COLONIA FINLANDESA
1906-1940

Argentiinan pettymysten paratiisi

Mustalaisparoni Arthur Thesleff - Tutkimusmatkalle Argentiinaan - Colonia Finlandesan telttaelämää - Todellisuus alkaa paljastua - Thesleffin asema horjuu - Ryhmän viimeinen: Greta Holmberg - Uusia tulijoita - Veljessodan maininkeja - Vanamoseuran tiedemiehet Coloniassa - Merimiesten Misiones-kuume - Olavi Paavolaisen vierailu - Socieda Finlandesan juhlia - Yerban viljelyn ongelmat - Merimieskirkko löytää Colonian - Suomessa herätään - Kirjailija, Reino ja  Consuela - Pettymysten paratiisi - Vain postisoite jäljellä  - Epilogi

Teuvo Peltoniemi 14.12.1921

Päivitetty 14.12.2021

Mustalaisparoni Arthur Thesleff - Tutkimusmatkalle Argentiinaan - Colonia Finlandesan telttaelämää - Todellisuus alkaa paljastua - Thesleffin asema horjuu - Ryhmän viimeinen: Greta Holmberg - Uusia tulijoita - Veljessodan maininkeja - Vanamoseuran tiedemiehet Coloniassa - Merimiesten Misiones-kuume - Olavi Paavolaisen vierailu - Socieda Finlandesan juhlia - Yerban viljelyn ongelmat - Merimieskirkko löytää Colonian - Suomessa herätään - Kirjailija, Reino ja  Consuela - Pettymysten paratiisi - Vain postisoite jäljellä  - Epilogi

Vuoden 1906 toukokuussa lähti Argentiinaa kohti 122 suomalaista. He olivat etupäässä keski- ja yläluokan suomenruotsalaisia, ylioppilaita ja opettajia, mutta mukana oli myös sukujen mustia lampaita. Iskulauseena oli tulla miljonääriksi 20 vuodessa. Joukkoa johti mustalaisparonina tunnettu Arthur Thesleff. Joukko oli "kokoonpantu poikien seikkailukirjojen intiaaniromantiikan innostamista ja ruumiilliseen työhön - uudisraivaajan työstä puhumattakaan - täysin tottumattomista herraspojista", arvioi Olavi Paavolainen lähtijöitä myöhemmin.

Ihanneyhteiskunnista oli keskusteltu paljon Suomessa vuosisadan vaihteessa. Matti Kurikka oli lähtenyt joukkoineen Australiaan ja sieltä Sointulaan.  Venäjän sortotoimien vuoksi Konni Zilliacus ja Axel Lille olivat haaveilleet "Uuden Suomen" perustamisesta Kanadaan.  Eero Erkko oli perustanut Itabon siirtokunnan Kuubaan. Aktivistien keskuudessa mm. Herman Gummerus, J.N. Reuter ja E.A. Fabritius olivat miettineet Etelä-Afrikkaa yhtenä vaihtoehtona. Myös Argentiinan Patagonia oli ollut esillä vaihtoehtojen joukossa. Nyt Argentiina lupasi suomalaisille suuria etuja, mikäli nämä haluaisivat perustaa siirtokunnan Patagoniaan.

Mustalaisparoni Arthur Thesleff

Argentiinan siirtola-aatteen suunnitteluun palkattiin agronomi C.J. Myrstén, joka muutamaa vuotta aikaisemmin oli Zilliacuksen komission jäsenenä etsinyt paikkaa ihannesiirtolalle Kanadasta. Todelliseksi johtajaksi nousi kuitenkin Arthur Thesleff, sillä siirtola-ajatus sopi hyvin hänen nationalistisiin ja eksoottisromanttisiin näkemyksiinsä. Näin sai alkunsa vanhin Etelä-Amerikan siirtokunnista, Argentiinan Colonia Finlandesa. Siirtokunnan henkisenä taustana oli tsaarin vastustus, paluu luontoon kalevalaisessa hengessä ja nopean rikastumisen toive.

