SOINTULA, B.C.
1901-1905

Kurikkalaisten Malkosaari

 Mahtava Malkosaari - Kalevan Kansa Col. Co. - A.B. Mäkelä tulee avuksi - Sointulaa rakentamaan - Luomispäivät - Löyhä jäsenvalinta - Sointulan elinkeinot - Työnjako ja yhteiselanto - Suuri tulipalo - Kaksi pianoa - Vapaa rakkaus -Talousongelmat kasvavat - Kalevan Kansa hajoaa - Mäkelästä majakanvartija - Työväenaate säilyy - Sointulan myöhempi elämä - Täysverinen utopia - Malkosaaren hipit - Epilogi

Teuvo Peltoniemi 16.12.2021

 Kurikkalaisten Malkosaari    Päivitetty 16.12.1921

Mahtava Malkosaari - Kalevan Kansa Col. Co. - A.B. Mäkelä tulee avuksi - Sointulaa rakentamaan - Luomispäivät - Löyhä jäsenvalinta - Sointulan elinkeinot - Työnjako ja yhteiselanto - Suuri tulipalo - Kaksi pianoa - Vapaa rakkaus -Talousongelmat kasvavat - Kalevan Kansa hajoaa - Mäkelästä majakanvartija - Työväenaate säilyy - Sointulan myöhempi elämä - Täysverinen utopia - Malkosaaren hipit- Epilogi

"Luulen löytäneeni sen mitä olen etsinyt. Saari on jylhää korpea, jossa hongat ja seederipuut mahtailevat", Kurikka kirjoitti maaliskuussa 1901 sisarelleen Lilli Kajanukselle Alert Baystä, Sointulan naapurisaarelta. Kurikan uuden ihanneyhteisön paikan löytäminen oli kestänyt kahdeksan kuukautta. Kanadansuomalaisten kutsumana ja heidän kustantamanaan Kurikka oli saapunut Nanaimoon elokuussa 1900.

 "Jos on tarpeen ensialussa tienata, niin olen tietysti valmis mihin työhön tahansa, sillä kaikki herrastavat olen jättänyt Helsinkiin", Kurikka kirjoitti Australiasta Matti Halmiselle, joka oli esittänyt hänelle pyynnön tulla perustamaan ihanneyhteiskuntaa Kanadaan. Mihin tahansa työhön Kurikkaa ei pantu, vaan hän kierteli pitämässä esitelmiä ja kirjoitteli lehtiin. Kurikka oli tyytyväinen Kanadaan tuloonsa. Suomalaiset siirtolaiset olivat ystävällisiä. Joululahjaksi Kurikka sai hienon puvun. Kurikka kirjoitti tästä mielissään Ailille ja toivotti tyttärelleen lopuksi: "Onnellista uutta vuosisataa. Se on meidän sosialistien vuosisata!"

 Kurikan kutsuja Matti Halminen oli haaveillut suomalaisten yhteisyrityksestä jo vuosia. Kurikasta oli luettu siirtolaisten sanomalehdistä ja hänen ajatuksistaan saatiin parempaa tietoa, kun Australiasta muutti alkuvuodesta 1900 Brittiläiseen Kolumbiaan kolme Kurikan kannattajaa, Heikki Kilpeläinen, Aatami Korhonen ja Viljo Jokinen.

Pohjois-Amerikan suomalaisten työ kaivoksissa ja tukkimetsissä oli vaarallista ja raskasta. Työläisten kohtelu oli mielivaltaista, vaikka palkat olivatkin parempia kuin Suomessa. Mieliala ihanneyhteisölle oli otollinen. Siirtolaiset halusivat karistaa kapitalismin kirot niskoiltaan. Suunnitelma Kalevan Kansan perustamisesta sai nopeasti kannatusta, mutta sopivan paikan hankinta tuotti vaikeuksia. Kurikka oli lukenut suotuisia tietoja Texasista ja ennen Malkosaaren löytämistä hän pohti sitä Kanadan vaihtoehtona.

 Mahtava Malkosaari
 "Oi Malkosaari, kätkyt, oi
Min rannat lainehista soi!
Kun valtameren välkevyö,
Sen ympärillä leikin lyö.
Ja ilma setrin tuoksun saa,
Kun tuuli puita tuudittaa;
Myös ikihongat humuaa."

Kalevan Kansan laulukirjaan Malkosaaresta tehtiin useita ylistyslauluja. Malcolm Island on Pohjois-Amerikan mantereen ja Vancouverin saaren välisessä salmessa oleva noin 25 kilometriä pitkä ja neljä kilometriä leveä saari. Se oli lähes asumaton lukuun ottamatta neljää perhekuntaa intiaaneja. Nämä kutsuivat saarta nimellä Na-na-tla-ka-gu eli Maata selällään ja odottaa tuulen tyyntymistä. Saaren näkymät ovat komeita. Seudun puut kasvavat huomattavasti suuremmaksi kuin Suomessa ja raivaamaton ikimetsä nousee vieläkin haasteena tulijoille. Aika-lehti mainosti kuinka "maisemat Malkosaaren seutuvilla muistuttavat erehdyttävässä määrässä Suomen saaristoita. Vaan kaukaisuudessa hohtavat lumivuoret lyövät niihin juhlallisen mahtavuuden leiman".

 Saaren osto osoittautui kuitenkin hankalaksi. Maakunnan viranomaiset vitkuttelivat asian käsittelyssä. Kurikka kyllästyi ja päätti lähteä toimittajaksi Yhdysvaltojen puolelle Astoriaan Lännetär-lehteen, joka oli hankkimassa paikkakunnalle suomalaista osuusfarmia. Kurikkaa ei kuitenkaan haluttu laskea pois ja hänelle perustettiin Nanaimoon työpaikaksi Aika-lehti. Sitä varten suomalaiset kaivostyöläiset keräsivät päivässä rahaa yli 1 000 dollaria. Toukokuusta 1901 Kalevan Kansalla oli äänenkannattaja, jossa Kurikka sai vapaasti tuoda julki aatteitaan. Aika-lehdessä Kurikka seuraavana vuonna toivotti onnea Lännettären osuusfarmiyritykselle ja piti Sointulan lisäksi muidenkin samanlaisten hankkeiden ilmaantumista tärkeänä. Lännettären osuusfarmi jäi kuitenkin osuuskaupan perustamiseksi.

 Kalevan Kansa, Col. Co.

Suunniteltu yhtiö täytyi virallistaa kapitalistisen maailman sääntöjen mukaan. Kurikka laati säännöt shakkiystävänsä, nanaimolaisen lakimiehen kanssa. Hiukan asianajaja kyllä irvisteli sääntöjen suurisuuntaisuutta: ne olivat hänen mielestään pikemminkin perustuslaki kuin yhtiöjärjestys. Tämä sanonta tulikin sitten kuuluisaksi amerikansuomalaisten parissa.

Kalevan Kansa oli osakeyhtiö, jonka alkupääoma oli 100 000 dollaria. Osakkeita oli 500. Yhtiö oli perustettu "kotikontujen hankkimiseksi suomalaisille ja muille". Ihanneyhteiskunta-ajatus oli kätketty pyöreän ilmauksen "hallittavaksi keskinäistä yhteistyötä ja avuliaisuutta tarkoittavan ohjelman mukaan".

Brittiläisen Kolumbian hallituksen kanssa sopimus tehtiin marraskuussa 1901. Kalevan Kansa sai saaren 11 000 hehtaaria maata ilmaiseksi Kanadan asutuslain mukaisesti. Nykykielellä kauppa oli grynderisopimus. Kalevan Kansa sai seitsemäksi vuodeksi verovapauden ja sen piti asuttaa saarelle ainakin 350 henkeä.

Vaikka Kalevan Kansa sai pitää ylevän peruskirjansa, ei valtiollisesta auktoriteetista ollut epäilystä. Jokainen sointulalainen joutui allekirjoittamaan "Yhtiön ja Hänen Majesteettinsa Kuninkaan välisen sopimuksen" ja kaikkien piti "kaikinpuolin mukautua lakeihin pitämättä kiinni minkään näköisistä omantunnonlupauksista tahi kirkollisista eli valtiollisista uskontunnustuksista".

A.B. Mäkelä tulee avuksi

Syksyllä 1901 Sointula-asia oli edennyt jo niin pitkälle, että Kurikka halusi avukseen Suomesta entisen työtoverinsa A.B. Mäkelän. Kurikka arveli olevansa "kuin huima rautatieveturin kuljettaja, joka tarvitsee miehen painamaan jarrua, kun vauhti on liian kova". Mäkelä saapuikin nopeasti Nanaimoon. Siihen mainitaan useampia syitä: Mäkelä oli Kurikan ystävä, Mäkelän alkoholinkäyttö oli aiheuttanut ristiriitoja Työmies-lehdessä ja tsaarin salainen poliisi oli kovin kiinnostunut Mäkelästä.

