JOKIOISTEN EMMAUSYHTEISÖ
1977-Vaihtoehtoliikkeen kehitysapua

Kärsivien auttaja - Muutto Jokioisiin - Jäsenten tausta - Vakaa päiväjärjestys - Elämänohjeena työ ja tiedostaminen - Taistelu byrokratiaa vastaan - Yhteisön elämäntapa - Ympäristön suhtautuminen - Ihanneyhteiskuntaisältö

Teuvo Peltoniemi 00.00.1985

JOKIOISTEN EMMAUSYHTEISÖ

 Kirjoitettu 1985 uusi päivitys myöhemmin

 Vaihtoehtoliikkeen kehitysapua

 Kärsivien auttaja - Muutto Jokioisiin - Jäsenten tausta - Vakaa päiväjärjestys - Elämänohjeena työ ja tiedostaminen - Taistelu byrokratiaa vastaan - Yhteisön elämäntapa - Ympäristön suhtautuminen - Ihanneyhteiskunta

 "Me olemme henkireikä ja herätyskello", kuvaavat Jokioisissa Emmauksen yhteisössä asuvat päämääriään. "Henkireikä oravanpyörästä pudonneille ja herätyskello niille, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet kehitysmaiden hätää."

 Vuonna 1970 aloitti Helsingin Oulunkylässä entisessä Villa Solbergissa joukko nuoria elämän, jossa päämääräksi otettiin kehitysmaiden auttaminen Emmausliikkeen keinoin. Toiminnan keskushenkilö olivat Joe Packalen ja ranskalainen työläispappi, isä Guy. Sittemmin emmauslaiset muuttivat Malmille taloon, joka oli purkutuomion alla. Talvipakkasilla lämmintä oli sisällä vain 12 astetta. Uutta taloa etsittiin aktiivisesti kahden vuoden ajan. Emmauslaiset kiertelivät katselemassa sopivia paikkoja Etelä-Suomesta. Haastatteluissa he vetosivat: "Käyttöömme sopisi vanha kansakoulu, pieni teollisuuskiinteistö - vanha meijeri tms. - tai omakotitalo ulkorakennuksineen."

 Kärsivien auttaja

 Emmausliikkeen perustaja a'bbe Pierre oli sitoutumaton kansanedustaja Ranskan parlamentissa. A'bbe Pierre teki lumpunkeräämisestä elämänsisällön niille, jotka olivat pudonneet maailman rattaista. Nykyisin Emmausryhmiä on 90 ja niissä on jäseniä 2 500. Emmaus toimii Euroopan lisäksi myös Afrikassa ja Aasiassa sekä Etelä-Amerikassa, jonka ryhmiä suomalaiset auttavat. Suomessa Emmausryhmiä toimii Helsingissä, Oulussa ja Mikkelissä. Varsinaisia yhteisöjä ovat Jokioisten ja Tammisaaren ryhmät.

Emmauslaisilla on kolme yhteistä periaatetta: elatus tulee ansaita vain omalla työllä, ihmistä on arvostettava hänen ihmisarvonsa eikä menneisyytensä perusteella ja työn tarkoituksena on auttaa niitä, jotka kärsivät eniten. Emmaus yrittää opettaa ihmisiä vapautumaan kahdesta harhakuvitelmasta. Toinen harhakuvitelma on, että vain raha tuo onnea ja toinen, että valtio ja yhteiskunta tekisi kaikki meidän puolestamme.

 Ryhmien toimintaperiaatteissa on hiukan eroja. Jokioinen pitää toimintansa tavoitteena kehitysmaiden auttamista. Helsingin Emmausryhmä avustaa myös Pohjois- ja Itä-Suomen köyhiä. Jäsenten tausta luo tiettyjä eroja. Jokioisten yhteisön jäsenet ovat yleisvasemmistolaisesti ajattelevia. Tammisaaressa ryhmä on muodostunut kveekaripariskunnan ympärille. Helsingissä toiminnassa on mukana myös vanhempia naisia, jotka Pertti Mikkosen mukaan "käyvät lajittelemassa lumppuja minkkiturkki päällä".