Vuonna 1871 Viipurissa syntynyt Arthur Thesleff oli karismaattisuudessaan samaa luokkaa kuin Matti Kurikka tai Toivo Uuskallio. Heistä hän erosi huolimattomalla pukeutumisella ja käytöstavoillaan, mutta omisti saman hypnoottisen kyvyn vakuuttaa toiset asiastaan lyhyenkin keskustelun jälkeen. Thesleffin lasimainen, lähes liikkumaton, pohjaton katse oli niin kuuluisa, että se mainittiin usein Thesleffiä käsittelevissä lehtijutuissa.

Lehtijuttuja Thesleffistä tehtiin usein. Hän oli oman aikansa julkkis, joka mm. Tukholmassa oli niin tunnettu, että resuisesta asustaan huolimatta hänet otettiin kumarrellen vastaan mitä hienoimmissa ravintoloissa. Myös Thesleffin eksoottista Argentiinan suunnitelmaa käsiteltiin lehdissä. Kritiikkiä tuli jo etukäteen.  Jotkut paheksuivat Argentiinan siirtolaisuutta petturuutena. Heidän mielestään Venäjän painamaa isänmaata pitäisi auttaa kotimaan kamaralla. Osa karsasti hanketta epärealistisena haihatteluna.

Maailmalla Thesleff matkusti mukanaan vain pieni käsilaukku. Hän ei koskaan ostanut vaatteita, vaan käytti tuttavien vanhoja asusteita. Thesleff vaati aamukahvin tarjoiltavaksi kello neljä aamulla, oleskeli hän missä tahansa. Thesleff oli jyrkkä mielipiteissään: juridiikka oli täyttä roskaa ja estetiikka ei tiedettä ollenkaan. Hänen koulutoverinsa Rolf Lagerborg kirjoitti Thesleffin elämäkerran, jossa hän arveli suvun sisäisten avioliittojen aiheuttaneen tiettyä degeneroitumista. Arthur Thesleffin vanhemmat olivat serkuksia.

Arthur Thesleff opiskeli luonnontieteitä. Hänestä tulikin yksi Suomen huomatuimmista sienitieteilijöistä. Thesleff on löytänyt yli 800 Suomen kantasienilajeista. Hän kantoi pitkään lisänimeä Sieni-Thesleff ja hänen maalaamansa sienikartat koristivat vuosikymmeniä suomalais- ja ruotsalaiskotien keittiöitä. Thesleff oli kiinnostunut luonnosta ja ihmisistä - valtiosta, politiikasta tai sosiaalisista kysymyksistä hän ei välittänyt.

Kaikki eksoottinen kiehtoi häntä ja niinpä hän tutki kaukaisia kansoja, mustalaisia tai Tukholman alamaailmaa. Mustalaistutkimustensa vuoksi Thesleff sai runsaasti sekä akateemista kiitosta, valtion tunnustusta että kansan arvonantoa. Tropiikkikuumeen aikana 1920-luvulla myös Viljavakan ja osaksi myös Penedon johtohenkilöt olivat mukana mustalaislähetystyössä, mutta se oli kenties pelkää sattumaa. Luontoon paluu yhdisti kuitenkin kaikkia kolmea utopistia.

Arthur Thesleff ei uskonut Jumalaan. Vielä vuonna 1921, Thesleffin kuoleman jälkeen, julkaistiin hänen kirjansa Biologiska naturbilder, jossa hän eritteli raamatun asiavirheitä ja huomautti, etteivät raamatun kirjoittajat ainakaan kasvitieteilijöitä olleet. Myös työväenliike oli Thesleffille vieras ja hän kaihtoi sitä samalla tavalla kuin politiikkaa yleensäkin. Vuonna 1920 Thesleff halusi pois "tästä sosialistisesta Suomesta ja kokonaan mädäntyneestä Euroopasta".

Tutkimusmatkalle Argentiinaan

Argentiinan valtio lupasi maksaa kustannukset ja Thesleff lähti Patagoniaan tutkimusmatkalle. Joulukuussa 1904 retkikunta, mm. sata muulia ja hevosta, seitsemän palvelijaa ja kokki, lähti liikkeelle Buenos Airesista. Thesleffille kylmä ja karu Patagonia oli pettymys. Kesäkuussa 1905 retkikunta oli takaisin Buenos Airesissa.

