Misioneksen intiaanireduktiot 
1600-1810

Jesuiitat ja Jumalan viattomat lapset

Kauppaveneellä Argentiinaan - San Ignacio Minin rauniot - Jesuiittareduktiot - Kristillinen utopiatasavalta

Teuvo Peltoniemi 21.11.2011

Lennän tuhannen kilometrin matkan Misioneksen subtrooppiseen laaksoon Rio de Janeirosta. Parhaat yhteydet ovat Foz do Iguacun turistikeskukseen, joka on Iguazun putousten Brasilian puolella.  Misioneksessa olen siksi, että siellä on sijainnut kaksi suomalaisten ihanneyhteisöä, Argentiinan Colonia Finlandesa ja Paraguayn Colonia Villa Alborado.

 Argentiinan, Brasilian ja Paraguayn raja-alueella oleva Misioneksen laakso on pinta-alaltaan Belgian kokoinen. EteläAmerikan Mesopotamia rajautuu kolmeen suureen jokeen: Paranaan, Uruguayihin ja Iguazuun. Iguazua intiaanit kutsuivat yksinkertaisesti Suuren veden putouksiksi. Ne ovat paljon suurempia kuin Niagara. Vettä ryöppyää alaspäin useana portaana. Putousten päällä on jatkuva sadetta tihkuva sumupilvi, joka rehevöittää kasvillisuuden äärimmilleen: lukemattomat perhoset yhdessä orkideoiden ja palmujen kanssa luovat romanttisen tropiikin ilmapiirin.

 Kauppaveneellä Argentiinaan

 Ylitän joen Brasiliasta Argentiinan puolelle pienellä veneellä. Kaikilla on mukanaan laatikoittain vihanneksia ja kirjavia nyyttejä. Veneessä piilotellaan pienimpiä tavaroita vaatteisiin. Ollaan menossa maahan, jossa kaikki on kalliimpaa: salakuljetus kannattaa. Argentiinan puolella ovat tullimiehet vastassa. Suomalainen passi on nähtävyys eikä matkalaukkujani edes viitsitä avata. Paikalliset asukkaat viipyvät tullissa.

 Argentiinassa otan rähjäisen taksin, joka kuitenkin sammuu matkalle. Toisella pääsen jo bussiasemalle. Siellä on ikävä yllätys. Kaukoliikenteen aamubussi on aivan täynnä ja niin on seuraavakin. Bussi on Argentiinassa tärkein liikenneväline. Vasta iltapäivällä pääsisin lähtemään.

 Odottaessani kävelen kaupungilla. Vaatteeni alkavat värjäytyä punaisiksi, sillä Misiones on punamullan aluetta. Punaväri seuraa housuissa vielä lukemattomien pesukertojen jälkeenkin. Monet kulkevat täällä silti valkoisissa. Vaatteiden väriläikistä ei piitata. Niille ei yksinkertaisesti voida mitään.

 Torilla kohtaan  yllättäen  suomalais-ruotsalaisen nuorenparin, jonka olin tavannut Brasiliassa Hildéneillä Penedossa. He ovat liftaamassa kohti Tulimaata ja tyrmistyneitä Argentiinan hintatasosta: "Telttapaikka leirintäalueella maksaa saman kuin hotelli Brasiliassa", he valittavat. "Ravintoloissa ei enää voi syödä", nuoret murehtivat tutkiessaan kartasta jäljellä olevia tuhansia kilometrejä.

  Lopulta luovun odotuksesta ja nousen paikallisbussiin. Muutaman kilometrin päässä on tiesulku. Sotilaat nousevat tarkastamaan kaikkien henkilöllisyystodistukset ja kaivavat summittaisesti matkatavaroita.

  Pysähdykset harvenevat. Tie kulkee rehevän viidakon lävitse. Asutusta on vain kymmenien kilometrien välein. Talot on kuin revitty metsän keskelle, raivattu hiukan maata, rakennettu huitaisten talo: sivistysmaisemaksi tätä ei voi sanoa. Ihmiset eivät selvästikään kuulu tähän maisemaan. Tällaisiltako suomalaistenkin talot ovat aluksi näyttäneet? Niinpä varmasti, ehkä näyttävät vieläkin. Olen Colonia Finlandesasta ja Argentiinan suomalaisista enää sadan kilometrin päässä.

 San Ignacio Minin rauniot

 Illalla jään pois paikassa, josta olen kiehtoutuneena lukenut matkaoppaasta: jesuiittojen lähetysaseman, reduktion, raunioilla San Ignacio Minissä. Bussin kuljettaja tekee ystävällisyyttään mutkan ja jättää minut pieneen motelliin, muut matkustajat vilkuttavat.

