Kommuuna Kylväjä
1922-1940

Työn tasavaltaan

Seattlesta mustanmullan maille - Paikka löytyy - New Yorkista Pietariin - Kylväjän ensivaikutelmia – Isak Peskov aiheuttaa ongelmia - Kulttuurierot valtavia – Lastentarha ja koulu - Hallinto-ongelmia - Kommuunia uhkaa lopettaminen - Gylling kutsuu Kylväjän suomalaiset Karjalaan - Mallitilan maanviljelys laajenee karjanhoitoon - Kylväjä kasvussa - Matti Tarhala - Kylväjän ”viimeinen suomalainen” - Epilogi - Kylväjän pitkän elämän salaisuus

Teuvo Peltoniemi 28.12.2021

Päivitetty 28.12.202 vers 7  3900 sanaa 34 000 merkkiä

Kommuuna Kylväjä - Työn tasavaltaan

 Seattlesta mustanmullan maille - Paikka löytyy - New Yorkista Pietariin - Kylväjän ensivaikutelmia – Isak Peskov aiheuttaa ongelmia - Kulttuurierot valtavia – Lastentarha ja koulu - Hallinto-ongelmia - Kommuunia uhkaa lopettaminen - Gylling kutsuu Kylväjän suomalaiset Karjalaan - Mallitilan maanviljelys laajenee karjanhoitoon - Kylväjä kasvussa - Matti Tarhala - Kylväjän ”viimeinen suomalainen” - Epilogi - Kylväjän pitkän elämän salaisuus 

Seattlesta mustanmullan maille

Kommuuna Kylväjän perusti Donin alueelle Etelä-Venäjälle satalukuinen joukko Seattlesta Yhdysvaltojen länsirannikolta vuonna 1922 lähteneitä amerikansuomalaisia.  Monet Seattlen alueen suomalaiset olivat radikalisoituneet ankarien työolosuhteiden, sodan jälkeisen laman ja oikeistolaiseksi kokemansa politiikan vuoksi.  Niinpä Kylväjälle lähdön taustalla oli paljon enemmän ideologiaa kuin tavallisessa siirtolaisuudessa.

Vuonna 1921 Neuvosto-Venäjällä oli otettu käyttöön uusi talouspolitiikka NEP, ja päätetty hakea apua myös ulkomaisilta sosialisteilta. Seattleen perustettu Sovietti-Venäjän Avustusyhdistys oli kerännyt nopeasti yli 300 jäsentä, joista suomalaisia nelisenkymmentä.   Yhdistys oli propagoinut työläisiä lähtemään Neuvosto-Venäjälle ja esitellyt Etelä-Venäjän mustanmullan aluetta. Agitaattoreiden puheissa Sovietti-Venäjä oli ihanteellinen työläisten paratiisi.

Suomalaisia asia kiinnosti. Leo Leino, Johan Pietilä ja Victor Arick pohtivat asiaa suomalaiskansallisesti saunassa. Jatkokokouksissa päätettiin liittyä Avustusyhdistyksen suomalaisjaostoon. Työväenlehtiin laitettiin manifesti. Toveri-lehdessä korostettiin: ”Joka ei ole mukana Venäjän tovereita pelastamassa nälkäkuolemalta, on mustin vastavallankumouksellinen, mitä olla saattaa.”

Jäsenjoukko nousi nopeasti 43 lähtöhaluiseen ammattimieheen: farmareita, tai maanviljelykoneet muuten hyvin tuntevia oli paljon. Lähtöön olivat valmiita myös sähköteknikko, koneseppä, seppä, kaksi nikkaria ja siipikarjaekspertti. Tavoitetta varten perustettiin osuuskunta ”Seattle”, jonka venäjänkielinen väännös ”Сеятель” tarkoittaa kylväjää ja ääntyy suunnilleen ”Seitel”. Yhteisöön otettiin vielä ennen Venäjälle lähtöä pari pientä venäläisryhmää, jotka olivat suomalaisille hyödyksi kielitaitonsa takia.

Osuuskuntaan liittyminen maksoi 500 dollaria eli vajaan puolen vuoden työpalkan verran.  Osuuskuntalaiset lähtivät matkalle kohtuullisen hyvistä oloista, ja mukaan päätettiin viedä huomattavan paljon rahaa, ruokaa ja maanviljelyskoneita. Oli laskettu, että jäsenmaksut tuottaisivat 25 000 dollaria ja jäsenet antaisivat yhtä paljon myös lainoina. Lainalahjoituksia tuli odotettua enemmän. Puolet rahoista käytettäisiin koneiden ostoon. Ruokatarpeita varattaisiin 130 hengelle kahdeksi vuodeksi. Rahaa piti varata myös kotieläinten ostoon, siemeniin, rahteihin ja lääkintätarpeisiin. Valtuuskunta lähetettiin New Yorkiin ostamaan mukaan otettavia maatalouskoneita.

Paikka löytyy

Venäjälle lähetettävään etsintäryhmään valittiin toverit Clas Collan, Hugo Enholm ja Alarik Reinikka. Etsintäryhmästä vain 25-vuotias Collan pääsi Etelä-Venäjälle asti katselemaan Kylväjälle sopivaa paikkaa, sillä Reinikka sairastui ja Enholm lähti Santeri Nuortevan kanssa Karjalaan. Collan ei osannut venäjää, mutta tulkkina lähti mukaan englantia ja venäjää puhunut Isak Peskov.

Maatilan etsintä ei ollut helppoa, sillä Venäjällä vallitsi edelleen suuri epäjärjestys. Clas Collan joutui havaitsemaan, ettei maata ei ollutkaan enää tarjolla luvattuun tapaan. Valtion maataloustrusti oli jo ottanut parhaat tilat haltuunsa, eikä sopivaa paikkaa tahtonut löytyä.