Thesleffin luonteelle oli ominaista, että hän suurellisesti valitti hallituksen osoittaneen heille huonon paikan. Jos Argentiina ei antaisi heille parempaa maata, Thesleff tekisi paljon hallaa Argentiinan siirtolaisuudelle Euroopassa, hän painosti. Ja hallitus myönsi Thesleffille, Myrsténille ja kapteeni Högbergille vapaalipun rautateille minne tahansa Argentiinassa.

Sopivan paikan Thesleff löysi Misiones-laaksosta. Sen 35 000 asukkaasta kolmasosa oli siirtolaisia. Thesleff kirjoitti ihastuneena kotiin: "Tämä on maailman hedelmällisintä maata. Yksi ainoa appelsiinipuu voi tuottaa 7 000 hedelmää." Thesleff varasi suomalaista siirtolaa varten 125 000 hehtaaria maata. Luovutusehdot olivat niin edulliset, että sanomalehti La Nacion varoitti, että suomalaissiirtolasta oli tuleva valtio valtion keskelle. Thesleff lupasi hankkia siirtokuntaan 2 000 asukasta ja palasi Suomeen vuoden kestäneen tutkimusmatkan jälkeen.

Thesleff oli arvellut saavansa siirtokunnan alkupääomaksi miljoonia, mutta rahaa saatiinkin kokoon vain 2 500 markkaa. Aika ei ollut Suomessa enää yhtä kypsä suursiirtolaisuudelle kuin vuotta aikaisemmin. Suurlakko sai monet uskomaan itsenäisen Suomen mahdollisuuteen. Thesleffistä tehtiin pilkkalauluja:

"Herr Thesleff vill oss alla ta
ill luftsreck renare,
af finska folket vill han ha
ett band zigenare."

 (Herra Thesleff haluaa siirtää meidät kaikki puhtaampaan ilmanalaan. Hän haluaa tehdä Suomen kansasta mustalaiskoplan.)

Silti Thesleff oli toiveikas. Hanke sai edelleen paljon julkisuutta. Sanomalehtipakinoitsija väitti joka kolmannen tuttavansa olevan aikeissa lähteä suurten mahdollisuuksien maanosaan. Kerrotaan jopa C.G. Mannerheimin olleen kiinnostunut asiasta.

Thesleff julkaisi siirtokunnasta esitteen, joka antoi melko todenmukaisen kuvan Misiones-laaksosta. Se mainitsi hietakirput, joista tuli Colonia Finlandesan suurin vaiva. Thesleff vakuutti kuitenkin, että kirput katoaisivat, kun metsiä raivataan pelloksi. Heinäsirkkoja alueella ei esiinny, hän totesi, ja erehtyi pahan kerran. Thesleff kehotti lähtijöitä varaamaan mukaansa mieluummin muutamia tuhansia markkoja ja korosti kääntyvänsä etupäässä niiden puoleen, joilla olisi varaa sijoittaa Misionekseen myös rahaa, koska muuten alkuun pääseminen olisi vaikeaa. Argentiinan hallitus lupasi siirtolaisille vapaan matkan Buenos Airesista ja ylläpidon ensimmäisten viikkojen aikana. Siirtolaisten oli puolestaan rakennettava vuoden sisällä talo ja viljeltävä tietty pinta-ala maastaan.

Colonia Finlandesan telttaelämää

Vuonna 1906 lähteneen pääjoukon matka sujui rattoisasti. Bremenissä ja Antwerpenissa matkustajat hankkivat itselleen aseita ja tropiikkivarusteita. Argentiinassa jokilaivalla matkustajat ampuivat alligaattoreita. Ilmassa oli suuren huvimatkan tunnelmaa. Thesleffille matka merkitsi hänen elämänuransa huippua. Tästä lähtien hänen julkinen asemansa tuli olemaan riidanalainen ja hänen arvostuksensa laskeva.