 Kävelen hetken ulkona. Punainen tie on täynnä valtavia kovakuoriaisia, suurin osa kuolleita. Muutamat ovat kymmenen senttimetriä pitkiä. Ne näyttävät uskomattomilta pedoilta vielä kuolleenakin. Paranajoen toiselta puolelta näkyy valoja. En vielä tiedä, että Paraguayn suomalaissiirtola on siellä vain parinkymmenen kilometrin päässä.

 Aamulla nousen varhain ja kävelen reduktion raunioille. Monikerroksisia kivitaloja, kaaria. Nurmikenttä, jota pidetään kovalla työllä puhtaana muusta kasvillisuudesta. Sademetsän liaanit ovat hajoittaneet raunioita. Ibapoi-puu on pahin tuhoaja. Se tunkeutuu muurien väliin ja musertaa ne kasvaessaan rikki.

 Pääalttari. Kadut on kivetty geometrisin kuvioin. Siellä täällä kasvaa yerbapuita, joista työmiehet kaatavat vanhimpia. Vihreää on joka puolella, muurien välissä ja päällä.

 San Ignacio Minin alue on läpimitaltaan sata metriä. Aikoinaan siinä oli 30 kivirakennusta, joissa jokaisessa oli kymmenen makuuhuonetta. Keskellä sijaitsi suuri kirkko. Alueella oli lisäksi työpajoja, koulu ja pappien asunnot. Rakennukset tehtiin punaisesta ja keltaisesta hiekkakivestä, jota muurattiin yhteen hiekkaisella mudalla. Hiekkakivi on kovin pehmeää, mutta monissa raunioissa on yhä näkyvissä korkokuvia. Niiden vakioaiheena olivat kukat ja uskonnolliset symbolit.

 Jesuiittareduktiot

 Jesuiittaveljeskunta perusti 1600-luvulla Etelä-Amerikkaan 31 lähetysasemaa, joissa he suojelivat intiaaneja espanjalaisilta ja portugalilaisilta orjanmetsästäjiltä. San Ignacion vaikutuspiirissä oli pian 2 000 intiaania. Vuonna 1627 se joutui hyökkäyksen kohteeksi ja alueelle tunkeutui brasilialaisia orjanmetsästäjiä.

 Siirtokunnan asema kävi niin vaikeaksi, että jesuiitat ja intiaanit, joita oli jo 12 000, varustivat 700 lauttaa ja lähtivät jokea alavirtaan. Matka keskeytyi kuitenkin valtaviin putouksiin, joiden kiertäminen vei joukolta kahdeksan päivää.

 Jesuiitat arvelivat voivansa pysyä vesiputousten takana rauhassa muilta eurooppalaisilta. Siksi putousten toisella puolella rakennettiin uudet lautat ja jatkettiin matkaa. Vaellettuaan vielä 700 kilometriä jesuiittasiirtokunta löysi uuden paikan ja asettui useina kylinä Misiones-laakson alueelle. San Ignacio kasvoi nopeasti ja siirtokunta käsitti pian 30 kylää ja lähes 100 000 asukasta molemmin puolin Paranajokea.

 Jesuiitat pitivät intiaaneja viattomina lapsina, joita he halusivat kasvattaa aikuisiksi. Tämä tapahtui musiikin ja työnteon avulla. Jesuiitat varjelivat lapsiaan mustasukkaisesti muilta eurooppalaisilta ja luultavasti aivan syystä. Muualta intiaaneilla ei ollut odotettavissa mitään hyvää. Eristäminen oli niin perusteellista, etteivät jesuiitat halunneet opettaa intiaaneille espanjaa tai portugalia, vaan opettelivat mieluummin itse intiaanikieliä.

 Olavi Paavolainen kävi San Ignacio Minissä vuonna 1937. Jesuiittivaltio inspiroi häntä suuresti, ja hän selosti sitä ihaillen matkakirjassa Lähtö ja loitsu. Paavolaisen mukaan Paraguayn aarniometsissä syntyi kolmesataa vuotta sitten historian täydellisin kommunistinen yhteiskunta, ensimmäinen todella "kristillinen tasavalta".

 Jesuiittasiirtokunnassa harrastettiin monenlaista käsityöläisyyttä. San Xavierin, San Ignacio Minin sisaryrityksen, päiväkirjasta käy mm. ilmi, kuinka:

  - 25 intiaania valmisti vaunuja ilman jesuiittojen valvontaa
 - 4 poikaa korjasi rikkoutuneita kuvapatsaita
 - 6 poikaa kultasi ja kiillotti taideteoksia
 - 2 poikaa teki kampoja
 - 8 puuseppää ja 4 sorvaria olivat tehneet työtään niin   hyvin, että kaikki ovet ja ikkunanapuitteet oli saatu valmiiksi sekä kirkkoa että asuintaloja varten
 - 3 sepänoppilasta valmisti maataloustyövälineitä."