Tällä välin tervehtynyt Alarik Reinikka sähkötti Amerikkaan: ”Tulossa takaisin, mutta sairaana ja rahattomana. Lähettäkää heti sähkösanomalla Helsinkiin 500 dollaria”.

Unelmat menivät murskaksi. Amerikassa osuuskunta kokoontui kesäkuussa 1922 päättämään jatkosta. Monet jäsenet ilmoittivat lähtevänsä Kuzbasin kommuunaan, jonne oli jo aiemmin mennyt suomalaissiirtolaisia. Kokous päätti purkaa oman kommuunansa ja palauttaa rahat jäsenille.

”Sitten tapahtui melkeinpä oopperakohtauksen kaltainen ihme”, kirjoittaa Kylväjän historiasta kirjan julkaissut Harri Vanhala, jonka isoisä Clas Collan oli. Kokousta seuraavana päivänä saatiin näet Yhdysvalloissa Collanilta kirjeitä, joissa kerrottiin, että ”paikan saamme etelästä ja paljon paremman kuin osasimme ajatellakaan.” Edellispäivän päätös peruttiin välittömästi. Pian saatiin Collanilta vielä lisäselvitystä: kommuuna asettuisi entisten hevossiitostilojen tilalle. Alue sijaitsi Tselinassa  Salskin alueella noin 150 km Rostovista. Vuokrattavasta 5080 hehtaarin alueesta oli tehty sopimus Donin alueen maahallinnon kanssa jo pari viikkoa ennen kirjeiden saapumista Amerikkaan.

New Yorkista Pietariin

Elokuussa 1922 päästiin lähtemään. Saattajia oli rannalla paljon ja ”hyvästeihin vastasimme vetämällä laivan peräpuoleen suuren punaisen lipun rannalle jäävien tovereiden suureksi riemuksi ja porvareiden harmiksi”.

Kylväjälle oli menossa 101 henkeä. Samassa Rotterdam-laivassa oli myös Kuzbasin yhteisöön menijöitä. Tavaraa kylväjäläisillä oli mukana runsaasti: "Koneista tietenkin traktori, aurat ym. maamiehen työkalut olivat ensi sijalla, ja sitten vaatetus, siemenviljasta puhumattakaan ja hedelmäpuista, joita otettiin 200 pensasta niinisäkkeihin sammalien kanssa tiukasti käärittynä, että ne pysyisivät elinvoimallisina kastelun avulla", raportoi amerikansuomalainen sanomalehti.

Koneita tarvittiin, sillä oli tarkoitus aloittaa todella suurimittainen maanviljely. Kommuuna-tyyliin asuminen, ruokailu ja lastenhoito olisi yhteistä. Palkkaa ei maksettaisi, vaan tuloille ja menoille olisi yhteiskassa. Päätöksenteko olisi hajautettua, mutta taustalla olisi tietysti Neuvosto-Venäjän kanssa solmittava vuokrasopimus. Myöhemmin kommuunan itsenäisyys vaihteli Neuvostoliiton hallinnon painotusten mukaan.

Pietariin saavuttiin syyskuussa ja vastaanotto oli komea: ”Laivan hiljoilleen liukuessa satamaan soittaa soittokuntamme koko ajan Internationalea. Loppumatoin, lukematoin määrä punalippuja hulmuaa tervehtien meitä. Tämä tervetuliaisjuhla puheineen oli niin mahtava ja voimakas, että sen luoma tunnelma ei hijoudu pois koskaan.”

Kylväjän ensivaikutelmia

Juhlinnan jälkeen siirryttiin Neuvosto-Venäjän arkeen. Junaan oli varattu vain yksi vaunu matkustajille ja 10 vaunua tavaroille. Pitkän ja uuvuttavan 12 päivän matkan päätteeksi tultiin perille. Silminnäkijäkuvauksen mukaan ”niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli yhtäjaksoista aavikkoa, joka jossain näköpiirin rajalla yhtyi taivaan sineen.” Kriittisempi matkustaja muisteli myöhemmin, ettei paikalla ollut kuin ” jokunen savihökkeli miestä pitkän aroheinän peitossa. Bandiitteja vilisi joka puolella, ympäristön väki nurjamielistä uusille tulokkaille ja malaria alkoi heti ensi päivästä ahdistaa”.

Alkukokemukset eivät olleet kovin innostavia: "Ensi sateella Amerikan matka-arkut seilailivat huoneessa nurkasta nurkkaan jos vähänkin niitä töytäisi. Oli siinä naisilla itkua, joskaan miehetkään eivät olleet tuntematta harmia." Matkatavaroita purattaessa havaittiin hiirten saastuttaneen vaatteet. Ensimmäisen Kylväjä-talven arvaamattomana erityisvitsauksena olivat hiiret, joita oli tilalla miljoonittain. Ne söivät vaatteet, jalkineet ja jopa haulikon panoksista ruudin.

Kylväjän tilukset muodostivat 15 km pitkän ja 3 km leveän suorakaiteen. Työmatkat etäisimmille pelloille saattoivat viedä tuntikaupalla.  Vielä 30-luvun tavallinen peltotyöväen päiväohjelma vaikuttaa kovin raskaalta: herätys ja aamiainen 3:30, kuljetus pellolle 4:15, lounas pellolla 10:00, paluukuljetus ja iltaruoka 20:00.  Ei ihme, että työpäivien pituuteen viittasi myöhemminkin moni Kylväjältä pois muuttanut.

Kylväjän alueen maksimilämpötila oli kesäisin on 38 astetta. Talven minimi lämpö on -10. Tuulisuutta ja mahdollista kuivuutta pidettiin pahempina ongelmina kuin lämpötiloja. Alueen läpi virtasi pieni joki, mutta sen vesi niin kuin alueen pohjavesikin oli huonosti viljelyyn sopivaa. Kylväjä sijaitsi musta mullan alueella, mutta arolla se sijaitsi niin syvällä kiinteän maa-aineksen alla, ettei sen hevosvetoinen kyntäminen onnistunut. Siksi mukana tuodut vahvat koneet olivat välttämättömiä.