 Muutto Jokioisiin

 Sopiva tila löytyi Jokioisten Minkiönkylästä noin 20 kilometrin päässä Forssasta. Hiukan alle hehtaarin suuruisella tilalla oli suuri asuintalo, navetta ja joukko muita rakennuksia; kaikki olivat niin huonossa kunnossa, ettei niille laskettu kaupassa arvoa. Keväällä 1977 ryhmä siirtyi Jokioisiin.

 Tilasta maksettiin 60 000 markkaa. Rahat ryhmä oli säästänyt Helsingissä lumpun ja vanhojen tavaroiden keräämisellä. Lisäksi he saivat Helsingin Emmausryhmältä lainaa korjauskustannuksiin. Rakennukset korjattiin itse, mutta silti rahaa kului siihen noin 90 000 markkaa. Nyt kaikki velat on maksettu. Peruskorjaus oli raskas urakka. Talon lattiat notkuivat ja ensimmäisenä talvena lämpötila pysyi pirtissä pakkasen puolella, vaikka kuinka olisi lämmitetty. Ryhmäläiset kaivoivat talon alle kuopan, valoivat pilarit ja oikaisivat taloa. Nyt maatila on vaikuttava. Tieltä sen peittää näkyvistä kuusiaita, jonka takaa paljastuu perinteinen suomalainen pihapiiri, suuri talo ja navetta.

 Varsinaisessa työpajassa lajitellaan lumput ja muut tavarat. Toisessa päässä parakkia pidetään kirpputoria. Entisessä navetassa säilytetään valmiita lumppupaaleja. Navetan vintti palvelee huonekalujen kirpputorina. Vintillä näkymä on kuin vanhassa huonekaluhallissa, mutta tavarat on järjestetty ryhmiin käyttötarkoituksen mukaan eikä valmiiksi sisustusryhmiksi. Sohvia on kymmeniä ja tuoleja vierekkäin kuin seurojentalolla.

 Asuinrakennus on sisältä kuin naistenlehden kuvasta: suuret huoneet, puhdas vaalea lautalattia. Huonekalut ovat mukavasti eri vuosikymmeniltä. Kaikki on puhdasta ja siistiä. Pitkän pöydän ääressä syödään ja pidetään yhteisiä kokouksia. Suuren olohuoneen toinen nurkka on seurustelunurkkauksena. Keittiön valtavalla leivinuunilla pidetään koko talo peruslämmössä. Yksi huone on varattu kirjallisia töitä varten. Talossa on televisio ja stereolaitteet sekä runsaasti kirjoja. Kesäisin voidaan yläkerran huoneisiin majoittaa koko joukko ihmisiä.

 Rakennusten takana on polttopuita useamman vuoden tarpeiksi. Viimeksi polttopuita saatiin vaihtamalla Jokioisten museorautatieyhdistyksen kanssa vanha öljylamppu entiseen asemarakennukseen. Omien varastojen lisäksi lähitalojen ladot alkavat olla täynnä lumppua, sillä tavallinen lumppu ei kelpaa myyntiin. Sitä kertyy kuitenkin käyttökelpoisen vaatetavaran keräämisen yhteydessä eivätkä emmauslaiset ole hennoneet sitä poiskaan heittää.

 Jäsenten tausta

 Emmaus Jokioisissa asuu nykyisin vakituisesti kuusi henkeä. Lisäksi tavallisesti yhteisössä on mukana yksi tai kaksi lyhyemmän ajan viipyvää jäsentä. 35-vuotiaalla Berit Elfvingillä on ranskankielen opettajan koulutus. Berit kertoo olleensa aktiivinen opiskelija: hän osallistui opiskelijajärjestöjen työhön, juhli, oli menevä tyttö. Vähitellen hän kuitenkin tunsi, ettei opiskelijaelämä tyydytä. Tutustuminen Emmausliikkeen periaatteisiin vei aluksi vapaa-ajan, sitten tytön kokonaan. Kaupunkilaistyttö Berit koki aluksi syksyn pimeät illat, kosteuden ja eristyneisyyden Jokioisissa painostavana. "Nyt en lähtisi kaupunkiin millään hinnalla, tämä on elintasoa", hän sanoo pontevasti.