Jesuiitat toivat reduktioihin puuvillan ja opettivat intiaanit kutomaan kangasta. Pukutyyli oli tietenkin jesuiittojen tuomaa: intiaanit puettiin kuin Euroopassa.

 Jesuiittavaltioiden itsenäisyys oli kuitenkin liian suuri. Maalliset vallanpitäjät epäilivät reduktioiden hankkivan heidän tietämättään kultaa ja maallisia rikkauksia. Jesuiittareduktioiden johtajan oli tunnustettava, "ettei edes Kristuksen valtakunta tullut tässä maailmassa toimeen ilman tuliaseita". Intiaaneja koulutettiin sotilaiksi, linnoituksia rakennettiin, asetehtaita perustettiin. Siirtomaavalta kannusti orjanmetsästäjiä tunkeutumaan reduktioihin. He myivät 60 000 intiaania orjiksi satamakaupunkeihin. Isät vetosivat turhaan kuvernööriin ja hallitsijaan Euroopassa.

 Huippukaudella vuonna 1731 San Ignacio Minin kylässä asui yli neljätuhatta ihmistä. Vuonna 1767 Espanjan kuningas Kaarle III määräsi jesuiitat lähtemään. Fransiskaani- ja dominikaaniveljeskunnat ottivat haltuunsa jesuiittojen asemat, mutta siirtokunnat kuihtuivat nopeasti. Vuonna 1784 San Ignacio Minissä oli jäljellä enää 176 intiaania ja 1810 se oli jo asumaton.

 Lopullisen tuhon viimeisteli Paraguayn diktaattori Francia, joka yritti eristää maan kaikista ulkomaisista vaikutuksista. Hän sytytti vuonna 1817 San Ignacio Minin palamaan. Unohdettuna se peittyi sademetsän alle ja löydettiin uudelleen vasta vuosisadan vaihteessa. Osa raunioista löytyneistä taideteoksista siirrettiin museoon Buenos Airesiin, muut jätettiin kokoelmiin paikan päälle.

 Rauniot olivat pahasti viidakon valtaamia, kun Argentiinan suomalaissiirtokunnan jäsen Artturi Heino rakensi vuonna 1934 sillan San Ignacioon. Sillan runko on vielä paikoillaan. Myöhemmin San Ignacio Minin jesuiittavaltion raunioita on puhdistettu viidakon vallasta ja ne kuuluvat nykyisin Misioneksen tärkeimpiin nähtävyyksiin.

 Kristillinen utopiatasavalta

 Jesuiittavaltioiden murskaajat arvelivat isien säilyttävän niissä mittaamattomia aarteita, joita rekduktioista ei kuitenkaan löytynyt. Kyseessä olikin väärä käsitys jesuiittojen aarteiden luonteesta. Valloittajat arvelivat, että intiaanit olivat kätkeneet aarteet jonnekin sademetsään, Eldoradoon, missä niiden löytäjää odottaisi satumainen kulta- ja jalokivipaljous. Eldoradon etsijöitä onkin sen jälkeen riittänyt Etelä-Amerikan viidakoissa.

 Toiset pitävät jesuiittayhteiskuntia maailman täydellisimpinä kommunistisina yhteiskuntina. Toisten mielestä ne olivat pappisvallan huipentumia. Demokraattisuudessaan ne poikkesivat kuitenkin niin täydellisesti eurooppalaisten käyttäytymisestä siirtolaisalueilla, että niitä on vaikea sovittaa jesuiittaveljeskunnan muuhun maineeseen.

 Jesuiittareduktioissa toteutui utopiayhteiskunnan ihanne. Sitä korostaa myös Olavi Paavolainen: "Kaikki mitä utopistit konsanaan ovat toivoneet kommunistiselta talousjärjestelmältä, oli toteutettu Misionesissa, jesuiittojen Kristuksen valtakunnassa: tuotanto- ja kulutusvälineiden yhteiskunnallistaminen, rahatalouden hävittäminen, kansalaisten tasa-arvo, aineellisen puutteen poistaminen, vanhusten, sairaiden, leskien ja orpojen huolto, yleinen työvelvollisuus, kahdeksan tunnin työpäivä, valtiolle kuuluva lastenkasvatus ja vapaa ammatinvalinta...Tämä valtakunta ei ollut mikään paperinen utopia. Se on todellakin ollut olemassa sataviisikymmentä vuotta."

 Päivitetty 21.11.2021