 La Nacion kirjoitti vuonna 1907 ihailevasti Colonia Finlandesasta: "Suomalaiset ovat saavuttaneet täydellisen herravallan aarniometsästä." Lehden mukaan suomalaiset asuvat teltoissa, joissa oli puulattia ja lähes täydellinen kalusto: sängyt, pöydät, penkit, arkut, kaapit, vaateripustimet jne. "Kaikki huonekalut ovat siirtolaisten itse tekemiä maalaiseen, mutta silti eleganttiin tyyliin punertavasta rosadopuusta", korosti La Nacion.

Perillä siirtolaisille oli järjestetty teltat ja kauppa. Mutta muuta ei ollut tehty, ei alustavia raivaustöitä eikä teitä, kuten Argentiinan hallitus oli luvannut. Pioneerielämä ei maistunutkaan kaikille. Jo muutaman viikon kuluttua ensimmäiset lähtivät takaisin ja varoittavia kirjeitä meni kotimaan lehdistölle.

Kun rahaa vielä riitti, vietettiin iloista elämää. Kolonian asukkaat kutsuivat itseään leikillisesti vaaleiksi rosvoiksi. Viinaa kului ja naisia riitti Paraguayn puolelta, jossa maan miesväestö oli tuhottu 1800-luvun lopulla käydyssä sodassa lähes kokonaan. Suomalaisten juhlijoiden saavutuksia oli mm. kokonaisen sirkusseurueen heittäminen ulos kaupungista.

Vuonna 1981 Colonia Finlandesassa käydessäni Hedvig Niskanen tiesi vielä hyvin nämä vaiheet: "Siellä oli Bonplandissa suomalainen Ehrströmin hotelli, jossa herrat joivat ja pämppäsivät Suomesta tuomillaan rahoilla. Eivätkä tehneet työtä ne herrasmiehet. Ne olivat rikkaita herroja. Jussi Jansson oli oikein ylijumaluusopin ylioppilas ja se ei ikänä tehnyt mitään muuta kuin ryyppäsi Suomen rahoja. Rähjäsi ja huusi pitkin pitäjää eikä ikimaailmassa tehnyt työtä." Argentiinan hallituksen edustaja sähkötti Buenos Airesiin, että halpa sokeriruokoviina, canja, maistui suomalaisille. Alueen kuvernööri kävi vierailulla ja eräs suomalainen kirjoitti kotiinsa: "Vierailu päättyi canjatehtaalla. Juhliin osallistui suomalaisten lisäksi lukuisia tienrakentajia ja alkuasukasnaisia. Hänen ylhäisyytensä viihdytti itseään kauneimman kanssa, mitä yksinäisistä naisista löysi, me muiden."

Todellisuus alkaa paljastua

Argentiinan hallitus oli nimittänyt Thesleffin siirtokunnan johtajaksi. Hän matkusti pian Buenos Airesiin ottamaan vastaan toista siirtolaisryhmää. Samalla hän kävi valittamassa virastoissa sitä, ettei hallitus ollut tehnyt lupaamiaan perustöitä. Nyt luvattiinkin siirtokunnalle rahaa teiden ja siltojen rakentamiseen. Paikalle lähetettiin myös kaksi maatalousasiantuntijaa neuvomaan viljelyksen aloittamisessa.

Iloista elämää ei kestänyt kovin kauan. Maaperä osoittautui lähes mahdottomaksi viljellä ja monenlaisia vaikeuksia tuli jo aivan alussa. Misioneksen koskemattomassa ikimetsässä vallitsi uskomaton rehevyys ja väriloisto. Mutta se oli pettävää. Siirtolaiset joutuivat käymään aluksi käsiksi aarniometsään, jonka läpitunkemattomat liaaniröykkiöt ja bambutiheiköt uhmasivat raivaajia. Päivän tai kahden raataminen tuotti tuskin näkyviä tuloksia. Machete ja muut terävät paikalliset työkalut olivat todella tarpeellisia. Kaskisavut nousivat korkeuksiin, mutta peltoa syntyi hitaasti.