Jo alkuvaiheessa tulijoille selvisi Kylväjän heikoin ominaisuus. Alueella oli vain hyvin huonokuntoisia majoitustiloja. Sitä paitsi ensimmäiset tulijat joutuivat asumaan pitkään teltoissa, koska maatilan aikaisempia asukkaita ei saatu lähtemään. Lopulta maavirasto hääsi sotilaiden avulla edelliset asukkaat, mikä ei oikein sopinut kylväjäläisten ajattelutapaan.

Talven lähestyessä savimajoja korjailtiin nopeasti jonkinlaiseen asuttavaan kuntoon. Puinen pappilarakennus oli säilynyt kohtalaisen ehjänä ja sitä käytettiin tilapäisenä ruokalana. Sen pienemmät sivuhuoneet annettiin asunnoiksi perheille.

 Isak Peskov aiheuttaa ongelmia

Häätöjupakan vuoksi naapurit kieltäytyivät myymästä elintarvikkeita kylväjäläisille ja lähes kaikki oli haettava 150 km päästä Rostovista, jonne kommuunan kuorma-autot joutuivat ajamaan edestakaisin koko ajan. Tulkkina oli Peskov, joka samalla höyläsi käteisvaroista itselleen hyvän siivun. Peskoviin liittyy myös episodi, joka kerrotaan Eero Haapalaisen Petroskoissa vuonna 1935 julkaistussa kirjasessa ”Kommuuni Kylväjä”.

Isak Peskov toi kommuuniin vuonna 1923 puoliväkisin ystävänsä Elviira Willmanin, suomalaisen näytelmäkirjailijan, joka oli 1918 paennut Suomesta Venäjälle. Elviira alkoi asustella Kylväjällä, vaikkei ollut kommuunin jäsen. Peskovin lisäksi ystävykset Reinikka ja Collan kannattivat Willmanin oleskelua. Collanin heikkoutena oli juopottelu, jota Elviira edisti kommuunan varoilla. Ilmeisesti Clas Collanin luottamus näytelmäkirjailijaan loppui, sillä hän oli mukana ryhmässä, joka selvitteli Willmanin käyttämien Kylväjän rahojen kohtaloa. Selvyyttä ei tullut, joten Willman päätettiin vuonna 1923 poistaa kommuunista ”30 minuutin kuluessa”.  Collania kunnioitettiin ”yhtenä kommuunin parhaista iskureista ja mekanikoista” ja pidettiin ”nurinkurisena, että hän menisi naimisiin tuollaisen seikkailijattaren kanssa”. Myös Peskov lähti Kylväjältä puoli vuotta myöhemmin.

 Ennen Kylväjälle tuloa Willman oli ollut naimisissa kommunisti Voitto Elorannan kanssa. Tämä oli vuonna 1920 ollut yksi ampujista ns. Kuusisen klubin murhissa Pietarissa.  Sekä Elviira että Eloranta vangittiin ja Voitto teloitettiin 1922. Elviira päästettiin vapaaksi, mutta etsintäkuulutettiin myöhemmin. Hän oli mahdollisesti Kylväjällä pakomatkalla. Elviira Willman teloitettiin vuonna 1925.

 Kulttuurierot valtavia

 Kulttuurierot tulijoiden ja paikallisten välillä olivat valtavat. Paikallinen talonpoikaisväestö piti vastasaapuneita hienona herrasväkenä, ja ihmettelivät traktoreita taikakaluina. Kommuunin kova työtahti sekä mm. alkoholi- ja uskontokielteisyys olivat monille vaikeasti hyväksyttäviä asioita.

 Alueella oli ollut 1920 täysi katovuosi ja kyliä tyhjentänyt nälänhätä. Tutkija Mikko Ylikangas jopa epäilee, että jos se olisi ollut Amerikassa tiedossa, olisivat kylväjäläiset ”voineet valita toisen paikan”. Myös Kylväjän ensimmäinen viljankorjuu epäonnistui: "Jyvät olivat suuria ja mustia. Onneksi oli tuotu ylimääräistä viljaa Amerikasta. Vain siemen lainattiin valtiolta ja maksettiin seuraavasta sadosta takaisin." Oikeaa viljelytaitoa opittiin kuitenkin nopeasti, vaikka oli tavallista, että paikalliset asiantuntijat moittivat tulijoiden viljelyssuunnitelmia alueen maaperälle sopimattomiksi. Osa Kylväjän jäsenistä halusi seurata paikallisia ohjeita, toinen osa mieluummin menetellä alun pitäen aiotulla tavalla, ”mikä osoittautui yleensä oikeaksi ratkaisuksi”, muistuttaa Sosialistinen kalenteri vuonna 1933.

 Amerikansuomalaisten työn tahti oli aivan toista kuin paikallisilla. Osittain ylivoimaisuus tietysti liittyi vahvaan ideologiaan, hyviin koneisiin ja työkaluihin, sekä kykyyn huoltaa ja korjata laitteita, mutta myös työkulttuuriin. Vuonna 1924 Knäsön suomalaisesta kalastajakommuunista tullut Enoch Nelson oli hämmästellyt Karjalassa paikallisten työnteon tehottomuutta, jaihmetteli venäläisten haluttomuutta parantaa olojaan. Nelson kävi vilkasta kirjeenvaihtoa kalifornialaisen journalistiveljensä kanssa ja sitä kautta Enochin Neuvosto-Venäjän kokemukset levisivät laajaan tietoisuuteen. Enoch Nelson teloitettiin myöhemmin Karjalassa.