Vuonna 1863 syntynyt A.B. Mäkelä kirjoitti näytelmiä salanimellä Kaapro Jääskeläinen. Mäkelä oli aluksi opiskellut Helsingissä lakia, mutta joutunut keskeyttämään lukunsa taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Sointulassa hän pääsikin myöhemmin lakimieheksi: rauhantuomariksi. Mäkelää kuvataan eräässä elämäkerrassa näin: "Harvapuheinen hän oli, mutta joka sana sattui paikalleen kuin naula. Ja siltä kannalta, jolta vähemmin voi edes arvata tai aavistaa, hän toi aina useammiten mielipiteensä julki."

Realistisuudesta huolimatta Mäkelän haaveet olivat ajoittain vielä mahtavampia kuin Kurikan. Mäkelä olisi halunnut hankkia valtamerilaivoja ja tuoda koko Suomen työväen Brittiläisen Kolumbian rannikolle: "Jättäkää vaan herrat, vanhat akat ja tutisevat ukot Suomeen ryssäin ja ruotsalaisten puristeltaviksi." Henki oli siis sama, kuin Kurikalla, jonka mielestä "koko Suomen kansan olisi muutettava tänne kulttuureineen päivineen. Olihan se olemassa jo ennen Suomen-niemelle tuloaan". Kurikan idealismiin verrattuna Mäkelä oli tietenkin jyrkkä realisti. Aluksi työtoveruus meni hyvin ja miehet mainostivat ahkerasti Kalevan Kansaa.

Kurikka kirjoitti Kanadan englanninkielisiin työväenlehtiin ja ilmoitti odottavansa noin 2 000 suomalaisen saapuvan siirtolaan. Telluriden kultakaivosyhdyskunnassa Coloradossa Kurikka oli luentomatkalla tammikuussa 1902 ja kirjoitti: "Voi kuinka hauska on levittää valoa ja palvella ihmisiä." Kurikkaa kohdeltiin hyvin ja tieto Malkosaaresta levisi. Erityisesti Imatra-yhdistys kiinnostui Kurikan aatteista ja monet sen jäsenet eri puolilta Yhdysvaltoja muuttivat myöhemmin Malkosaarelle.

Toisaalta hankkeella oli vastustajia myös suomalaisten parissa. Matti Halminen kertoo mm. pastori Lundellin ja muiden kirkkosuomalaisten kirjoittaneen maakunnan hallitukselle parjauskirjeitä siirtola-aatteesta. Kirkolliset piirit julistivat Kurikan olevan saatanan kätyri ja anarkisti ja yrittivät viranomaisten avulla estää Kurikan puhetilaisuuksia.

Kurikka kuitenkin kehui, että missä tahansa hän kävi puhumassa, hän "veni, vici, vidi" ja enemmistö kääntyi hänen puolelleen.

 Sointulaa rakentamaan

Joulukuun alussa 1901 lähti viiden miehen etujoukko Vancouverista yli 300 kilometrin matkalle Malkosaarelle Johan Mikkelsonin purjeveneellä Ainolla. Mukana olivat Malakias Kytömaa, Kalle Hendrikson, Otto Rossi ja Teodor Tanner. Matkaa tehtiin viikon päivät.

Pian ensimmäisten jälkeen saarelle lähti myös A.B. Mäkelä, joka kirjoitti vaikutelmistaan Aika-lehdessä: "Paljonhan se vaatii työtä Malkosaaren valtaaminen viljelykselle. Vakavaa uutteraa työtä sekä uutisasukkaan välttämättömiä kieltäymyksiä alussa. Mutta aivan toista se sittenkin on kuin Suomen karujen kivikkomäkien tai hyisten soiden perkaaminen. Kyllä olisi Suomessa pyrkiviä tällaiselle paikalle tuhansittain."

Tulijoita saapui sekä Suomesta, Kanadasta, Yhdysvalloista että Australiasta. Kalevan Kansa hankki oman purjeveneen, joka ristittiin Kalevattareksi. Sillä saapui seuraava erä jäseniä, mukana ensimmäinen nainen Anna Wilander.

Maaliskuussa saapui Matti Halminen raivaustöihin. Työ oli raskasta: "Kaatuneita jättiläispuita poikin ja pitkin, toisinaan ristissä päällekkäin - ryömi niiden yli, koeta kävellä ja kontata niitä myöten, putoa, tee aimo kuperkeikkoja, naura sitten tai kiroa - ja kaikkialla sen lisäksi melkein läpipääsemätön pensaikko." Myöhemmin monet romanttisesti tehdyt tutkimusmatkat osoittautuivat turhiksi, kun havaittiin, että saaresta oli olemassa karttoja, joita Kalevan Kansa ei vain ollut osannut hankkia käyttöönsä.

Kalevan Kansalla oli nyt 81 jäsentä. Huhtikuun alussa 1902 Sointulassa oli 19 miestä ja yksi nainen. "Innostus aateveikkojen ja -siskojen kesken on suuri", kirjoitti Kurikka tyttärelleen Suomeen. Kurikka asui vielä Nanaimossa, mutta toukokuun lopussa hän lähti viemään saarelle kaupan perusvarastoa, 500 dollarin edestä tavaraa. Kesän aikana Malkosaarelle saapui lisää väkeä ja henkilöluku nousi 66:een. Amerikansuomalaisesta lääkäristä Oswald J. Beckmanista tehtiin siirtolan varajohtaja. Jo elokuussa Kurikka valitti Beckmanin epärehellisyyttä ja katsoi tämän tehneen höyrylaivan hankinnassa niin epäedullisen sopimuksen, että se oli "kuin naru kaulaan".

Luomispäivät

Suurta joukkoa odotettiin Sointulaan juhannukseksi 1902, jolloin Kurikkakin muutti saarelle. Pirtin viereen rakennettiin suuri haali ja lähisaarelta ostettiin härkä teurastettavaksi tulijoille. Mieliala oli korkealla. Matti Halmiselle oli tulossa ensimmäinen juhannusjuhla, jolloin "usko ihanteeseeni, parempaan elämään, näytti olevan saavutettavissa".

 Päivien aikana lausuttiin runoja, laulettiin, tehtiin huvimatkoja ja katseltiin saarta. Juhlat kestivät viisi päivää. "Koko uuden yhteiskuntamme perusprinsiipit pohdittiin juhlien aikana läpi", kirjoitti Kurikka. Juhannusjuhlia kutsuttiinkin jälkeenpäin luomispäiviksi. Kurikan lisäksi puhujina olivat Mäkelä ja Martin Hendrickson, josta myöhemmin tuli Sointulan suuri arvostelija.

Luomispäivät juhlittiin ilman alkoholia: Kalevan Kansa oli raittiusmielinen yritys. Myöhemmin pidettiin sunnuntai-iltaisin keskustelukokouksia, joissa Mäkelän vastustuksesta huolimatta myös tupakka julistettiin paheeksi: samoin kiroilua vastustettiin ankarasti.

Juhannusjuhlissa sovittiin Kalevan Kansan siirtokunnalle nimeksi Sointula. Siihen saakka siitä oli puhuttu Kotina. Myös Kalevala oli ehdolla nimeksi. Muutkin Sointulan paikannimet periytyvät Kurikan ajoilta: Kaleva, Impilahti, Poikaniemi, Kotiniemi, Melula, Tuuliniemen lahti. Salkoon nostettiin Sointulan lippu, jossa oli sinisellä pohjalla valkoinen saari ja siinä kultainen kannel. Kurikka valittiin yksimielisesti presidentiksi ja Kurikka kirjoitti Ailille: "Asemani on hyvin kadehdittava. Olen kaikkien ystävä ja veli, kaikkien vertainen, mutta kuitenkaan ei se prestiisi, jota minulla täytyy olla kaiken koossapidossa, ole kärsinyt vähääkään."

Juhannusjuhlan aikaan Kalevan Kansalla oli jo 127 jäsentä. Sointulassa asui viidettäkymmentä miestä, kymmenen naista ja saman verran lapsia. Kaksi perhettä oli rakentanut jo oman talon. Vasta saarelle muuttanut Kurikka asui vielä itse teltassa.

Sointulassa asui enemmillään 350 henkeä, mutta neljän vuoden aikana väkeä kävi siellä lähes tuhat henkeä. Valtaosa sointulalaisista oli alle 30-vuotiaita ja tutkija Donald Wilson arvioi Kalevan Kansassa miehiä olleen ainakin kaksi kertaa enemmän kuin naisia.