Valtio oli antanut suomalaisille 50 hehtaaria maata hyvin lainaehdoin. Maa oli kuitenkin huonolaatuista, mäkistä, kivistä ja karua. Multakerros oli vain pari senttimetriä paksu, ja vesi ohensi sitä vielä jatkuvasti ylevillä mailla. Käyttövettä oli vähän. Vain harvat tiloista - chacroista - olivat viljelykelpoista maata. Heti ensimmäisenä vuonna vallitsi lisäksi poikkeuksellinen kuivuus, joka aiheutti vakavia metsäpaloja. Valtavat heinäsirkkalaumat söivät jäljelle jääneen vehreyden.

Joskus oli suoranainen nälkäkin. Vaikka joillakin oli rahaa, se ei auttanut, koska kaupassa ei ollut mitä ostaa. Jokea liikennöinyt kauppalaiva oli usein myyty aivan tyhjäksi jo edellisissä kylissä. "Jos jotakin tuli suomalaisille saakka, se oli vain matoja täynnä oleva jauhosäkki tai niin kuin erään kerran; yksi purkki kaakaopulveria", muistaa Greta Holmberg, viimeinen ensimmäisen joukon mukana tulleista suomalaisista.

Pahin vaiva tuli hyönteisistä. Hietakirput olivat jatkuvana kiusana. Ne kaivautuivat kynsien alle. Jaloista, käsivarsista ja lasten päistä sai kaivaa ulos monen sentin pituisia karvaisia toukkia. "Hyönteiset söivät karjan elävältä", kirjoitti Thesleff tuskastuneena kotimaahan.

Monien kolonistien aikaansaannokset tahtoivat supistua lennokkaisiin maljapuheisiin. Itsellisiksi maanviljelijöiksi oli ensimmäisen vuoden aikana ryhtynyt vasta 69 suomalaista. Loput kuluttivat aikaansa juhlien tai olivat jo lähteneet muualle. Kaksi kolmasosaa ryhmästä palasi Suomeen, muutti Yhdysvaltoihin tai muualle Argentiinaan.

Jotkut saivat Suomesta rahaa. Monet kuitenkin häpesivät epäonnistumistaan niin, etteivät kehdanneet kirjoittaa Suomeen ja kertoa, kuinka huonosti asiat todella olivat, vaikka olisivat kenties Suomesta rahaa saaneetkin. Olihan matkalle lähdetty miljonääritavoittein. Myös mieliala kärsi. "Täällä metsässä istumme kuin säkissä, ympärilleen ei näe yhtään kauemmaksi kuin mitä on itse raivannut metsää", Thesleff valitti kirjeessä kotiinsa. Kasvillisuus oli niin tiheää, että se synnytti painostavan yksinäisyyden ja synkkyyden tunteen. Thesleffin omalta tilalta Bonplandin kylään oli matkaa 11 kilometriä aarniometsän läpi ja vielä kuutisen kilometriä avoimempaa maastoa myöten.

Alkukuukausien ilot olivat pian useimmille vain muistoja. Metsänraivaus vaati kaikki voimat ja raivattu ala oli usein jo muutamassa viikossa uudelleen rikkaruohojen vallassa. Aika ei riittänyt kalastukseen tai metsästykseen, kuten monet olivat optimistisesti ajatelleet. Tupakkaa viljeltiin aluksi, mutta sen hinta laski nopeasti. Vaikka naapurikylään Bonplandiin perustettiin savuketehdas, tupakan viljely ei kannattanut kovinkaan pitkään. Siirtokunnassa kokeiltiin myös teen, yerban, tungpuun, maniokin ja banaanin viljelyä, mutta mikään niistä ei osoittautunut kannattavaksi. Vain maissi menestyi kohtuullisen hyvin ja siitä saatiin ajoittain erittäin hyviäkin satoja. Mänty kasvoi hyvin, mutta puut olisi ollut kuljetettava 20–30 kilometrin tiettömän metsätaipaleen läpi Paranajoen rantaan.

Thesleffin asema horjuu

Thesleffin asema siirtolan johtajana ei ollut helppo. Hän oli vastuussa sekä Argentiinan hallitukselle että omille maanmiehilleen. Hänen tuli päättää lainoista ja koska monet jättivät lainansa maksamatta, Thesleff ei saanut kiitosta, teki hän kumman puolen mieliksi tahansa.