 Paikallislehdessä 1923 toimittaja Mihail Kozlov ihmetteli Kylväjää: "Järjestystä, siisteyttä, puhtautta, raitista ilmaa eikä kärpäsiä. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: Miksi venäläisillä ei ole tätä?” Kozlov muistuttaa, että Kylväjän amerikkalaiset ovat tosiasiassa venäläisiä Suomesta eli vanhalta Venäjältä, ”joten miten heistä on tullut kuin ihmisiä toiselta planeetalta?”

 Kylväjällä oli huomattavasti enemmän miehiä kuin naisia. Perheiden asuttaminen oli hankalaa ja enimmät työt perinteisiä miesten töitä. Silti Kylväjällä oli enemmän perheitä kuin muissa lähiseudun kommuuneissa. Kylväjän tanssi-illat olivat hyvin suosittuja, ja ”yhteisön poikamiehet olivat paikallisillekin haluttuja puolisokandidaatteja”, Aila Tarhala muistelee, ”Nuoria oli paljon ja partnereita vaihdeltiin vilkkaasti.” Kylväjällä riitti avoliitto keskinäisin sopimuksin. Todistuksia haluavat rekisteröivät liittonsa lähikylässä.

 Lastentarha ja koulu

 Lastenkasvatus oli Kylväjällä erimielisyyttä nostava asia. Ajatus yhteisestä lastenhoidosta ei maistunut kaikille. Monet epäilivät, että omat lapset joutuisivat kärsimään kurjuutta vieraan hoidossa. Vasta 1930-luvulla saatiin pystyyn vakituinen lastentarha. Silloin perustelu oli pitää lapset turvassa pois isojen työkoneiden reiteiltä.

Ensimmäiset suomalaiset olivat repineet alueen kirkosta pyhimysten kuvat seiniltä ja julistaneet rakennuksen kouluksi. Koko kommuunin nuoriso laitettiin sinne opiskelemaan. Jo toisena talvena oppilaita oli 40. Kylväjän isännöitsijä määräsi opettajaksi jäsenen, joka oli ”innokas työväen kannattaja ja muutenkin tietoinen” henkilö. Hänellä oli toki myös aiempaa opetuskokemusta.  Opetusta pyrittiin antamaan kommunismin hengessä ja alusta pitäen venäjänkielisenä.  Myöhemmin Kylväjälle rakennettiin uusi koulu, jonne otettiin myös joitakin köyhien talonpoikien lapsia. Vuodesta 1930 alkaen vieraana kielenä opetettiin myös englantia. Peruskoulun jälkeen lapset siirtyivät Salskin kouluun. Yli 14-vuotiaat tekivät Kylväjällä kevyitä töitä. Lähes kaikki lapset kuuluivat pioneereihin tai Komsomoliin.

Hallinto-ongelmia

 Kylväjän hallinto oli varsin monipolvinen ja sekava. Tutkija Mikko Ylikankaan mukaan yleiskokoukset olivat ”kaoottisia ja riehuvia tapahtumia, joissa turhautuneet sielut yrittivät huutaa mielipiteensä”. Puheenjohtajia saatettiin vaihtaa kesken kokousten, eikä päätöksiä silti saatu tehdyiksi. Oli paljon kieliongelmia ja monenlaisia näkemyksiä sekä perusperiaatteista että käytännön asioista. Joidenkin mielestä valta oli sellaisten käsissä, joilla oli "iso suu, mutta ei asiantuntemusta."

Viisihenkisen toimeenpanevan komitean puheenjohtajana toimi kommuunin isännöitsijä. Ensimmäinen isännöitsijä oli Karl Mattila, kirjuri Trofim Malitš ja jäsenet Hannes Kulmala, Sam Griškevitš ja Clas Collan. Kommuuna oli jaettu prikaateihin, joita olivat pellot, rakentaminen, konepaja, kotitalous ja vielä erikseen karjatalous.  Taloudesta vastasivat rahastonhoitaja ja kaksi kirjanpitäjää. Lisäksi toimi vielä kolmihenkinen tarkastuslautakunta. Todellinen vallankäyttäjä oli usein kommunistipuolueen Kylväjän osaston sihteeri Leo Leino, joka oli ollut perustamassa yhteisöä alusta pitäen. Tämä kävi ilmi silloinkin, kun talousselvityksiä pyydettäessä kehotettiin odottamaan Leo Leinon paluuta, sillä vain hän tietää, miten rahoja on käytetty.

Vuonna 1925 Karl Mattilan ja Oskar Hendricksonin jälkeen isännöitsijäksi tuli latvialainen Viktor Saulit. Hän oli asunut Amerikassa ja perehtynyt sekä maatalouteen että talousasioihin. Kylän ainoa latvialainen puhui neljää kieltä, ”eikä ollut suomalainen eikä slaavi”, kuten tutkija Harri Vanhala luonnehtii kompromissivalintaa.  Arvostettu Saulit valittiin johtajaksi 20 vuodeksi. Hän oli tarvittaessa tiukastikin valtiovaltaa vastaan, jos kommuunan etu sitä vaati. Saulit teloitettiin vuonna 1943 syytettynä yhteistyöstä saksalaisten miehittäjien kanssa.

 Kylväjällä esiintyi jatkuvasti kulttuuri- ja kieliristiriitoja. Suomalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset lähteet antavat hyvin erilaisia näkemyksiä Kylväjän vallankäytön liittymisestä kansallisuuksiin ja kieleen. Tehokkaat suomalaiset saattoivatkin olla voimakkaita vallankäyttäjiä, jotka syrjivät muiden kansallisuuksien jäseniä.  Venäläiset ottivat herkästi esille kansallistunteensa, oltiinhan heidän kotikonnuillaan. Amerikkalaistutkijat Robert Cherny ja Seth Bernstein arvioivat, että kieliriitojen taustalla oli myös talous. Suomalaiset olivat tuoneet Kylväjälle ylivoimaisesti enemmän pääomaa, kuin venäläiset tai mitkään muut jäsenet. Rahoitusjako oli täysin päällekkäinen kielijaon kanssa, mutta silti helpoksi pääsyyksi riitoihin nostettiin kansallisuus.