Yhteisöstä haastattelun aikana väliaikaisesti muualla asuva runoilija Kaarina Valoaalto vastaa yhteisön tiedotustoiminnasta. Oman runoilijamenestyksensäkin hän kytkee elämäntapaansa ja kertoi Ilta-Sanomille: "Aika tarvitsee tyyppejä. Ennen markkinoitiin viattomuutta tai paheellisuutta, nyt myydään runoilijoina maalaisemäntää, naispuolista insinööriä ja tällaista lumpunkerääjää."

Perustajajäsen, 30-vuotias Pertti Mikkonen työskenteli ennen mainosmiehenä, mutta tunsi, ettei se antanut elämälle tyydytystä. "Kyllä äiti ensin pani vastaan, kun jätin menestyvän mainospäällikön uran", hän muistelee, "mutta nyt hän on käynyt täällä monta kertaa ja hyväksyy ratkaisuni".

Marja Palander oli pitkään kiinnostunut itämaisista uskonnoista. Kun sen kannattajia ei löytynyt Helsingistä kylliksi oman yhteisön perustamiseen, hän muutti Jokioisiin, joka oli jo Helsingin ajoilta hänelle tuttu. Jokioisissa hän on asunut keväästä 1982 lähtien.

Mirjam Mikkosen taustatarina on samankaltainen kuin muidenkin. Hän työskenteli kirjapainossa ja vietti menevää elämää. Emmaukseen hän tutustui veljensä Pertin kautta. Mirjam oli eräänä kesänä Emmauksen työleirillä Ranskassa ja havaitsi hämmästyksekseen kuinka paljon tyydytystä ruumiillinen työ antoi, kun sitä tehtiin järkevän päämäärän hyväksi. Kirjapainossa alettiin vähentää väkeä ja Mirjamia "inhotti katsoa kun kaikki taistelivat työpaikastaan kynsin hampain. Tuli mieleen, ettei tässä ole mitään järkeä". Myös Mirjam joutui työttömäksi ja hän päätti muuttaa Jokioisiin joksikin aikaa. Yhteiselämä antoi työstä enemmän iloa kuin kirjapaino ja hänestä tuli yhteisön jäsen. "Tietenkin joskus haluttaisi lähteä muualle, mutta en tiedä minne sitä voisi mennä. Nyt on työn järkevyydestä niin suuret vaatimukset, että on vaikea kuvitella, mikä työpaikka ne voisi täyttää", hän sanoo.

 Vakaa päiväjärjestys

Emmauksen yhteisössä on vakaa päiväjärjestys. Kahdeksalta aamulla aloitetaan työt, puoli yhdeltätoista on ruokatunti ja työ jatkuu neljään saakka. Työtahti säilyy, kun asia on oma, sanoo Mirjam Mikkonen. Toisaalta työstä ei tietenkään tarvitse pitää orjallisesti kiinni, vaan jos niin päätetään, voidaan kauniilla ilmalla lähteä yhdessä uimaan. Työtä riittää joskus vastaavasti myös iltapuolelle päivää.

 Työ ei yksinkertaisuudestaan huolimatta ole pakkotahtista. Berit Elfving pitääkin emmauslaisia etuoikeutettuina. "Kyllä tässä on paljon itsekästäkin eikä vain suuria aatteita", hän kertoo ja korostaa, kuinka Jokioisissa eläminen on ylipäänsä vapaata ja kivaa. Yhteisössä elämisen vaikeus on Beritin ja Pertin mukaan siinä, että ruumiillinen työ muuttuu helposti rutiiniksi ja työmotivaation ylläpitäminen tulee vaikeaksi. Tämän vuoksi työhön liittyy myös opiskelu. Torstai-iltapäivisin kokoonnutaan opintopiiriin. Siinä perehdytään kehitysmaiden ongelmiin tai kuten käyntini aikaan, rauhankysymyksiin. Rauhasta emmauslaiset valmistivat näyttelynkin, joka on kiertänyt kouluja ja yliopistoja ja ollut esillä myös työväenopistossa ja pankeissa.