Uskoa tulevaisuuteen luomispäivillä lisäsi myös se, että Kurikka saattoi kertoa saarten metsien siirtyneen Kalevan Kansan haltuun. Aikaisemman sopimuksen mukaan ne omisti paperiyhtiö. Yhtiön kanssa jo tehty puunkaatosopimus jouti revittäväksi. Sopimus oli kuitenkin aloittanut kehityksen, mikä oli tuleva Sointulan kohtaloksi. Kurikka oli näet ottanut sopimusta vastaan lainoja ja ostanut suruttomasti tavaraa Malkosaarelle lähetettäväksi. Oli päästy velkakierteen alkuun.

Löyhä jäsenvalinta

Yksi viimeisistä elossa olleista Kalevan Kansan jäsenistä, Katri Riksman muisteli: "Minä tulin Sointulaan kesäkuun 3. päivänä 1902. Olin läsnä ensimmäisessä saarella pidetyssä Kalevan Kansan yleisessä kokouksessa. Köyhyydestä huolimatta se aika tovereiden keskellä oli elämäni kauneinta aikaa." Riksmanin perhe oli niin köyhä, että hyväsydäminen naapuri antoi tulijoille kahvia, jota perhe sitten tarjosi muka tuliaisena.

Jussi ja Ida Tynjälä muuttivat Sointulaan Pohjois-Dakotasta vuonna 1902. Mukana oli viisi lasta ja Sointulassa syntyi kaksi lisää. Jussi oli kotoisin Lapualta ja Ida Alavudelta. Tynjälän perhe toi Sointulaan ihanneyhteiskunnan ensimmäiset hevoset. Tieto Sointulasta oli levinnyt hyvin, sillä yhtiöllä oli lähes sata asiamiestä eri puolilla Yhdysvaltojen ja Kanadan suomalaisalueita. Kaksi asiamiestä oli Suomessakin: John Huttula Simossa ja M.M. Inkinen Terijoella.

Ajassa julkaistiin jatkuvasti palstaa "Tietoja tänne aikoville". Vaikka varoituksen sanojakin oli mukana ohjeiden yleissävy oli tietenkin myönteinen ja hyvin yksityiskohtainen: "Tänne erämaahan tullessa toki sääntönä on pidettävä: tuoda tavaransa niin tarkkaan kuin voi - kaikki täällä tarvitaan. Tullissa on tavarat ilmoitettava uudisasukas-tavaraksi tahi paraiten, varustettava osote-lipulla: Settlers effects, Kalevan Kansa Col. C:o. Ltd., Sointula, B.C., Via Vancouver, B.C. Can."

Ohjeissa Sointulaan haluaville asetettiin korkeita eettisiä vaatimuksia: "Yhteis-toiminnan ohella on meillä toteutettuna yhteis-talous ja yhteis-elanto. Onnistuakseen vaaditaan siihen sopuisaa, vaatimatonta, valistunutta, suvaitsevaista ja suuriinkin uhrauksiin sekä kieltäymyksiin altista luonnetta. Joka tässä suhteessa ei ole jotakuinkin varma omasta tahi vaimonsa luonteesta, taikka joka jo ennakolta epäilee ihmisluonteen hyvyyteen ja jalouteen perustuvan yrityksemme onnistumista, tekee viisaammin, jos pysyy poissa."

Väkeä tuli odottamattoman paljon, vaikka Aika varoittikin tulijoita liiasta malttamattomuudesta. Runsas tulijamäärä herätti tyytymättömyyttä sekä Malkosaarella että Vancouverissa. Valituksia alkoi kuulua kaivosyhtiöiltä, jotka huomasivat suomalaisten työläisten irtisanoutuvan yksi toisensa jälkeen. Kaivospomot valittivat, ettei hallituksen tarkoituksena ollut ollut antaa Sointulaa muille kuin suoraan Suomesta tulleille.

Joulukuussa 1903 Aika kirjoitetti: "Kalevan Kansan johtokunta on päättänyt taasen tiivistää sitä seulaa, jolla on aineksia meidän koe-yhteiskuntaamme varten valittu. Sointula uhkaa tulla jonkinlaiseksi kestikievariksi suuren maantien varrella, jonne jokainen katsoo olevansa omansa astumaan."

Periaatteessa tulijaa ja hänen mielipiteitään tutkittiin kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta karsinnan tasosta kertoo hyvin Väinö Sulin, joka muutti Sointulaan vuoden 1903 tienoilla. Kun Sulin kertoi olevansa metallimies, häntä ajateltiin höyrykoneen käyttäjäksi. Johtokunnan jäsen kysyi: "Mitä tehdään ensimmäiseksi, kun tullaan kattilan luo? - Tarkastetaan onko kattilassa amitsuunia", vastasi Väinö Sulin ja todettiin kyvykkääksi kattilanhoitajaksi.

Sointulan elinkeinot

Ensimmäiseksi Sointulaan rakennettiin höyryllä toimiva sahalaitos. Myös paja oli pian kunnossa ja siellä työskenteli kaksi seppää. Vieläkin ihmiset Sointulassa löytävät maasta valimon jätteitä. Nykysointulalaisen Väinö Honkalan isä oli seppä, joka oli kuuluisa ohuista viikatteenteristään. "Niitä sai teroittaa puutikulla", kehuu Väinö.

Kotilahdessa ojitettiin niittyjä tonttimaiksi ja rakennettiin lisää taloja. Sahalaitos ei pystynyt tuottamaan lautoja kovinkaan nopeasti. Tulijoita jouduttiin majoittamaan telttoihin ja talvisateiden tullessa elämä ei ollut herkkua.

Sointulan ikihongat eivät osoittautuneet helpoiksi rikkauden tuojiksi. Kaivostyöläiset eivät olleet perillä metsätöistä. Oikeita tukkimiehiä ei saatu Sointulaan juuri ollenkaan. Kun asiantuntija lopulta palkattiin, hän osoittautui petkuttajaksi. Sointulalaisten kekseliäisyyttä osoitti kuitenkin puinen rautatie, jota myöten tavaraa kuljetettiin sahan ja varaston välillä. Rautatie oli rakennettu yli metrin korkeudelle maasta niin, että se ylitti puiden kannot eikä tietä tarvinnut raivata. Metsätöitä varten rakennettiin tukinvetolaitos, joka tosin osoittautui liian pieneksi. Vuodessa tehtiin koneen avulla tukkeja saman verran kuin pari ammattimiestä naapurisaarella sai aikaiseksi käsipelillä. Hinausmatka Vancouveriin oli pitkä ja puun hinta muutenkin alhaalla. Elokuussa 1902 Kurikka myi tukit 2 000 dollarilla ja sai tuhat dollaria etumaksua. Tukkilauttaa ei kuitenkaan saatu ajoissa Vancouveriin, koska höyrylaiva ei jaksanut hinata sitä.

Marraskuun lopussa 1902 Sointulan väkiluku ylitti 200 henkeä. Pohjois-Dakotasta oli tullut varakkaita maanviljelijöitä. Eräs perhe tarjosi rahaa uuden laivan ostamiseen ja sillä hankittiin höyrylaiva Vinetta. Kalastusta varten ostettiin nuotta. Heinäkuussa 1902 Sointulassa saatiin hyviä kalansaaliita. Yhdessä apajassa oli tuhat lohta ja "maariankaloja täytyi kalastajien päästää takaisin mereen". Kalaa suolattiin ja savustettiin, mutta astioista oli kova pula. Kotieläimiä Sointulassa oli parikymmentä kanaa, viisi sikaa ja koiria. Vancouverista ostettiin sonni ja yksitoista lehmää, kaikki parasta rotua. Karja jouduttiin viemään lähisaareen, kun Sointulassa ei ollut sopivia niittyjä. Pari miestä joutui kiinni lehmien hoitoon ja yhden piti hakea maito veneellä. Sinänsä järkevä yritys muodostui käytännössä yhdyskunnalle rasitukseksi.

 Ennen pitkää Sointulassa oli myös valokuvausliike, suutari, saha, kalastusta, valimo, veneveistämö ja räätäliliike. Työtä tehtiin ahkerasti. Sointulan vinoa elinkeinojakaumaa osoittaa se, että tavaroita tarjottiin Aika-lehdessä vaihtokaupalla: "Voilla, potaateilla ja viljalla voitte vaihettaa meiltä ja tarpeeton välikäsi on poistettu."

