutsi on kasvanut nyt aikuiseksi", he korostavat.

 Vaikka suomenkieltä kuuleekin Jad Hashmonassa yhä eniten, ovat ilmoitustaulun pöytäkirjat jo suomen-, englannin- ja hepreankielisiä ja perjantai-iltaisin kokoonnutaan perinteiselle juutalaiselle sapattiaterialle.

 Epilogi

 1980-luvun jälkeen Jad Hashmonan kehitys jatkui Seppo Raulon ennustamaan suuntaan. Yhteisö laajeni ja toiminta jatkui päätulonlähteinä puusepänverstas ja turismi. Hotelli palveli paikallista ja kansainvälistä matkailua sekä pienemmässä määrin suomalaista turismia. Jad Hashmonasta tuli myös suosittu messiaanisten juutalaisten leirien ja kokoontumisten paikka.

 Kylä alkoi kiinnostaa myös ei-uskovia israelilaisia kävijöitä. ”Täällä kulttuurit kohtaavat, sillä elämänmenoa maustavat israelilainen temperamentti ja energia, juutalaisuus, messiaaninen usko, kristilliset perinteet ja ripaus kylän perustajien suomalaisuutta”, yhteisöä kuvailee Jad Hashmonan sihteeri Ajelet Ronen Suomi-yhteyttä ylläpitävän Jad Hashmonan ystävät -lehdessä.

 Alun perin suomalaisesta yhteisöstä on tullut israelilainen, mikä alun perinkin oli paikan perustajien tavoite. Hallinto on nykyisin kokonaan israelilaisten käsissä. Suomi-yhteyden arvellaan vähitellen hälvenevän lähes kokonaan uuden sukupolven mielestä. Suomalaissyntyisiä asukkaita on vain kymmenkunta. Suomalaisuus näkyy silti edelleenkin mm. kukkulan päällä kohoavista hirsirakennuksista.

 Jad Hashmonassa on luovuttu entisistä utopiayhteisöjen piirteistä kuten yhteisasumisesta ja yhteisruokailusta. Nyt asutaan perheittäin, ja jokaisen työikäisen on etsittävä itselleen palkkatyötä yhteisön ulkopuolelta. Muutos liittyi yhteisön yksityistämiseen 2000-luvun alussa ”Jad seurasi tässä yleistä kibbutsiliikkeen trendiä Israelissa. Nuori polvi ei enää halunnut tulla yhteisasutukseen”, toteaa Jad Hashmonan ystävien sihteeri Johanna Manner.

 Ajelet Ronenin mukaan Jad Hashmonan asukkaat elävät arkeaan kuten kaikki muutkin israelilaiset, vaikka maassa jadhashmonalaisia pidetään toisinaan virheellisesti lähetystyöntekijöinä, jotka haluavat ottaa pois juutalaisuuden. ”Kohtaamme israelilaisia arjen keskellä. Lapsemme käyvät paikallista koulua, edustamme eri ammatteja, nuoremme suorittavat asepalveluksen.”

 Jad Hashmonan 26 hehtaarin alueella on nykyisin asuintalojen lisäksi mm. hotelli, Raamatullinen puutarha, Raamatunkääntäjien koti ja muutamia yrityksiä. Yksityistämisen jälkeen alueelle on rakennettu paljon uusia taloja niin, että asukasmäärä nousee jo yli kolmen sadan.  Asuintaloja rakennetaan vielä enemmänkin, koska lainsäädännön mukaan alueelle pitää asuttaa vielä 250 perhettä lisää, tai muuten moshavin käyttöön annettua aluetta luovutetaan muille.

 Jad Hashmonan lähettyvillä sijaitseva ortodoksijuutalaisten suuri Telse Stonen asuntoalue hamuaa laajentua Jad Hashmonan ja Abu Goshin arabikylän väliseen laaksoon. ”Sen jälkeen mikään ei enää estäisi sen levittäytymistä myös viheralueille. Myös naapurimme Abu Gosh pelkää tätä, sillä he tietävät miten paljon valtaa ortodokseilla on”, kirjoittaa Ajelet Ronen.

 Metsäisellä alueella kuivana aikana alituisena uhkana ovat metsäpalot. Kesäkuussa 2021 Jad Hashmonan pohjoispuolella tulipalo alkoi neljästä kohdasta samaan aikaan ja aiheutti laajoja tuhoja. Jad Hashmona säästyi evakuoinnista vain tuulen kääntymisen ansiosta. Poliisin mukaan palo oli tahallaan sytytetty. ”On surullista, että tämä vanha terrorismin muoto on edelleen käytössä. Paloissa tuhoutui tuhansia hehtaareja metsää, eivätkä maisemat todennäköisesti palaa enää ennalleen”, Ajelet Ronen kertoo.

 Korona on koskettanut myös Jad Hashmonan asukkaita. Rokotuksista on käyty täälläkin debattia, koska yhteisössä asuu myös niitä, jotka eivät hyväksy rokotuksia osa uskonnollisista, osa muista syistä. Tällä hetkellä Jad Hashmonan taloudellinen tilanne on koronan vuoksi vaikea niin kuin Israelissa yleensäkin. Hotelli on ollut pitkään vähällä käytöllä, mutta sille on rakennettu lisärakennus parempien aikojen toivossa. Uudessa osassa on hotel­lihuoneita ja opastuskeskus, jossa on tarkoitus järjestää seminaareja, konferensseja, ja Raamattua syventäviä kiertomatkoja. Rakenteilla on myös messiaanisen juutalaisuuden historian arkisto.

Uskonnollisuus on säilynyt Jad Hashmonan perusluonteena, vaikka alun suomalaiskauteen liittyneistä ihanneyhteisöpiirteistä on luovuttu. Tavanmukainen utopiayhteisöjen elämänkaari toteutui siis myös Jad Hashmonassa.

 Päivitetty 23.12.2021