 Emmausryhmä pitää Jokioisissa kirpputoria, jossa myydään osa vaatteista ja muu tavara. Loimaan torilla käydään myymässä samaa tavaraa kerran viikossa. Kirpputori tuottaa noin 170 000 mk vuodessa. Vuoden aikana emmauslaiset keräävät noin 60 tonnia vaatetta, josta puolet on lumppua. Hyväkuntoiset lajitellaan ja paalataan sekä lähetetään Chileen ja Nicaraguaan. Rahtikustannukset ovat korkeita. Yhden kontin lähettäminen Etelä-Amerikkaan maksaa 35 000 markkaa. Vuonna 1982 Emmaus sai valtion kehitysyhteistyöavustuksista 40 000 markkaa rahtikustannuksiin. Vuonna 1983 Jokioisten Emmaus-yhteisö auttoi Chilen, Bolivian ja Uruguayn Emmausryhmiä noin 60 000 markalla. Prosenttiliikkeen avustuksia välitettiin 20 000 markkaa. Yhteensä jokioislaiset kanavoivat apua kehitysmaille jopa 400 000 markan edestä vuodessa.

Vuonna 1981 Berit Elfving ja Kaarina Valoaalto kävivät tutustumassa Emmausryhmien toimintaan kuudessa Etelä-Amerikan maassa ja vakuuttumassa siitä, että apu todella menee perille. Chileläisessä Temucon kaupungissa he tapasivat ihmisten päällä pohjoishämäläistä muotia, sinne itse lähettämiään vaatteita. "Meidän ikäisemme nuoret työntekijät olivat siellä sananmukaisesti harmaantuneet työstä", Berit korostaa työn vakavuutta. Etelä-Amerikan tilanteen tietää hyvin myös yhteisön uusin jäsen chileläispakolainen Miriam Saavedra.

 Elämänohjeena työ ja tiedostaminen

Emmauksen jäsenet ovat sitä mieltä, että suomalaiset kuluttavat liikaa. "Kaatopaikka on yhteiskunnan hyvinvoinnin mittari", he sanovat, "niin kauan, kun sieltä löytyy pullaa, ei Suomessa köyhä ole köyhä eikä nälkäinen nälkäinen".

 Jokioislaiset ovat ottaneet elämänohjeekseen konkreettisen työn: "Tässä yhteiskunnassa on valittava pää, jalat tai perse", julistaa Kaarina Valoaalto. Kuvaava on myös Anna-lehdessä ilmestyneen reportaasin otsikko: "Kuusi nuorta, jotka ryhtyivät sanoista tekoihin". Jokioisten Emmaus on päässyt usein lehtien palstoille. Berit kertookin, että Helsingistä siirtymisen jälkeen on alettu yhä enemmän korostaa tiedotustoimintaa. "Vaikka lähettäisimme kuinka paljon apua Etelä-Amerikkaan, se on kuin pisara meressä. On yhtä tärkeää vaikuttaa suomalaisten asenteisiin niin, että yhteiskunnan apu kehitysmaille laajenisi", hän sanoo. "Yritämme saada omalla toiminnallamme ihmisiä ihmettelemään ja huomaamaan, että jotakin suomalaisten kulutustottumuksissa on vialla."

Lokakuussa 1978 emmauslaiset aloittivat nälkälakon Suomen kehitysavun pienuutta vastaan. Nälkälakko sai runsaasti huomiota lehdistössä. Nälkölakon syyksi emmauslaiset selittivät, kuinka Suomi antaa kehitysapua vain alle 0.2 prosenttia YK:n suositteleman 0.7 prosentin sijasta, mutta poliitikot silti puhuvat kehitysapumäärärahojen nopeasta kasvatusta. Myös Sadankomitean johto piti päivän lakon ja Helsingin Lepakkoluolassa pidetyssä kokouksessa siihen yhtyi lisää väkeä. Samanaikaisesti kerättiin nimiä kansalaisadressiin kehitysavun lisäämisen puolesta. Emmauslaiset keskeyttivät nälkälakkonsa viikon kuluttua, "koska se alkoi liiaksi häiritä työntekoa". Lakkoviikon aikana he keräsivät tilan puista omenat. Kuivaamisen aikana tuoksu oli välillä vastustamaton, mutta "yksikään meistä ei syönyt yhtään omenanpalaa", vakuuttavat emmauslaiset. Nälkälakko aiheutti mielenosoituksia ja myötätuntolakkoja monilla paikkakunnilla. Hallitus lisäsi kehitysmäärärahoja 25 miljoonalla markalla, ehkä osittain nälkälakon seurauksena.