 Kommuunia uhkaa lopettaminen

 Kylväjä kasvoi aluksi nopeasti. Ensimmäiseksi rakennettiin sauna ja seuraavaksi ruokala, jossa koko kommuunin väki söi yhdessä. Kommuunassa oli vuonna 1923 jo parikymmentä traktoria ja leikkuupuimuria. Vuonna 1924 käynnistettiin kommuunin oma sähkövoimala, josta saatiin sekä sähkövalaistus että radiot toimimaan. Vuonna 1927 viljelyyn oli otettu 2 500 hehtaaria maata.

Rakentamista nopeammin edistyi kuitenkin asunto-ongelma, sillä lisää väkeä tuli Amerikasta ja muualtakin.  Vuoden 1924 loppuun mennessä Kylväjälle oli saapunut jo lähes 400 henkeä, joista kuitenkin vain alle puolet, noin 170 henkeä oli jäänyt asumaan sinne. Vaikka uutta väkeä saapui, entisiä lähti paluumatkalle, eikä väkiluku paljonkaan lisääntynyt. Takaisin Yhdysvaltoihin palattiin, vaikka Kylväjälle annettua lainaa ei yleensä saatu kokonaan takaisin. Siten Kylväjälle jääneissä oli enemmistö perheitä, jotka olivat tuoneet kaikki säästönsä Kylväjälle. Kaiken kaikkiaan 1922 ja 1929 välisenä aikana Kylväjälle oli muuttanut Amerikasta kaikkiaan noin 480 henkeä.  Tutkija Harri Vanhalan mukaan jopa 90 prosenttia Kylväjän väestä vaihtui kymmenen ensimmäisen vuoden aikana.

 Kuten suuresta takaisin kääntyneiden määrästä voi päätellä, kommuunalla ei alussa kovin hyvin mennyt. Vuonna 1924 suuri osa asukkaista halusi siirtää koko kommuunan muualle tai jopa lopettaa sen. 

 Vaihtuvuus oli suurimmillaan keväällä 1924. Silloin mm. Kuulan perhe lähti kommuunista malarian vuoksi Suomeen, koska lapset olivat oireilleet malariaa koko talven. Suomesta Kuulat siirtyivät syksyllä takaisin Kanadaan.  Monet kaivos- ja metsätyöhön tottuneet pitivät jatkuvaa 14 tunnin työpäivää aivan liian pitkänä. Ainoan lepotilaisuuden antoivat sateet, mutta nuo päivät olivat synkkiä, sillä ”ei voi virkistyä urheilemalla vaan pitää tuskaisena käännellä itseään sängyssä” Työaikoihin ja muihin oloihin viittasivat monet lähtönsä syinä, mutta useimmilla lienee kertynyt useampia syitä, kuten kirjoitettiin Iltalehdessä 2.4.1924: ”Monelta on sinne jäänyt terveys, vaivalla ja hiellä kootut varat, monelta myös usko elämään.”

Kylväjälle tuli alkuvaiheessa joitakin laillisia siirtolaisia suoraan Suomesta. Eräs heistä oli tutkija Harri Vanhalan isoäiti, kätilö Laina Paajanen. Laina oli kuullut puhuttavan Kommuuna Kylväjästä ja ajatus uudenlaisesta elämästä oli hänestä kiehtova. Terveydenhoidon asiantuntijana Paajanen olikin erittäin tervetullut, koska muiden ongelmien lisäksi kommuunin malaria oli pahimmillaan. Alkuvuosien asukkaista 70 prosenttia sairasti malarian ainakin kerran.

 Kommuuna Kylväjällä Laina Paajanen tapasi heinäkuussa 1923 Kylväjän Clas Collanin. Tutkija Harri Vanhala kirjoittaa sukulaisistaan: ”Clasin mahdolliset seikkailut Elviiran ja Isakin kanssa olivat jo päättyneet.” Collan oli siis vapaa mies, joten Laina ja Clas menivät oikopäätä naimisiin Tselinassa marraskuussa 1923.

 Jo vuoden päästä Clas ja raskaana oleva Laina kuitenkin saapuivat Rajajoelle Suomeen 12.1.1925, ja ilmoittivat olevansa pakolaisia, ja palaamassa terveyssyistä Suomeen.  Clasin merkittävää roolia ajatellen hänen muutamaan vuoteen jäänyt uransa ei varmaankaan rohkaissut epävarmoja pysyttelemään kommuunissa.

 Gylling kutsuu Kylväjän suomalaiset Karjalaan

 Suomalaisten lukumäärä romahti erityisesti vuosina 1929–1930, kun noin sata vielä jäljellä olevaa suomalaista lähti Neuvosto-Karjalaan.  Kylväjälle ei jäänyt kymmentäkään suomalaista. Taustalla oli Kylväjän kasvaessa suomalaisten jääminen vähemmistöön, uudet palkkausjärjestelmät ja valtion paine kolhoosien lopettamisen.   Myös monien heikko venäjän kielen taito oli ajamassa Karjalaan, jossa voisi puhua suomea. Koettiin myös, että Gylling oli rakentamassa Karjalaa, joka voisi oikeasti kilpailla Suomen kanssa.

 Moskovassa ei Gyllingin kutsusta ilahduttu, vaan lähetettiin Kylväjälle delegaatio, jonka tehtävä oli ylipuhua kylväjäläiset jäämään. Lähtijöiden päätä ei kuitenkaan käännetty, vaikka se myöhempien tapahtumien vuoksi olisi ollut onnellista.