Thesleff ei ollut mikään hallintomies. Hänellä oli suurisuuntaisia ideoita, joista monet osoittautuivat tuulentuviksi. Elämän käytännöllisten edellytysten parantamisen sijasta hän mm. puhui silkkimatojen viljelyn puolesta, mistä ei tietenkään tullut mitään. Tiedemiehen ja tutkijan luonto ei jättänyt Thesleffiä rauhaan täälläkään. Hän selvitteli apinoiden ja vaeltajamuurahaisten elämää, tutkipa seudun harvalukuisten intiaaniheimojenkin tapoja.

Humalassa tehdyt rötökset, aviorikokset ja kunnianloukkausjutut aiheuttivat Thesleffille huomattavasti työtä, johon hän ei luonteensa puolesta ollut erityisen sopiva. Argentiinan viranomaiset eivät puuttuneet suomalaisten asioihin, eikä aivan lähitienoilla ollut poliisiakaan. Vuoden 1908 lopussa Thesleff kirjoitti: "Jos jostakusta voi tulla ihmisvihaaja, niin asemani täällä on siihen omiaan." Siirtolaiset kaatoivat epäonnistumisen Thesleffin päälle - syystä tai syyttä. "Ihmisten todellinen väärentämätön luonne alkaa tulla esiin", selitti Thesleff. "Tänne toivoisin veriviholliseni itseni sijaan", Thesleff kirjoitti kotiin. Paragyayn puolella saksalaisutopiaa johtanut Friedrich Nietzschen vävy tri Forster teki itsemurhan jouduttuaan samanlaiseen asemaan kuin Thesleff. "Mutta Forsterin tekoa en luonnollisestikaan tule toistamaan", lupaili Thesleff optimistisesti.

Siirtokunnassa Thesleff ei saanut paljon kiitosta paikan valinnastaan saanut - sehän oli mitä ilmeisimmin epäonnistunut. Greta Holmberg muistaa hyvin erään Thesleffin käynnin kotonaan: "Sekä isä että äiti olivat pahasti sairaita. Äiti sanoi: 'Katsokaa nyt, herra Thesleff, minkälaiseen kurjuuteen te meidät suomalaiset toitte. Eikö teillä ole huono omatunto?' Thesleff myönsi virheensä ja sanoi katuvansa kovasti. Silti Thesleff lähti takaisin Suomeen ja jätti meidät kaikki tänne", valitti Greta Holmberg.

Vuoden 1909 alussa Argentiinan hallitus lakkautti Thesleffin johtajanviran. Suomalainen kolonia oli aivan liian pieni omaa johtajaa varten. Oli myös käynyt selväksi, ettei Thesleff kykenisi hankkimaan sinne lisää väkeä. Joulukuussa Thesleff lähti Buenos Airesiin ja palasi sieltä Eurooppaan jättäen vaimonsa Argentiinaan. Suomessa ja Ruotsissa Thesleff sai "vastaanoton, jonka fiaskoyrityksestä vastuullinen kokee", kirjoitti Rolf Lagerborg. Thesleffin tähti alkoi sammua ja hän tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään kaikesta. Hän oli alkanut käyttää yhä enemmän punaviiniä, joka oli tullut tutuksi Colonia Finlandesassa. Vuonna 1919 hän sai halvauskohtauksen, joutui taloudelliseen ahdinkoon ja sukulaistensa hoitoon.

Kesällä 1920 Thesleff sai ystäviensä avulla kerättyä matkarahat Buenos Airesiin. Thesleff halusi aloittaa siirtokunnassa kaiken uudestaan. Mutta hän sai uuden halvauskohtauksen ja teki muutaman päivän kuluttua oman valintansa, itsemurhan. "Sillä oli paksu muistosormus ja siinä kivessä myrkkyä ja se kulahutti sen siitä. Ja kuoli siihen", tietää Hedvig Niskanen kertoa viestin Thesleffin lopusta.