Taistelu byrokratiaa vastaan

Seuraavan kerran emmauslaiset tulivat tunnetuiksi lokakuussa 1979, kun he yhdessä Aulis Juneksen nuorten kanssa kävivät kaivamassa Hämeeenlinnan kaatopaikalla jaloterästä. Englantilainen malmiuuni oli osoittautunut huonoksi ja se oli rikottu ja haudattu kaatopaikalle. Poliisi keskeytti aluksi kaivuutyöt, mutta Hämeenlinnan kaupunginhallituksen luvan jälkeen tehtiin toinen yritys. "Yli kuuden tunnin hikisen lapiourakan jälkeen huomasivat byrokratiaa vastaan taistelevat nuoret, että arvokasta jaloteräserää olikin etsitty väärästä paikasta", raportoi sanomalehti. Mutta sitten saatiin paikalle sama kaivinkone, jolla teräs oli aikaisemmin upotettu kaatopaikalle. Sillä murikka löytyi jo parin koeraapaisun jälkeen. 15 000 markan arvoinen teräs saatiin ylös, mutta emmauslaisten into koki pettymyksen. Jaloteräs osoittautui vaikeammin myytäväksi kuin oli ajateltu.

Emmauslaiset ovat laskeneet, että heidän henkilökohtaiset kulunsa ovat noin 13 markkaa päivässä. Tätä verottajan on ollut vaikea uskoa, ja emmauslaiset ovat jatkuvasti valittaneet luontaisetujen verotuksesta. "Meille esitetyillä summilla ei voi tulla toimeen", totesi Hämeen lääninoikeuden esittelijä. "Meitä pakotetataan sellaiseen kulutukseen, jota emme halua", puuskahti Berit Elfving tuoreimmasta verotuspäätöksestä.

Emmauslaiset hakivat sosiaalitoimistosta rahaa verojen maksuun ja toimisto vaati näitä ilmoittautumaan työttömyyskortistoon. Tammikuussa 1985 emmauslaiset muuttivat parinkymmenen asteen pakkasessa telttaan. Naapuri lahjoitti kamiinaa varten pari mottia halkoja. Verotuskiista herätti jälleen suurta huomiota lehdistössä. Jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitus otti kantaa emmauslaisten puolesta ja kansanedustajat ja ministerit lupasivat tutustua asiaan.

 Yhteisön elämäntapa

"Me emme halua paisuttaa ryhmää, koska kriisejä syntyisi helpommin. Emme ole valinneet toisiamme ja siksi meidän on oltava hyvin avoimia, muuten ei tule yhtään mitään. Kokouksissa puhumme omista ongelmistamme ja yritämme uskaltaa olla myös heikkoja ja surkeita", ryhmäläiset kertovat Annan haastattelussa vuonna 1979. Pertti Mikkonen painottaa: "Ei tämä systeemi rahaan kaadu, vaan henkilösuhteisiin. Ihmissuhderiidat tulevat välillä kovastikin esille. Niistä yritetään puhua välittömästi, etteivät paineet jäisi vaivaamaan elämää pitkäksi aikaa. Olisi tietenkin helppo ratkaista ristiriitoja lähtemällä pois, mutta se olisi pakenemista. Täytyy kyetä panemaan itsensä likoon", hän korostaa.

Jokioislaiset eivät pidä yhteiselämää sinänsä ratkaisuna mihinkään: "Kun ihmisten ainoana päämääränä on asua yhdessä ja syödä vihanneksia, ei se eroa paljonkaan siitä, että jotkut päättävät matkustaa Apenniinien kolmanneksi ylimmälle huipulle ja nauttia ainoastaan F.J. Ollosen mineraalivettä. Vaikka systeemi on läpimätä, ei pitäisi juosta sitä karkuun."