 Hiilisuon sovhoosi oli Karjalan vahvan miehen Edvard Gyllingin silmäterä. Hän ymmärsi uudisraivauksen vaikeudet ja halusi paikalle Kylväjän väkeä, joka oli jo oppinut sellaiset voittamaan. Hiilisuo oli myös useimpien kylväjäläisten omassa tähtäimessä. Sinne meni parikymmentä henkeä, ja loput noin sadasta lähtijästä suunnistivat Petroskoihin tai muille suomalaispaikoille.

 Hiilisuolla alkuvaikeudet voitettiinkin, ja yhteisö kukoisti aluksi hyvin. Hiilisuo oli koetila, jossa karjanhoidon lisäksi kasvatettiin vihanneksia ja marjoja, joita toimitettiin Petroskoihin. Vuonna 1933 Hiilisuolla oli yli 300 suomalaista. Suomalaisten hankaluudet alkoivat vuonna 1935, jolloin Hiilisuolla työskenteli 160 suomalaista rajaloikkaria ja 56 amerikansuomalaista. Alkuvuodesta 131 suomalaista työntekijää erotettiin ja heitä jäi enää 85. Käytännössä erottamiset tarkoittivat vankeus- ja kuolemantuomioita. Kun asukkaat joutuivat rajujen puhdistusten uhreiksi, Hiilisuon toiminta lakkasi kokonaan vuonna 1938, jolloin myös Gylling itse teloitettiin.

 Suomalaisia tuhottiin myös muualla Karjalassa niin perusteellisesti, että heistä 40 prosenttia joutui Stalinin vainon kohteeksi. Myös syytettyjen koko omaisuus takavarikoitiin. Hädissään monet Karjalan suomalaiset yrittivät vaihtaa kansallisuutensa virolaisiksi. Myös amerikkalaisuus saattoi säästää tappotuomiolta.

 Suomalaisten osuus Karjalan väestöstä oli vain kolme prosenttia. Harri Vanhalan tutkimuksen mukaan uhrien luetteloista on löytynyt 26 mainintaa kylväjäläisistä. Heistä suurin osa sai tuomionsa Karjalassa.

 Mallitilan maanviljelys laajenee karjanhoitoon

 Vuonna 1929 Kylväjän alue oli täysimääräisesti käytössä, ja sitä viljeltiin hyvin systemaattisesti. Useimmiten suosittiin vuoroviljelyä, jonka kiertoaika oli useita vuosia. Vaikka Kylväjä pyrki koneelliseen viljelyyn, ei hevosista ollut luovuttu, koska ne soveltuivat joihinkin töihin paremmin kuin raskaat traktorit.  Vuosi oli kuitenkin raskas, sillä huonon sään vuoksi Kylväjän talvivehnäsato menetettiin.

 Kylväjällä otettiin myöhemmin käyttöön syyskylvö, mitä alueella ei ollut ennen harrastettu. Kylväjän vehnä olikin niin hyvää, että maanviljelysviraston ekspertti kielsi myymästä sitä leipätarpeiksi. Kaikki tarvittaisiin siemenviljaksi ja siemenviljaa Kylväjän mallitila tuottikin seuraavina vuosina.

 Mallitaloudeksi Kylväjä nousi myöhemmin myös karjataloudessa. Aluksi kasvatettiin lihakarjaa ja siirryttiin sitten maidontuotantoon, joka oli helpotus monille suomalaisille, joiden elämäntapaan maito kuului olennaisesti. Myös sikoja pidettiin ja Kylväjällä vieraillut Kalle Lepola väänsi propagandaa Kylväjän Mannerheim-nimisestä siasta, ”joka teki velvollisuutensa saboteeraamatta, ja on jo lyöty läskiksi, joten kylväjäläiset eivät muistele sitä samalla katkeruudella kuin Suomen työtätekevät sen lahtarikaimaa.”

 Vuonna 1931 siirryttiin lopulta työnormijärjestelmään: työntekijöille määrättiin normit, jotka oli määrä täyttää.  Myös Kylväjän omavaraisuusihanne oli ristiriidassa Neuvostoliiton keskittämispolitiikan kanssa, mutta sitä valtio sieti Kylväjän tehokkuuden vuoksi aina 1930-luvulle saakka.

 Kylväjä kasvussa

Suomalaisten pääroolia Kylväjällä kesti vuoteen 1930 saakka.  Kylväjä menestyi edelleen hyvin myös sen jälkeen, vaikka lähes kaikki alkuperäiset amerikansuomalaiset olivat lähteneet. Joitakin uusia suomalaisia ilmaantui Kylväjälle. He olivat rajaloikkareita, joita Stalinin vainot koskettivat läheltä. Vilho Niskanen kertoi vuonna 1984 Suomen television vieraillessa Kylväjällä: ”Se oli työttömyys, joka pakotti lähtemään”. Haastattelussa Niskanen vaikenee siitä, että hän oli joutunut Stalinin vainon aikana vuosiksi vankileirille. Hän pysyi hengissä ja palasi Kylväjälle, jonne hänet on haudattu.

 Arvi Vilenius loikkasi Suomesta Karjalaan vuonna 1932 ilman henkilöpapereita pelkkä kartta mukanaan. Hän tuli Kylväjälle vuonna 1937, ja pidätettiin vakoojana jo seuraavana vuonna. Hänen leiriajastaan ei ole tarkempaa tietoa, mutta tuomionsa jälkeen hän asui Aili Tarhalan kanssa Kylväjällä. Molempien haudat ovat Kylväjällä.