Työnjako ja yhteiselanto

Sointulan elämästä kertoo Kurikan luonnehdinta miesten työnjaosta Malkosaarella: "9 kaatoi tukkeja, 3 kaivoi ojia suolla, 10 pystytti höyrysahaa, 3 kellaria ja 2 kanahuonetta. Seppänä oli kaksi samoin kuin kalastajina ja yksi peurajahdissa. Kaksi räätäliä oli pantu marjoja poimimaan." Naisten työt oli jaettu siten, että yksi oli emäntäjänä, yksi leivänpaistajana, yksi tiskaamassa, yksi pöydänkattajana, kaksi pesijänä ja yksi lehmien hoitajana. Muut kasvattivat lapsiaan. Naiset olivat kokouksessa valinneet kukin omat tehtävänsä.

Maaliskuussa 1904 Sointulaan perustettiin lastenkoti. Sen arvioitiin vapauttavan kymmenkunta naista muihin töihin. Lempi ja Martti Myrtti ottivat kodin hoitoonsa. Lapset saivat olla äitien valinnan mukaan joko kokonaan lastenkodin kasvatettavana tai vain päivähoidossa. Lastenhoitoon Kurikka kiinnitti huomiota kahdesta syystä. Ihmisen sisäinen parantaminen piti aloittaa jo lapsuudessa. Näin äidit myös saatiin tuottavaan työhön. Asiasta Kurikka oli niin kiinnostunut, että hän kirjoitti Aikaan pitkiä ohjeita synnytyksestä ja lastenhoidosta. Koulu perustettiin kun lapsia saarella oli jo yli 50. Hallituksen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan koulun piti olla englanninkielinen. Opettaja joutuikin elämään ummikkona suomalaisyhdyskunnassa. Hän oli Sointulan ainoa ulkomaankielinen lukuun ottamatta erästä norjalaista, joka asui Sointulassa ainakin vuoden 1903.

Sointulassa noudatettiin samapalkkaisuutta. Jokainen sai dollarin päivässä sekä ilmaisen asunnon, vaatetuksen ja ruoan. Yhteinen ruokasali oli Malkosaaren ensimmäisiä rakennushankkeita.

Työpäiväksi sovittiin kiistelyn jälkeen kahdeksan tuntia. Myöhemmin työpäivää jouduttiinkin käytännössä pidentämään. Eri töissä noudatettiin eripituista päivää. Kaikki työt tehtiin työnjärjestäjän komennon mukaan. Työpäivät merkittiin kirjanpitoon jokaisen tilille, mutta palkkaa oli aikomus maksaa vasta sitten, kun yhtiön veloista olisi selviydytty.

Vaikka väki sai varastosta ilmaiseksi kaikki tarvitsemansa, esiintyi näpistelyä. Siirtokunnasta lähtevät veivät usein mukanaan myös yhteisiä tavaroita. Silti ei katsottu Sointulan periaatteiden mukaiseksi tarkastaa lähtijöitä. Yhteiskäytössä työkaluja käsiteltiin vastuuttoman leväperäisesti. Kun joku sai uuden puvun, vaativat usein monet muutkin samanlaista.

Mäkelä valitti, että työasioissa tasa-arvo tahdottiin ymmärtää niin, että toiset eivät halunneet osallistua työntekoon lainkaan: "Moni hyvä suunsoittajaräätäli arveli ymmärtävänsä tukkitöistä yhtä hyvin kun toisetkin ja omituinen ilmiö oli, ettei kukaan räätäleistä tai suutareista halunnut työskennellä omassa ammatissaan." Mäkelä kirjoitti Sointulan räätäleistä pilkkanäytelmänkin. Eivät räätälit ja suutarit aivan toimettomia olleet, siitä kertovat Aika-lehden myynti-ilmoitukset. Mutta kun raaka-aineet oli kuljetettu Sointulaan, siellä tehdyt tuotteet olivat usein kalliimpia kuin valmiit vaatteet tai kengät.

Suuri tulipalo

Asuntopulaa päätettiin lievittää rakentamalla Sointulaan kerrostalo. Kolmikerroksinen rakennus nousi marras-joulukuussa 1902. Siinä oli 28 huonetta. Talon kahdessa ylimmässä kerroksessa oli käytävän kahta puolta asuntoja kuin hotellissa. Alakerrassa oli konttori ja yläkerrassa suuri kokoushuone. Jokaisessa huoneessa oli pieni uuni, joka oli yhdistetty yhteiseen savupiippuun.

Koska talon valmistumisella oli kiire, se tehtiin tuoreista laudoista. Kun ne kutistuivat, näkyi permannon läpi. Siksi talolle annettiinkin lempinimeksi Melula. Talo sai toisenkin nimen Pärekori - joka kohta osoittautui enteelliseksi.

Tammikuussa 1903 Kurikka arvioi Kalevan Kansan olevan taloudellisista syistä lähellä kaatumista. Kurikka pyysi raha-apua amerikansuomalaisilta lehtien kautta. Kalevan Kansan pelastaja löytyi omasta joukosta, kun eräs jäsen "myi sähkösanomalla kaukana Pohjois-Dakotassa olevan tilansa, josta saimme kaksi tuhatta dollaria", kirjoitti Kurikka Ailille.

Toinen tukkilautta uitettiin Vancouveriin kuudessa päivässä. Sahan uusi höyrykone oli saatu kuntoon ja Kurikka arvioi optimistisesti, että kuukauden kuluttua Kalevan Kansa olisi selvinnyt ahdingostaan: "Sointulassa eletään rauhallisesti ja edelleen syödään kaikki yhden pöydän ääressä ja kestetään yhteisesti vastoinkäymiset."

Kalevan Kansan talous ei kuitenkaan ollut kovin vankalla pohjalla, joten velkojat lähettivät saarelle edustajansa katsomaan kuinka paljon yritykseen saattoi vielä luottaa. Tarkastuksen jälkeen Sointulassa pidettiin yleiskokous yhtiön tilasta. Kesken yleiskokousta alkanut tulipalo oli käännekohta Sointulan elämässä.

Kurikka kirjoitti Ailille: "Nousin puheenjohtajan paikaltani kuultuani altani jonkinlaisen äänen niinkuin kartiini olisi syttynyt tuleen. Mutta ala- ja toisen kerroksen rappusissa pääsi tuli ja savu valtaan ja ihmisille ei jäänyt muu eteen kuin ikkunoista alas hyppääminen."

Myös Katri Riksmanille tulipalo jäi mieleen loppuelämäksi. Hän oli huoneessaan nukkumassa myöhäiseksi venyneen kokouksen aikana: "Heräsin kun huudettiin, että tuli on irti. Nousin ja sieppasin molemmat lapset kainalooni ja lähdin käytävälle. Pimeä oli ja savua, ovia auki, ihmisiä hyppi ikkunasta ulos. Mutta en ajatellutkaan hypätä vaan työnnyin lapset kainalossa rappusille. Alakerrassa oli molemmissa päissä ovet auki. Savu ja kuumuus pelottivat, mutta kun pääsin alemmaksi ei ollut hätääkään. Mieheni oli hypännyt kaksi kertaa ikkunasta, kun hän palasi meitä etsimään. Kun toinen mies kiipesi hänen perässään tikapuut katkesivat. Sen illan muistan niin kauan kun elän."

Kurikka kirjoitti: "Pytingissä oli asumassa 37 lasta ja 16 vaimoa, ja kokouksessa oli yli 50 miestä. Näistä paloi yksi mies, kaksi vaimoa ja 8 lasta. Useat (m.m. Mäkelä) ovat pahasti palaneet ja vahingoittuneet. Minä pääsin aivan ehiänä. Paljon omaisuutta paloi, minun valiokirjastoni ja yhtiön tilikirjat."

Tulipalo, jossa kuoli yksitoista ihmistä ja jonka aineelliset vahingot olivat 10 000 dollaria, sai aikaan suurta tunnekuohua. Levisi huhu, että Kurikka oli itse sytyttänyt tulipalon polttaakseen Kalevan Kansan kirjanpidon. Tunnelma muodostui sellaiseksi, että Matti Halminen sanoo, ettei hän "niitä viikkoja ja kuukausia mistään hinnasta haluaisi elää uudelleen". Tyttärelleen Kurikka valitteli kuinka hänestä "lempeästä peurasta levitellään juttuja, joiden mukaan hän olisi tehnyt pahaa kuin susi". Myös Kurikalla itsellään oli epäluuloja: "Hirveätä on sanoa, että minun täytyy epäillä erästä suomalaista Sointulassa murhapoltosta - koston himossa - mutta vielä on mahdollista, että hän voipi puhdistua epäluuloista. Tunnen hänet jo vuosia. Huono, katala mies hän on. Älä tästä asiasta puhu kenellekään, ettei leviä siitä huhu matkaan."