Pari päivää ennen yhteisössä käyntiäni siellä oli pidetty juhlat. "Eikä mitään sellaisia juhlia, joissa vain ryypätään ja remutaan", vakuuttaa Berit. Ohjelma kesti kolme tuntia ja sisälsi juhlapuheen, näytelmän ja voimistelua. Kaikkien oli pukeuduttava vanhaan malliin, mikä Jokioisissa ei ole pulma, koska kirpputori tarjoaa eri aikakausien pukuja yllin kyllin. Alkoholia kului vain kaksi pullollista punaviiniä. "Eikä täällä viinaan rahaa riittäisikään", muistuttaa Pertti. Yhteisistä varoista ei haluta kustantaa turhia menoja.

Emmauslaiset kannattavat ekologista elämäntapaa. Vihannekset viljellään biodynaamisesti. Navetassa on kaksi vuohta ja muutama kana. Vuohenmaitoa riittää myytäväksikin. Yhteisö on vegetaristinen, mutta vain Marja Palander on ortodoksinen kasvissyönnissään. Muut kertovat herkutelleensa edellisenä viikonvaihteena kotitekoisella makkaralla, jonka joku ystävä oli tuonut. "Eihän sitä kehtaa pilaantumaankaan jättää", sanoo Pertti. Kolme jäsenistä polttaa tupakkaa, ja sätkäkone on usein heidän kädessään.

Monet emmauslaisista ovat kiinnostuneet teosofisista aatteista. Pertillä ei ole erityistä suhdetta uskontoon. "Mutta kyllä minä uutta tulijaa kehotan eroamaan kirkosta", hän sanoo. "Valtionkirkko on jähmettynyt sellaiseksi byrokratiaksi, ettei sitä voi kannattaa", on hänen mielipiteensä.

Puoluepolitiikassa emmauslaiset eivät juuri ole mukana: asukkaiden mielestä Emmausasian ympärillä riittää niin paljon työtä, ettei voimia enää voi hajoittaa muuhun. Ympäristöliikkeen myötä kuitenkin vihreä politiikka on tullut yhteisöön, sillä Berit Elfving oli liikkeen ehdokkaana kunnallisvaaleissa syksyllä 1984.

Ympäristön suhtautuminen

Kyläläiset suhtautuivat aluksi kummastellen emmauslaisiin. Ensimmäisenä kesänä mukana oli paljon lyhytaikaisia asukkaita. Varsinkin hollantilaistyttö, joka kulki kylällä yllään vain pikkuhousut, aluspaita ja suuri päivänvarjo herätti kyläläisissä ällistystä. "Muutenkin oli paljon puolivillaisia tyyppejä mukana", tunnustaa Berit.

Mutta paikkakuntalaiset näkivät myös, että Emmaustilalla ahkeroitiin. Rakennuksia korjattiin jos ei aina suurella ammattitaidolla, niin ainakin valtavalla innolla. Vähitellen he ovat tutustuneet Emmauksen ydinjoukkoon. Emmauksen autot ja ryhmäläisten silmiinpistävä usko asiaansa ovat tehneet myös kyläläisille selväksi, mistä on kysymys. Emmauksen jäsenet ovat yhteistoiminnassa naapurien kanssa. He ovat auttaneet naapureita perunannostossa ja saaneet lainata näiden traktoria. Eräät kylän vanhukset eivät tosin osaa pitää Emmausta työpaikkana, vaan käyvät kutsumassa ryhmäläisiä kylään mihin aikaan vain ja ajattelevat näiden olevan lomalaisia. Mutta yleensä jokioislaiset tuntuvat olevan epäsovinnaisesti pukeutuvista ja elävistä emmauslaisistaan ylpeitä.