Kylväjälle tarvittiin paljon lisätyövoimaa. Vuonna 1937 Kylväjällä oli jo lähes tuhat asukasta, joista suomalaisia lienee ollut 15–20.   Yhteisössä toimi kommunistipuolueen osasto ja nuoriso-osasto sekä naisten klubi. Omaa ”Aavikon Ääni” -lehteä julkaistiin kuukausittain. Oli myös toverituomioistuin moraalin ja työkurin kohentamiseksi ja varmaan myös kulloisenkin kommunismiaatteen version tarkan noudattamisen valvomiseksi.  Kylväjä lahjoitti viljaa sotaväelle ja 1930-luvulla Kylväjällä alettiin myös harjoitella vakavissaan ja kouluttaa tarkka-ampujia.

Vuonna 1939 kommuuna Kylväjälle tuli Karjalasta amerikansuomalainen metsätyömies Kaskela. Hän kertoi odottaneensa kuusi vuotta lupaa matkustaa Kylväjälle, josta hän oli ollut "aina kiinnostunut, ” ja kehui Kylväjää: ”Mahtava rivistö kauniita tiilitaloja keskustassa, loitompana suunnaton tiilinen navettarakennus, tiilitehdas, varastorakennuksia, verstasrakennus, asuntoja, liikehuoneistoja, ja rinnalla rehottava puisto."

Kaskela olisi halunnut jäädä Kylväjälle töihin, mutta johtaja Saulit kertoi, ettei Kylväjälle otettaisi kahteen vuoteen uusia tulijoita "haitallisten tekijöiden synnyttämän haitallisen päätöksen vuoksi". Ympäripyöreä selitys riitti Kaskelalle, mutta todennäköisesti siinä oli kysymys työhön pyrkijän väärästä kansallisuudesta ja Stalinin vainojen ilmapiirissä. Kaskela jäi kuitenkin joksikin aikaa asumaan eläinlääkäri Akseli Markkasen luo.  Stalinin vainot sulkivat viimeisenkin mahdollisuuden saada suomalaista työvoimaa edes Neuvosto-Venäjältä. Viljelyala pysyi samana, mutta karjataloutta kasvatettiin. Tähkäviljelystä pitivät huolen valtavan kokoiset valtiontilat, joista yhden nimikin oli Gigantti.

Kylväjällä suomalaisia ei vainottu yhtä perusteellisesti kuin Karjalassa.  Teloitetuista ei ole tietoa, mutta Matti Tarhalan mukaan Kylväjällä noin 70 henkeä pidätettiin. Suomalaisista 16 sai vankeustuomion, yleensä ”kymmenruplasen” eli 10 vuotta. Tuomioita jaettiin vielä sotien jälkeen. Jopa Kylväjän perustajiin kuulunut Oskar Hendrickson sai kuusissakymmenissä ollessaan 10 vuoden tuomion, joka Hruštšovin Gulag-armahdusten aikana 1953 lyhennettiin viiteen vuoteen.  Vuonna 2018 Kylväjän hautausmaalla oli vielä luettavissa kahdeksan suomalaisnimeä 1930-luvun jälkeiseltä ajalta. Joukossa oli vasta 1930-luvulla Kylväjälle tulleita sekä Amerikan kautta kiertäneitä paluumuuttajia. Tutkija Harri Vanhalan teoksessa ”Kommuuna Kylväjä - Amerikansuomalainen kolhoosi Donin aroilla” on noin 250 hengen lista Kylväjällä vuosina 1922–1930 asuneista.

Matti  Tarhala - Kylväjän ”viimeinen suomalainen”

 Kylväjän perustajajäseniin kuuluivat Oskar ja Sofia Hendrickson, joiden mukana 1923 saapui teini-ikäinen Aili Hendrickson. Hän meni naimisiin Aarne Koskisen kanssa 1927 ja he muuttivat Petroskoihin vuonna 1930. Aarne ja hänen isänsä teloitettiin Karjalassa vuonna 1938.  Aili meni uusiin naimisiin Matti Tarhalan kanssa. Perheeseen syntyi Elsi-tytär ja poika, jolle annettiin sama Matti-nimi kuin isällä oli.  Isä oli tullut Amerikasta Neuvosto-Karjalaan, työskenteli vuodesta 1931 verstasmekaanikkona, ja kuoli Leningradin piirityksessä 1944.  Aili palasi Kylväjälle 1948 ja työskenteli navetan kirjanpitäjänä.

Nuoremmasta Matti Tarhalasta tuli Kylväjän ”viimeinen suomalainen”. Matti-poika oli syntynyt Käkisalmella 28.10.1940 ja käynyt koulunsa Kylväjällä. Tutkija Harri Vanhalan kanssa tapasimme Matin Kylväjällä syksyllä 2018. Hän puhui vielä suomea kohtalaisesti, vaikka ei ollut käyttänyt äidinkieltään pariinkymmeneen vuoteen. Matti oli ollut neljä kertaa naimisissa ja saanut kaksi tytärtä. Matti kertoi työskennelleensä Kylväjällä 50 vuotta ja isäpuolensa opettaneen hänelle puusepäntöitä ja muuten ”tehneensä kolhoosissa kaikkea muuta työtä, mitä nyt kolhoosissa tarvitaan”. Matin terveydentila ei ollut kovin hyvä vaikka hän oli luopunut alkoholista, jota hän sanoi juoneensa pullokaupalla päivittäin.

Epilogi - Kylväjän pitkän elämän salaisuus

Kylväjä oli tiettävästi pitkäikäisin Neuvostoliiton maanviljelyskommuuni. Mutta marraskuussa 1939 tuli Moskovasta maatalouskomissariaatin käsky: vuokrasopimuksen umpeuduttua Kylväjä muuttuu kollektiivitilaksi ja kaikki sen laitteet on luovutettava paikalliselle traktoriasemalle.