On ilmeistä, että huhut olivat perusteettomia. Kurikka ei olisi hyötynyt Kalevan Kansan kirjanpidon tuhoamisesta, koska tilintarkastaja Bell oli juuri käynyt sen lävitse.

Tulipalon jälkeiset riidat olivatkin pikemmin osoituksena yleisen mielialan myrkyttymisestä. Todisteet Kurikkaa vastaan vedettiin tämän puheista suoraan tai kiertäen. Kurikka oli Melulan valmistuttua pitänyt rakennuksen portaita vaarallisen kapeina ja sanonut "tämä rakennus on tehty ihmisten paistamista varten". Kalevan Kansan johtokunta päätti panna toimeen oikeudenkäynnin huhun levittäjiä vastaan. Kun kaksi näistä kuitenkin kirjallisesti luopui väitteistään, kaksi matkusti muualle ja "pari jäljelle jäänyttä oli vain höperöitä", oikeudenkäynnistä luovuttiin.

Tulipalon jälkeen Kalevan Kansa sai runsaasti apua. Sitä tuli paitsi suomalaissiirtolaisilta myös "englanninkielisiltä uskomattomalla auliudella", arvioi Kurikka. "Näyttää siltä kuin olisi tarvittu ihmisuhreja ennenkuin meille tullaan avuksi", lopetti Kurikka katkerana kirjeensä Ailille helmikuussa 1903. Sointula oli kuitenkin saanut ikävää julkisuutta. Tulipalolla oli huono vaikutus myös johtajien suhteisiin. Mäkelä itse piti tulipaloa Kurikan ja hänen välirikkonsa alkupisteenä.

Kaksi pianoa

Kurikka kirjoitti useaan otteeseen Järnefelteille Suomeen ja kutsui näitä Sointulaan: "Täällä kaivataan henkistä ravintoa, taidetta, musiikkia, sivistyneitä. Minä olen pianolla soitellut loppuun vähäisen ohjelmistoni kyllästymiseen asti, enhän tunne nuottejakaan, vain jonkun pianonpätkän tai renkutuksen. Tulkaa veljet!", houkutteli Kurikka.

Kurikan mielestä koko Sointula-aatteen tarkoitus oli jalostaa ihmistä. Siinä musiikilla oli tärkeä osa. Siksi perustettiin erityinen rahasto pianon hankkimiseksi. Mutta Mäkelä sijoitti pianorahat lehmiin, jotta lapsille saataisiin maitoa. Mäkelän teko ei saanut Kurikalta erityistä suosiota, vaikka Kurikka tietysti tunnusti lasten maidontarpeen. Piano hankittiin kohta muilla rahoilla. Sointulaan ostettiin myös urut ja muitakin soittopelejä. Toinen piano tuli Hantulan perheen matkatavaroissa. Sointulassa aloitti torvisoittokunta ja kuoro. Sointulan omien painotuotteiden joukkoon kuului kaksiosainen Kalevan Kansan laulukirja. Näytelmäpiiri esitti mm. "Laululintusen" ja "Saimaan rannalla". Elämä oli niin "sointuista kuin näissä oloissa tämän ihmisrodun kesken toivoa saattaa", raportoi Kurikka.

Sunnuntai-aamuisin Sointulassa pidettiin keskustelukokous. Kurikka opetti englantia ja esitteli jonkin englanninkielisen suuren kirjoittajan teoksen. Nyrkkilehti Kolkuttajassa esitettiin kevyempiä asioita. Sekä Mäkelä että Kurikka olivat syksyllä 1903 innokkaassa luomistyössä. Kurikka kirjoitti näytelmän Aatteemme voima.

Pappeja saarelle ei päästetty. "Olemme ylpeitä siitä, että olemme kaukana papeista ja kapakoista", kirjoitti Kurikka Ailille heinäkuussa 1902. Jotkut sointulalaisista olivat tosin sen verran uskonnollismielisiä, että virrenveisuuta kuului saarella silloin tällöin iltaisin. Saarelle etsiytyi myös maallikkosaarnaaja, mutta keskustelut sointulalaisten kanssa kävivät sen verran kuumiksi, että saarnaaja näki viisaammaksi lähteä. A.B. Mäkelä kirjoitti miehen käynnistä näytelmän Pappi Sointulassa, jossa hän muutti tapahtumia niin, että mies tehtyään turhaan käännytystyötään lopulta ryhtyi itse sointulalaiseksi.

Vapaa rakkaus

Naisiin suhtautuminen oli Sointulan alkuvaiheessa ristiriitaista. Joidenkin mielestä saarella ei olisi saanut olla lainkaan naisia. "Tietenkin naisilla on oltava veitsiä ja haarukoita, lakanoita ja tyynynpäällisiä. Voi maailman typeryyttä. Tällä tavallako sitä palataan luontoon", nämä päivittelivät.

Mäkelän mukaan naisista oli joka suhteessa enemmän vaivaa kuin miehistä. Naiset eivät halunneet omaksua uusia tapoja ja ihanneyhteiskunnan malleja. Hän kirjoitti: "Ei olisi pitänyt päästää käärmettä paratiisiin. Ei ainoatakaan naista saarelle, ennen kuin vasta vuosien kuluttua, jolloin paikat olisivat olleet paremmassa kunnossa."

Myös Kurikan ajatukset naismaailmasta olivat ristiriitaisia. Myöhemmin Sointulan hajaantumisen syynä oli Kurikan mielestä osaksi naisemansipaatio, joka oli syntynyt hänen kirjoitustensa tähden. Loppuvuosinaan Kurikka yritti perustaa vuoron perään uutta mies- tai naissiirtolaa.

Syyskuussa 1903 Kurikka kertoi Ailille, kuinka Sointulaan oli tullut "paljon valistuneita naisia, jotka ovat tehneet elämän siellä mieluisammaksi". Kurikan seksuaaliteoriat olivat yhdistelmä tolstoilaisuutta ja materialismia. Hän kirjoitti Aika-lehdessä naisten heikosta asemasta. Kurikka oli yksi feminismin esitaistelijoita, sillä hänen mukaansa avioliitto kirkon vaatimaan tapaan oli raiskaussopimus. Sen tilalle olisi hänen mielestään saatava tasapainoisempi yhdyselämän muoto.

Mäkelän ensimmäinen avioliitto kariutui Sointulassa. Hän luuli erheellisesti Kurikan seurustelevan vaimonsa Ellin kanssa ja tästä aiheutui tietenkin miesten välille jännitystä. Henkilökohtainen tragedia sai Mäkelän myrtyneeksi kaikille Kurikan seksuaaliteorioille. Hän valitteli, kuinka saarella alkoi ilmaantua "miehiltään karanneita vaimoja ja perheensä jättäneitä miehiä uusi naassikka mukanaan". Kurikan avioliitto- ja seksuaaliteorioille Mäkelä löysi vain maallisia selityksiä. Kurikka itse oli "elävän leski ja kiinnostunut kaikista naisista".

Kurikka esitti oneidalaisen ihanneaatteen tyyliin Aika-lehdessä kesäkuussa 1904 kuinka nainen olisi "kyllä oikeutettu asumaan yhdessä parhaan mies-toverinsa kanssa, mutta ei kernaasti rakastajansa kanssa". Mäkelä kommentoi tätä: "Kurikan mukaan avioliitot olisi järjestettävä sellaisiksi kolmisoinnuiksi, että naisella olisi kaksi miestä: toinen henkistä ja taloudellista yhdyselämää viettävä - ja toinen siitossonni. Oman paikkansa Kurikka suunnitteli vuoroin toiseksi, vuoroin toiseksi."

Mäkelä varoitteli Kurikkaa naisasioista ilman mainittavia tuloksia. Kurikka ei halunnut kuunnella Mäkelän neuvoja. Mäkelästä vaikutti siltä, että "tarkoituksena oli särkeä jokainen avioliitto saarella". Kurikka taas totesi "valloittavansa sen naaraan, jonka halusi". Haaleilla Kurikkaa oli usein kuuntelemassa naisenemmistö, vaikka siirtolaisten parissa naiset olivatkin vähemmistönä. Berkeleyssä Kaliforniassa eläkepäiviään viettävä Tyyne Niemi vakuutti: "Kyllä Kurikka oli kovasti tyttöjen mieleen, oh yes, Kurikka oli herrasmies ja sitä katsoi kovin mielellään." Vuonna 1903 Kurikka kirjoitti Ailille, että hän yleisesti ottaen pysytteli erossa mahdollisimman paljon "nais-toverien intiimisyydestä". Hän oli nyt kuitenkin seurustellut "läheisessä ystävyydessä" toisen miehen vaimon kanssa. Suhdettaan Kurikka kuvaili näytelmässä Pääskyn rakkaus.