Emmauslaiset eivät kuitenkaan ole yksin. Aattelliset yhteydet muihin vaihtoehtoryhmiin ovat olemassa, vaikka jokioislaiset sanovatkin vähän vierastavansa Helsingin innostuneita. He kaihtavat yrityksiä, joissa todelliset tavoitteet ovat muuta kuin pyyteetöntä auttamista. Koijärvelle Emmaus lainasi työvälineitä ja Lepakkoluolassa on kannatettu Emmauksen aloittamaa nälkälakkoa. Kesällä 1982 pidetylle Maanpuolustusleirille jokioislaiset osallistuivat lähettämällä sinne näyttelyn. "Olisi ollut mukava mennä, mutta eihän täältä parhaaseen työaikaan pääse", sanoo Pertti Mikkonen.

Vieraita käy kuitenkin niin paljon, että viikonloppu on yritetty rauhoittaa kokonaan kävijöiltä. Silloin jäsenet puuhailevat yksittäin harrastustensa parissa. "Toisten naamoja näkee muutenkin kyllästymiseen saakka", he korostavat. Vaikeaa on ollut järjestää omien ystävien vierailuja: viidellä ihmisllä on paljon henkilökohtaisia tuttavia ja näiden käynnit täytyy lomittaa. "Tuntuu ikävältä, että joutuu valehtelemaan, ettei joku ystävä voi tulla käymään, kun on töitä", kertoo Berit, "mutta muuten tulijoita olisi liian paljon".

Haastattelun aikan tuli yllättäen kylään vieras amerikkalaisesta New Yorkin Emmausyhteisöstä. Yllätysvieraista jokiolaiset eivät oikein pidä: he sotkevat helposti työnteon. Nyt kuitenkin Mirjam lähtee näyttämään taloa ja me muut jatkamme haastattelua. Riesana tahtovat olla nykyisin eläkeläiset, kertoo Pertti hymy suussa. Monet eläkeläisjärjestöt ovat ottaneen Jokioisen käyntipaikakseen ja yhtäkkiä pihalle tupsahtaa bussilastillinen kovasti seurallisia vanhuksia. "Aika ei riitä sellaiseen turismiin", sanoo Berit ja kertoo, ettei heillä ole tarkoituksena tehdä Emmauksesta mitään matkailukohdetta.

"Tulijoita riittää, mutta kun olisi kysymys työntekoon ryhtymisestä, halu loppuu", sanoo Berit. "Tämä ei ole mikään terapeuttinen yhteisö", hän korostaa. Jokioisiin yrittää melko usein huume- tai alkoholiongelmaisia, jotka eivät pysty tulemaan toimeen normaalissa työssä. Emmauksen arkipäivä on ruumiillista työtä ja se kääntää useimmat yrittäjät pian takaisin. Etukäteen tulostaan ilmoittamattomista emmauslaiset erityisesti muistavat keski-ikäisen miehen, joka tuli kahdeksan matkalaukun kanssa taksilla ja ilmoitti muuttavansa yhteisöön. Lompakko oli täynnä rahaa ja seteleitä tulija näytteli innokkaasti. Vierailu kesti kuitenkin vain päivän, kun mies havaitsi, ettei paikka ollutkaan lepokoti kuten hän oli ajatellut.

 Yhteisössä on pyritty pitämään sukupuolijakauma tasaisena, ettei "Pertille tulisi olo hankalaksi suuressa akkalaumassa". Haastattelun jälkeisellä viikolla yhteisöön oli tulossa uusi asukas, nuori poika. Samoin seuraavassa kuussa odotettiin toista tulijaa. Ongelmat kärjistyvät kesäaikaan, jolloin yhteisössä on enemmän ihmisiä. Kesällä uusia tulijoita on kuitenkin helpompi ottaa vastaan, koska heille löytyy töitä. Suosituin kesävieraista on eläkkeellä oleva merimies Masa, joka tulee pariksi viikoksi riuskaan työntekoon. "Masalla on tiilitalo ja onnellinen perheelämä, mutta hän tykkää käydä täällä", kertovat emmauslaiset. "Virkistävä poikkeus monista muista kesävieraista", he huokaavat.