Kylväjä oli ollut mallitila, jossa vieraita kävi jopa rasitukseksi asti, jo kymmenen ensimmäisen vuoden aikana arviolta 50 000. He veivät arvokasta työaikaa. Mallitilana oleminen saattoi tosin hyödyttääkin, sillä Kylväjä oli myös ikään kuin Potemkinin kulissi, joka sai toimia pitkään omilla ehdoillaan ilman valtion vahvaa ohjausta.

Kylväjän suomalaisia ohjasi vahvasti ideologia. He lähtivät kohtuullisen hyvistä oloista, ja mukana tuotiin huomattavan paljon rahaa, ruokaa ja maanviljelyskoneita.  Neuvosto-Venäjä lupasi toteuttaa kaikki heidän sosialistiset tasa-arvohaaveensa, tosin kovalla työllä, mutta siihen he uskoivat tottuneensa jo Yhdysvalloissa.

Kylväjälle lähtijät halusivat vapautua kapitalismin kahleista, mutta melko pian joutuivat havaitsemaan, että sosialismin kahleet saattoivat olla varsinkin työelämässä vielä vahvempia. Osa kylväjäläisistä pettyi heikkoon elintasoon ja työn raskauteen. Uudisraivaajainto hävisi, kun muistissa oli vertailukohteeksi elämä Yhdysvalloissa. Alkoi tuntua, että kapitalismin ja sosialismin haittapuolet olivat samanlaisia, vain herrat olivat vaihtuneet.  Pitkissä kokouksissa riitelivät niin asiat kuin ihmiset.

Toiset pettyivät tiukkaan aatteeseen, joka ei vastannut varsinkaan utopiasosialistien näkemyksiä. Heitä oli Kylväjällä kuitenkin vähemmistö, joka joutui taipumaan neuvostokommunismin erehtymättömäksi nostaman politiikan sisäistäneiden tahtoon. Osa toisinajattelijoista palasi kotimaahansa ja lopuille poismuutto tarkoitti niskalaukausta tai Gulag-leirejä.

Harri Vanhalan toteaa hyvin perusteellisessa Kylväjä-tutkimuksessaan, että vaikka Kylväjä-kommuuni ei useimpien siihen osallistuneiden henkilöiden kannalta ollut onnistunut, ”se oli hyvin menestyksekäs yhteiskunnan näkökulmasta”. Voi todella sanoa, että Kylväjä oli harvoja edes osittain onnistuneita suomalaisia utopiayhteisöjä. Tosin ne kymmenet suomalaiset, jotka muuttivat sieltä takaisin kotimaahansa tai siirtyivät Karjalaan Stalinin terrorin alle, saattaisivat olla toista mieltä.

Suomalaiset perustivat Karjala-kuumeen aikana Neuvostoliittoon useita Kylväjän kaltaisia utopiayrityksiä ja muihin maihin eri aikoina parikymmentä.  Lähes kaikilla niistä on ollut Kylväjää lyhempi historia. Ilmeisesti Kylväjällä oli aikaikkuna, jossa sen omat vahvat ponnistukset voittivat lukuisat Neuvostoliiton silloiset haittatekijät. Kylväjäläisten jatkoyrityksessä Karjalan Hiilisuolla aikaikkuna oli jo sulkeutumassa ja utopiayhteisöjen tärkein osa, ihmiset, murskattiin Stalinin kansanmurhassa.

Pitkäikäisyydessään Kylväjä on poikkeuksellinen suomalainen utopiayhteisö. Amerikkalaistutkijoiden Chernyn ja Bernsteinin arvion mukaan Kylväjän pitkäaikaisuus johtui sen Amerikasta tuodusta pääomasta, korkealaatuisesta teknologiasta ja teknisestä kyvystä yhdistettynä ideologiseen omistautumiseen kommuuna-aatteelle.

Amerikkalaistutkijoita mukaillen voi väittää, että Kylväjän useimpia muita alueen kommuuneja pitempään historiaan vaikutti suomalainen jääräpäisyys. Seattlelaiset ammattimiehet lähtivät Venäjälle ilman ajatusta paluusta. Amerikassa myytiin kaikki ja omaisuus säästöjä myöten sijoitettiin Kylväjälle. Useimmilla Kylväjälle jääneillä myös perhe oli tuotu mukana. Paluu olisi merkinnyt käytännössä koko tehdyn sijoituksen menettämistä ja sekä yhteisön että henkilökohtaisen hyödyn menettämistä.

Samoin sitouduttiin ideologisesti kommuunan utopiayhteisömalliin. Kommuunan eteen tehtiin kaikki. Tämä näkyi varsinkin ahkeruudessa ja pitkien työaikojen siedossa. Työpäivät olivat ylipitkiä, mutta niistä napisivat vain ne, jotka jättivät yhteisön. Muut puursivat suomalaisen sisun ja työmoraalin voimalla. Amerikkalaista osuutta menestyksessä oli pääomien ja koneiden tuonti, joilla tehokkuutta saatiin lisättyä, suomalaisuutta taas järjestyksenpito sekä kyky huoltaa ja korjata koneet. Neuvostoliitto taas tuki yhteisöä suurella vuokramaalla ja vaihtelevalla määrällä muita tukitoimenpiteitä.

Neuvostoliitossa vallitseva epäjärjestys ja kaaos aiheutti muista haitoistaan huolimatta sen, että Kylväjä saattoi jatkaa omalla virallisen politiikan kanssa ristiriitaisella linjallaan.  Suomalaisten lähdettyä Kylväjä oli jo rakennettu niin hyvin toimivaksi koneeksi, että se kykeni jatkumaan tyydyttävästi myös toisenlaisilla hallintorakenteilla ja työntekijöillä. Vuosikymmenien varrella monia rankkoja uudelleenorganisointeja kokenut Kylväjä toimii yhä edelleen suurfarmina. Välillä sen nimessä esiintyi XXII puoluekokous, tai jopa itse Stalin, mutta nykyään Kylväjä on taas Kylväjä.