Avioliittoteorioiden taustalla Kurikalla oli myös selkiytymättömiä näkemyksiä, joiden mukaan Sointulan pitäisi myöhemmin ryhtyä harjoittamaan rotuhygieniaa. Sukua jatkamaan tulisi hyväksyä vain sekä henkisesti että fyysisesti parhaimmat jäsenet. Vähitellen Sointulassa kasvaisi joka suhteessa korkeatasoisia yksilöitä, jotka voisivat parantaa ihmiskuntaa.

Kurikan perin teoreettisluontoiset kirjoitukset levisivät nopeasti englanninkielisiin lehtiin ja herättivät suurta huomiota. Sointula sai maineen vapaan rakkauden pesänä. Toiset ovat jälkeenpäin pitäneet Sointulan seksuaalimoraalia koko Kalevan Kansan aatteen kaatajanakin. Myöhemmin Liekki-lehdessä nimimerkillä Isoäiti pakinoinut Kalevan Kansan jäsen arveli, että siirtokunta hajosi "kun koko maailma oli meitä vastassa ja alaspainamassa. Toinen toistaan hurjempia vapaan rakkauden juttuja kierteli maailmalla".

Talousongelmat kasvavat

Kesäkuussa 1904 Kurikka oli taas toiveikas. Kalevan Kansa oli saanut 12 600 dollarin suuruisen lainan, jolla tosin oli vain lyhennetty aikaisempia velkoja. Kurikka kirjoitti: "Uusi sahamme on nyt valmiiksi saatu. Uljaana kuin temppeli se seisoo kotirannassa suurien siiteripatsaiden päällä. Koneistoon kuuluu kaksi uutta höyrypannua ja kaksi silinteriä, toinen 100 toinen 45 hevosen voimainen."

Taloudelliset vaikeudet jatkuivat. Käteisen puute Sointulassa oli huutava. Niinpä Kurikka ilahtui, kun Kalevan Kansalle tarjottiin kahta siltaurakkaa Pohjois-Vancouverissa. Ajassa oli pikku-uutinen: "Urakkasumma on $ 3 000 - kylläkin alhainen, mutta kun kaikki puutavara aijotaan valmistaa saarella ja omasta metsästä, luullaan sen suunnilleen kannattavan. Pääasia oli aluksi päästä tekemisiin tuon juuri rakenteilla olevan kaupungin kanssa, jolta meillä on toivossa kymmenien tuhansien dollarien urakoita, jos tämän ensimmäisen kunnollisesti suoritamme."

Kurikka kirjoitti: "Nyt olisi syytä mielestäni niiden tovereiden laittaa itsensä Sointulaan niin pian kuin mahdollista, jotka tämän kesän aikana ovat aikoneet tulla. Nyt tarvitaan paljon miehiä." Siltaurakka osoittautui kuitenkin hyvin tappiolliseksi. Myöhemmin arvioitiin, ettei urakkasumma vastannut edes puutavaran arvoa. Laskettiin, että sointulalaiset tekivät 8 000 - 9 000 dollarin edestä ilmaista työtä kaupungille, kun lähes sata Kalevan Kansan jäsentä rakensi siltaa neljä kuukautta.

Vuoden 1904 aikana Kalevan Kansan talousvaikeudet olivat kasvaneet niin suuriksi, että turvauduttiin jo arpajaisiinkin. Kurikka kirjoitti: "Kaikki saarella olevat ovat vapaaehtoisesti luovuttaneet sellaiset kapineensa arpajaisvoitoiksi, joita he eivät välttämättä tarvitse. Kulta- ja hopeakelloja, vihkisormuksia, korvarenkaita y.m. on jo koottu suuri määrä. Siitä tulee meille Wiimeinen ponnistus."

Mutta arpajaiskampanja ei riittänyt eivätkä muutkaan onnettaren rikkaudet, kuten huhu kuparikaivoksen löytämisestä, minkä Mäkelä kirjasi. Kaksi suomalaista oli metsästysretkellä löytänyt kuparikiviä, joiden arveltiin olevan melkein puhdasta kuparia. Mutta kun tutkimusnäytteet palasivat, huusi postintuoja jo kaukaa: "Rikinsekaista rautaa. Aivan arvotonta! Ei yhtään kuparia."

Kalevan Kansa hajoaa

Kriisi lähestyi ja karhukirjeet alkoivat käydä yhä nenäkkäämmiksi. Kurikka kirjoitti päävelkojalle kirjeen, jossa hän laveasti selitti, kuinka Kalevan Kansa oli "natsarealaisen opin kristalloimista nykyajassa", jonka tähden jokaisen kristillismielisen ihmisystävän olisi osoitettava myötätuntoisuutta Kalevan Kansan vaikeuksissa. Velkojaliike ei osoittautunut kristillismieliseksi ihmisystäväksi, vaan vitsaili: "Mitä siihen kristalloimisasiaan tulee, pyydämme saada huomauttaa, ettemme harjoita sokerileipurin tointa." Yhtiö ilmoitti antaneensa velan lakimiesten perittäväksi ja viittasi vielä lopuksi muutamiin raamatunjakeisiin, joissa kehotetaan maksamaan velat ajallaan.

Kurikan idealistisuus ja Mäkelän realismi alkoivat törmätä liian näkyvästi yhteen. Kun vuosikokouksessa keskusteltiin kahden jäsenen erottamisesta, Kurikka jäi vähemmistöön. Mutta Kurikka uhkasi itse lähteä saarelta, ellei miehiä erotettaisi. Näin painostettuna kokous toimi Kurikan tahdon mukaan.

Alakynteen jäänyt Mäkelä suuttui nyt Kurikkaan. Välit kiristyivät. Alkoi esiintyä ehdotuksia siitä, että Kurikan olisi parempi erota. Viimeinen taisto syntyikin yleiskokouksessa. Sen aattona tunnelmat olivat sellaisia, että Mäkelän mukaan ruumiiden syntyminen oli jo lähellä. Kaiken varalta kaikki siirtokunnan tuliaseet oli kerätty rauhantuomari Mäkelän taakse.

Kokouspuheessaan Mäkelä "riisui Kurikan ilmialastomaksi" ja uhkasi tätä vangitsemisella selittämättä kuitenkaan tarkemmin, millä perusteilla tämä olisi voinut tapahtua. Keskusteluun sotkettiin sitten Kurikan mukaan "kaikki mikä saarella oli pahuutta, joten siitä syntyi aikamoinen vihan pyörre". Johtokunnan kokouksessa lokakuussa 1904 Kurikka ilmoitti eroavansa ja lähti kannattajineen Malkosaarelta, jonne hän ei enää koskaan palannut.

Joulukuussa 1904 Kalevan Kansan maat jaettiin palstoiksi. Jokainen saarelle jäänyt sai kymmenen paunaa jauhoja, paunan sianlihaa, muutaman kalan, lautasen ja kahvikuppiparin. Sahalaitoksen varasto päätettiin lähettää Vancouveriin myytäväksi, jotta yhtiön velkoja saataisiin pienennettyä. Kalevan Kansan edustaja Vancouverissa hinautti kuitenkin puutavaran suoraan omalle tontilleen. Kun velkojat huomasivat tämän, he pakkohuutokauppasivat puutavaran pilkkahintaan.

Kalevan Kansan viimeinen yhtiökokous pidettiin toukokuussa 1905. Läsnä oli 36 osakasta ja ainoana asiana Kalevan Kansan lopettaminen.

 Mäkelästä majakanvartija

Mäkelä kävi välillä Suomessa, josta hän palasi uuden vaimon kanssa. Tämä oli näyttelijä ja jotkut Sointulan naisista pitivät rouvaa liian hienona Sointulaan. Elämänsä loppupuolen Mäkelä vietti Sointulassa. ”Rauhantuomarina majakkamestari Mäkelä oli tunnettu aina Victoriaa myöten. Aina missä tahansa tarvittiin neuvoa lakiasioissa Mäkelän puoleen käännyttiin", muistaa Hannes Myntti. Majakka sijaitsi Impilahdessa kahdeksan mailin päässä Sointulan kylästä. Sinne pääsi kauan vain veneellä. Majakassa Mäkelä kirjoitteli sekä kaunokirjallisia tuotteita että taisteli Kurikan ideoita vastaan. A.B. Mäkelä vertasi Sointulaa ikiliikkujaan, joka ei koskaan onnistuisi. Hän oletti, että "jos meidän surullisen kuuluisa Kurikka elää 80-vuotiaaksi, niin epäilemättä hän vielä silloinkin täyttä päätä touhuaa ihmissukukunnan pelastamista Sointulahommilla".