 Ihanneyhteiskunta

 Heikki Tervonen, joka vieraili Jokioisissa sen alkuvaiheessa vuonna, 1977 kirjoitti: "Kieltämättä yhteisö vaikuttaa aluksi hieman hämmentävältä. Niin ympäristöstään ja koko meikäläisestä elämäntyylistä poikkeava se on. Mutta nuoret ovat välittömiä. Heidän kädenpuristuksensa on rehti ja turvallinen. Ryhmä tuntuu hieman hauraalta ja yksinäiseltä, mutta ilmeisesti se on itse asiassa paljon turvallisempi kuin miltä näyttää. Onhan sillä yhteyksiä muihin Emmausryhmiin, ja naapureista on saatu pienen alkuhämmennyksen jälkeen oikein lämpimiä ystäviä."

Muihin suomalaisiin ihanneyhteiskuntiin verrattuna Jokioisten Emmausyhteisön asukkaiden lukumäärä on pieni. Toisaalta yhteisö on ilmeisesti kiinteämpi kuin moni suurempi ihannesiirtola. Yhteisössä korostuvat monet samoista periaatteista, joita yritettiin toteuttaa vanhemmissa ihanneyhdyskunnissa. Jäsenten tasaarvoisuus päätöksenteossa ja työssä on niistä yksi. Jokioisten Emmaus on rekisteröity yhdistys, jolle valitaan puheenjohtaja. Mutta kaikki ovat tasa-arvoisia. Kaikki tekevät kaikkia töitä. Viikon työt jaetaan keskiviikkoisin ja eri työtehtävät kiertävät. Kaikki saavat myös samaa kolmen markan päivärahaa. Työn kierrättämisellä pyritään siihen, ettei muodostuisi liian haluttuja töitä samoin kuin siihen, ettei kenestäkään tulisi korvaamatonta.

Emmauksen toimintakertomuksessa valitellaan, että on aina enemmän työtä, kiirettä ja stressiä eli juuri sitä, jota he ovat Helsingistä pakoon lähteneet. Meillä onkin puhuttu "vaihtoehtoisesta stressistä", nauravat emmauslaiset.

Emmauslaiset ovat nyt toimineet viitisentoista vuotta Helsingin ajat mukaan laskien. Tuolloin parikymmentävuotiaat nuoret ovat nyt yli 30-vuotiaita. He valittelevat, että yhä enemmän täytyy taistella rutinoitumista vastaan. Yhteisön Yksinäinen vaeltaja -lehti kirjoittaa keväällä 1982: "Virtaamme yhä, vääjäämättömästi kohti illuusiotonta keski-ikää."

Osmo Lahdenperä teki Emmausliikkeestä reportaasin Uuteen Suomeen vuonna 1980 ja kirjoitti: "Liike on kanavoinut erityisesti nuorison kapinointia ja ihanteiden etsintää sekä tarjonnut perhettä muistuttavan suojaisen yhteiselämän mallin."

Emmauslaiset eivät oikein hyväksy, että heistä käytetään ihanneyhdyskunta-sanaa. "Tämä on konkreettista työtä, verta ja lihaa", he sanovat. Mutta Berit jatkaa: "Jos utopia merkitsee sitä, että päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä juuri sitä mitä haluaa, niin tämä on toteutunutta utopiaa." Mirjamin ihanneyhteiskunta olisi anarkia, missä itsenäiset ihmiset pieninä ryhminä päättäisivät, mitä tehdä ilman, että heitä ohjelmoitaisiin ylhäältä. Tässä suhteessa Jokioinen varmasti tarjoaakin hiukan Mirjamin anarkiaa vastaavan olotilan, vaikka yhteiskunta on välillä pyrkinyt käyttämään valtaansa verotuskiistoissa.

 Joidenkin mielestä Jokioisten kaltainen yritys merkitsee pakoa normaalista yhteiskunnasta. Totta: emmauslaisten yhteisö on oma pieni maailmansa niin kuin utopiayhteiskunnissa on tapana. Heillä on myös selkeä tavoite: auttaa kehitysmaita ja elää itse tasapainoisesti. "Mutta jos joku pakopaikalla tarkoittaa sitä, että pääsisi helpolla, niin täällä joutuu kyllä ojasta allikkoon, niin paljon työtä ja ongelmia täällä on", Mirjam korostaa.

 Kirjoitettu 1985 uusi päivitys myöhemmin