Sointula oli edelleen hyvin raittiusmielinen paikka. Viinalta haiskahtavia ei päästetty edes haalille tansseihin. Mäkelälle tämä tuotti hiukan suhtautumisvaikeuksia. Hän piti silloin tällöin salassa pieniä juhlia muutaman samanmielisen kanssa ja oli sitten taas puoli vuotta raittiina. Urho Tynjälä asui opettajan luona vuokralaisena kaksi vuotta. Opettajalla oli piano ja Mäkelä tuli joskus joukkonsa kanssa pienessä sievässä iltaa istumaan ja laulamaan. Kalevan Kansan laulukirja ei enää ollut paljon käytössä, sillä oikeat työväenlaulut alkoivat tulla sen tilalle. Uuteen laulukirjaan "Sointula, Sointula" oli Mäkelän lisäksi sepittänyt lauluja moni muukin, koska "mies kuin mies silloin teki runoja", väitti Urho Tynjälä.

Työväenaate säilyy

Kuten suuri osa Sointulan asukkaista, Urho Tynjälä oli myöhemmin vakaumuksellinen kommunisti. Toiminta tapahtui Canadan Suomalaisen Järjestön nimen alla. Jäseninä oli alkuvaiheessa toistasataa Sointulan alle kolmestasadasta asukkaasta. Järjestö olikin niin hyvin voimissaan Malkosaarella, että sen maine kantautui Suomeen saakka.

Kirjailija Sakari Pälsi kävi tarkastamassa "Malkosaaren kommunistipesän" vuonna 1927 suurella Kanadan kiertomatkallaan. Sointulassa Pälsi tutustui Martti Halmiseen. Pälsi kirjoitti: "Makuulle hankittaessa Matti ehdotti: Jääpäs meille asumaan. Yläkerrassa on huone, kalaa meressä ja perunoita pellossa. Rauhaa riittää kirjoitellaksesi. Väittelemme vain määräaikoina. En voinut jäädä istumaan Matin yliskamariin enkä syömään hänen lohiaan ja perunoitaan. Minun täytyi kiirehtiä kotiin. Luullakseni lähdin ajoissa, sillä muuten olisimme voineet riitaantua aivan erottamattomiksi." Pälsi piti sointulalaisia poikkeuksellisen rehellisenä väkenä, joka ei petkuttanut uusiakaan tulijoita. Hän korosti, kuinka Sointulassa ei ollut kirkkoa eikä olutkapakkaa ja miten se jälkimmäisessä suhteessa erosi edukseen tavallisista kanadalaisista paikkakunnista.

Kurikan lähdön jälkeen kylässä toimi jonkin aikaa yksityiskauppa. Vuonna 1909 perustettua osuuskauppaa voi pitää Kalevan Kansan aatteen jatkona. Osuuskaupan vuosikokoukset olivat aluksi Sointulan tärkein tapahtuma. Niissä keskusteltiin kylän asioista laajemminkin. Mm. kirjasto ja hautausmaa pantiin alulle osuuskaupan voittovaroilla. Vuosikokouspäivänä koulut olivat kiinni. Kokous aloitettiin aamukahvilla ja se venyi puoliyöhön.

Sointulan lähimmät naapurit olivat intiaaneja. Hannes Myntti muistelee, että osuuskaupan hoitaja pani aina tiskille halpoja rihkamatavaroita, kun kuuli monikymmenpäisen intiaanijoukon olevan saapumassa. Nämä näpistivät pöydältä pikkutavaraa ja arvelivat lyöneensä valkoisen miehen oveluudessa. Kauppias taas punnitsi intiaaneilta tuotteita ostaessaan niin paljon omaan pussiin, että kauppa tasaantui. Intiaaneilla oli veivattava gramofoni, jota he kuljettivat mukanaan kanootissa. Rannalla he sitten pitivät leiriä ja soittivat muutamaa levyä. Sointulan pojat kävivät välillä "nahistelemassa inttipoikien kanssa", muisti Urho Tynjälä. Nykyisin Sointulan osuusliike on ainoa jäljellä oleva suomalaisten perustama osuusliike Kanadassa.

Sointulan myöhempi elämä

Kalevan Kansan hajoamisen jälkeen sahalle vievä tie ristittiin uudelleen Loikkarinkaduksi. Siellä käytiin illalla kävelyllä toisia tapaamassa.

Soittokunnalle ostettiin gramofoni. Se oli kallis laite ja hoito uskottiin A.B. Mäkelälle. Musiikin valintaa varten määrättiin toinen soittokunnan jäsen. Kerran Mäkelä kuitenkin tansseissa soitti "sentimentaalisen kappaleen vastoin lattiamiehen määräyksiä", muistelee Hannes Myntti. Asiasta kehittyi suuri riita ja Mäkelä erotettiin gramofonisoittajan virasta.

Sointulan kouluolot olivat parantuneet, kun Kalevan Kansan konttorirakennuksesta tehtiin uusi koulutalo. Opettajan kannalta kielikysymys ei helpottunut uuden koulurakennuksen myötä. "Suomea puhuttiin koulujaardilla. Opettajalle sanottiin yes tai no, kun se kysyi, mutta siinäpä se oli", muisteli Urho Tynjälä. Hannes Myntti taas kertoi, että kaksi ensimmäistä englanninkielistä koululaista opetettiin suomenpuhujiksi selkäsaunalla uhkaamalla. "Kaksikymmentä vuotta sitten tapasin toisen veljeksistä ja hän vielä puhui suomea", muistelee Hannes.

Sointulan kirkonvastaisuus säilyi ihanneyhteiskunnan hajoamisen jälkeenkin. Hautajaisissa käytettiin maallikkopuhujia. Urho Tynjälä ja Hannes Myntti pitivät hautausmaalla lukemattomia muistopuheita. Kun pappi vähitellen ryhtyi käymään Sointulassa miehet jatkoivat hänen apunaan pitäen muistopuheet suomeksi - pappi kun yleensä oli englanninkielinen.

Laajamittainen kalastus alkoi Sointulassa jo vuonna 1906, kun suuret kalanjalostuslaivat ryhtyivät ottamaan sointulalaisia työhön. Nämä hankkivat myös omia veneitä. Urho Tynjälä lähti merelle isänsä kanssa jo 11-vuotiaana. Pälsin käydessä Sointulassa kalastus oli jo yhdyskunnan pääelinkeino. Kalastus laajentui näistäkin ajoista. Vuonna 1971, kun Suomi-Seuran toiminnanjohtaja Tauri Aaltio kävi saarella, kolme neljäsosaa Sointulan noin sadasta kalastusaluksesta oli edelleen suomalaisten omistamia. Sointulan 250 kalastajaa keräsivät vuodessä yli kymmenen miljoonan dollarin tulot. Muita työpaikkoja oli tarjolla lähinnä Malkosaaren ja lähialueiden tukkityömailla.

Yhteydet Sointulaan ovat parantuneet olennaisesti Kalevan Kansan ajoilta. Sointulaan pääsee nyt autolla Vancouver-saaren tien kautta. Vancouverista voi lentää Port Hardyyn, josta on autokuljetus Port McNeilliin, ja sieltä taas lauttayhteys Sointulaan useita kertoja päivässä. Sointulan rantaan rakennettiin pieni hotelli, jossa ei tosin Sointulan käynneilläni 1980- ja 1990-luvuilla paljon muita matkustavaisia näkynyt.

Selvimmin Kalevan Kansan muisto näkyy kylän postiosoitteessa, vaikka Sointula, B.C., englanninkielisten suussa tosin vääntyy melkein suomalaiskorvaan tuntemattomaksi.

Mennyt aika on luettavissa Sointulan hautausmaalta. Siellä lepäävät niin tulipalon uhrit, A.B. Mäkelä kuin tuntematon kulkijakin, jonka nimettömään hautakiveen on kaiverrettu vain yksinkertainen sirppi ja vasara.

Sointulan kirjastossa on noin 7 000 kirjaa, joista 2 300 on suomalaisia. Museossa on suuri Kalevan Kansaa esittävä seinämaalaus ja muutamia Sointulan aikaisia esineitä. Esillä ovat myös Erakkoseuran pöytäkirjat, jotka ovat kulkeutuneet Sointulaan jonkun Australian suomalaisen mukana.

1980-luvulla Sointula oli edelleen kaksikielinen paikkakunta, jossa suomenkielellä tuli hyvin toimeen. Silloin tehdyn kartoituksen mukaan 162 sointulalaisen molemmat vanhemmat olivat suomalaisia ja lisäksi oli 150, joiden jompikumpi vanhemmista oli suomalaista syntyperää. Suomea puhui noin 130 saarelaista.

Urho Tynjälä kuoli Sointulassa huhtikuussa 1980. Anni Tynjälä jatkoi pitämällä Sointulassa pientä kauppaa, joka sijaitsi parin kilometrin päässä paikkakunnan pääliikkeestä, osuuskaupasta. Toisen maailmansodan jälkeen Sointulaan muutti Suomesta toistakymmentä perhettä. Anni Tynjälä kuului tähän joukkoon.

Tynjälän kauppa koki 1980-luvulla jotakin, mihin Sointulassa ei ollut aikaisemmin totuttu: rikoksen. Paikkakunnan nuoret ovat murtautuneet sinne parikin kertaa. Kauppamurtoja joutui selvittelemään pari vuotta aikaisemmin aloittanut Sointulan ensimmäinen poliisi. Hän oli kotoisin Kanadan suomalaisalueilta ja pystyi hoitamaan asioita vanhempien saarelaisten parhaiten hallitsemalla kielellä.

Monet kurikkalaisten lapsista olivat perehtyneet Kalevan Kansan historiaan. Wayne Homer eli Väinö Honkala oli laatinut kartan vanhan Sointulan alueesta ja tiesi tarkalleen, missä mikin asumus sijaitsi. Niistä jäljellä oli enää Kalevan Kansan saunan lyyhistyneet rauniot. Parinkymmenen talon alla oli alkuperäinen Kalevan Kansan rakennus, mutta monet uudistustyöt ovat kätkeneet ne seinien sisään. Honkala oli originelli, jonka mielipuheenaihe oli arvelu siitä, että Malkosaarten alla on suuria malmivaroja, joiden ansiosta saaresta tulisi ennen pitkää yksi maailman tunnetuimmista kaivospaikkakunnista.

Täysverinen utopia

Suomalaisten utopiayrityksistä Sointula oli kiistatta selväpiirteisin ihanneyhteiskunta. Sointula yritti olla mallina muulle maailmalle. Sen ideologia oli yhdistelmä sosialistisia ja osin teosofisia ihanneaatteita. Suomalaisuus kalevalaisessa muodossa oli myös tärkeä. Sointulan väkiluku nousi aivan toisiin mittoihin kuin muiden suomalaisten ihanneyhteisöjen. Kaiken kaikkiaan Sointulan matkan teki lähes tuhat henkeä.

Sointulasta rakennettiin uutta yhteiskuntaa, jossa lähes kaikki olisi eri tavalla kuin ympäröivässä maailmassa. Kirkkoa ei hyväksytty. Raittiusaate oli vallalla. Miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia. Asiat päätettiin demokraattisesti valitussa johtokunnassa ja yleiskokouksissa. Avioliittoa ja seksuaalimoraalia uudistettiin. Työ jaettiin tasan ja palkkaa maksettiin vain kirjanpitomerkintöinä. Tavaraa sai tarvitseva ilmaiseksi. Toiset jäsenet lahjoittivat omaisuutensa Kalevan Kansalle. Asuminen ja ruokailu tapahtuivat yhteisesti. Lapset olivat Kalevan Kansan yhteisessä hoidossa. Ainoa myönnytys ympäröivälle yhteiskunnalle oli koulu, jossa opetus sujui tavalliseen kanadalaiseen tapaan.

Mutta Sointulan talousasiat olivat pahasti kallellaan. Pääomia ei ollut, joten velkaantuminen oli voimakasta. Urakat olivat kannattamattomia. Lisäksi yhteisön suhde ympäröivään maailmaan oli välillä jännittynyt. Varsinkin seksuaalimoraalin uudistusyritykset ja kirkonvastaisuus herättivät kiivasta kritiikkiä sekä suomalaissiirtolaisten että muiden keskuudessa. Voimakkaita riitoja syntyi myös Sointulassa omassa piirissä. Teosofinen ja marxilainen linja olivat eri mieltä Sointulan tavoitteista. Heikko jäsenvalinta toi yhteisöön kapinoitsijoita, jotka huononsivat ilmapiiriä. Sattui dramaattinen vastoinkäyminen, suuri tulipalo. Väki väheni ja lopulta seurasi ihanneyhteiskunnille tyypillinen hajoaminen ja uuden yhteisön perustaminen.  Kalevan Kansan laulukirjan laulu kysyi, oliko kaikki ollut turhaa.

"Suottako Wäinämö juuri sulle ois
laulanut,
Painanut mielehen lapsies
Hengen voimaa yli ainehen kaiken?
Suottako Ilmari sammon ois
takonut?
Suottako Kullervo kostanut
sortajilleen?
Lemminkäinenkö retkeillyt suotta?
Turhaan oisiko menneet kaikki
ne uhrit,
Joit' ihanteilleen kansamme
kantanut on?"

Matti Halminen arvioi 1930-luvulla, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Malkosaareen vähitellen muodostuisi kukoistava yhteiskunta, jossa "nuoriso vielä sukupolvien jälestäkin luultavasti lukee isiensä vaiheista, Kalevan Kansan kamppailusta omalla suomenkielellään".

Vielä 1970-luvulla Sointulassa saattoi sanoa, etteivät utopia-aatteet kuole. Siihen aikaan sinne muutti puolisensataa amerikkalaista hippiä Mitchell Bayhin, joka sijaitsee kymmenenkunta kilometriä Sointulan pääkylästä. Monet amerikkalaisista pelkäsivät joutuvansa Vietnamiin. Alueelle muuttaneet hipit elivät luontaisviljelyllä, kalastuksella ja karjanhoidolla. Heillä ei ollut paljon kanssakäymistä Sointulan suomalaisasutuksen kanssa, mutta kun kävin hippikylässä vuonna 1979, ja kerroin kerääväni aineistoa Sointulan historiasta hipit nostivat kätensä, tekivät rauhanmerkin ja sanoivat: "We follow Matti Kurikka - Me seuraamme Matti Kurikkaa."

Epilogi

Jäljellä olevat Sointulan hipit ovat nyt ikääntyneitä eläkeläisiä. Monet heidän taloistaan on myyty amerikkalaisille kesämökeiksi. Samoin on käynyt koko saarelle. Valtaosa Sointulan asukkaista on eläkeläisiä. Nuoret ovat muuttaneet työn perässä muualle. Paljon saaren taloja on nykyisin siirtynyt sijoittajien haltuun ja Sointulassa asuntojen hintataso on melko korkea, varsinkin nuorten näkökulmasta, kertoo Sointulan informaatiopalvelu.

Sointula kärsii korkeasta työttömyydestä. Pääelinkeinoina ovat turismi ja digitaaliset etätyöt.  Parikymmentä sointulalaista saa elantonsa metsätöistä. Lisäksi käydään töissä lossimatkan päässä Vancouverin pääsaarella Port Hardyssa ja Port McNeillissä.

Ammattikalastuksesta ei ole enää työllistäjäksi.  Kalastus on nykyisin kokonaan kiellettyä lähes kaikilla entisillä pyyntialueilla.  Joitakin kalastusveneitä on jäljellä, mutta niiden omistajat ovat eläkeläisiä, eikä jatkajia ole löytynyt. Turistit kalastavat. Ja heitä riittää mukavasti. Hotellin lisäksi Sointulassa turisteille on tarjolla puolenkymmentä majoituspaikkaa, pari kahvilaa ja 14 taide- ja käsityöläispajaa. Vuonna 2020 turisteja kävi koronasta huolimatta enemmän kuin koskaan.

Sointulan museossa on meneillä peruskorjaus ja samalla aineiston karsiminen ja uudelleenjärjestely. Osuuskauppa, koulu, kirjasto, postitoimisto, kirkko ja bingo ovat edelleen toiminnassa. Omaa poliisia ei enää ole. Sointulalaisia palvelee myös kirjasto, terveyskeskus ja seniorikeskus.  Uutta Sointulassa on netissä toimiva informaatiopalvelu Sointula Resource Center ja sen vireä Facebook-sivusto.

Halmisen 1930-luvun optimistinen arvio on silti vielä pieneltä osin totta. Vuonna 2021 Sointulassa asuu noin 740 henkeä, joista suomalaistaustaisia on yhä sata henkeä. Suomea saarella osaa enää parikymmentä ihmistä, mutta Kalevan Kansa on edelleenkin niin kanadalaisten kuin suomalaisten tiedossa. Kalevan Kansasta on tehty vuonna 2016 teatteriversiokin, jota Masalan nuorisoteatteri on esittänyt sekä Kirkkonummella että Sointulassa. Molemmissa paikoissa yleisön kiinnostus oli suurta.

Päivitetty 16.12.1921