Kolonian viimeinen: Greta Holmberg

Alkuperäisestä 122 hengen ryhmästä oli käyntini aikana vuonna 1981 elossa enää Greta Holmberg, joka oli ollut kolmivuotias Argentiinaan tullessaan. Hän ei salaa siirtokunnan vaikeuksia: "Argentiinassa piti kaiken olla niin hyvin. Eläinlääkäri-isäni piti saada vaikka kuinka paljon töitä. Parissa vuodessa meistä kaikista piti tulla miljonäärejä, ja tällaiseen kurjuuteen jouduttiin." Axel Holmberg palasi myöhemmin Suomeen hankkimaan lisää rahaa, mutta kuoli matkalla. Äiti kuoli 1940-luvulla.

Greta Holmberg on elättänyt itseään tekemällä erilaisia aputöitä kodinhoitajana ja pesijänä. "Kun ei ollut mitään koulutusta", hän selittää. Hän on pieni ja hento. Greta Holmbergillä on vaikea maksasairaus ja heikko näkö. Hänen palveluspaikan omistajalta perimästään pienestä talosta käydään perintöriitoja.

Istumme Greta Holmbergin kuistilla Oberassa. On hautova kuumuus ja juomme lämmintä vettä. Kylmää ei ole, sillä talossa ei ole sähköjä eikä kellaria. Puutarha on kauniisti laitettu ja valtavat kukat tekevät sen hyvin eksoottisen näköiseksi. Sisällä on kaikki siistiä ja järjestyksessä. Hyllyssä on muutamia ruotsinkielisiä kirjoja. Greta Holmberg ei valita, vaikka hänen Suomen valtion avustuksena saamansa pieni eläke, ei Argentiinassa riitä juuri mihinkään. "Si, tämä oli minun kohtaloni", hän vain toteaa suomenruotsillaan ja vaihtaa välillä muutaman sanan jäykällä espanjalla Artturi Heinon kanssa, joka ei puhu ruotsia.

"Niin ovat vuodet kuluneet. Minun pitäisi kai tuntea itseni tänne kotiutuneeksi, koska olen asunut täällä koko elämäni", kertoo Greta, "mutta äitini kotikaiho seuraa minua. Hän kertoi aina unohtumattomasta Pohjanmaasta. Sinun pitäisi olla Suomessa keväällä, sanoi äiti usein, niin saisit nähdä jotain ihmeellistä. Äiti ei viihtynyt täällä ikuisen vihreyden maassa. Hän ei koskaan saanut nähdä lapsuudenkotiaan ja synnyinmaataan, mutta minä jaksan toivoa, että saisin joskus tehdä sen", ajattelee Greta Holmberg.

Greta Holmbergin ystävät perustivat hänelle Suomessa rahaston, mutta avustussummat menivät elämiseen, eikä Greta Holmberg koskaan päässyt takaisin Suomeen.

Uusia tulijoita

Jussi eli Juan Palo, joka on opastanut meidät Oberaan, puhuu kanssamme nyt ruotsia. Vuonna 1904 syntyneellä Jussilla onkin lipaston laatikossa Ruotsin passi, vaikka hän pitää itseään enemmän suomalaisena. Hän kuuluu kolonian toiseen muuttajaryhmään kuten myös Hedvig Niskanen.

Tornionlaaksosta muutti vuoden 1910 tienoilla väkeä Brasiliaan ilmaisen laivalipun houkuttelemana. Rio Grande do Sulin osavaltiossa maanviljely ei kuitenkaan onnistunut ja parin vuoden kuluttua Colonia Finlandesan siirtokunta sai vahvistusta, jota ilman loppu olisi ollut kenties heti käsillä.

Juan Palon vanhemmat muuttivat Brasiliaan Kiirunasta vuonna 1909. Brasiliassa he viljelivät zakraa eli maatilaa parikymmentä vuotta. Sokeriruo'osta keitettiin rapaduuraa, sokerikakkuja, jota käytettiin eläinrehuna. Menekki kuitenkin loppui ja raaka-ainetta alettiin jalostaa viinaksi. Se muodostui kylän pääasialliseksi tulolähteeksi. Viinaa kuljetettiin Argentiinan puolelle ja Jussikin oli apupoikana soutamassa kuormia joen yli.

Kun lapsia alkoi kuolla koleraan ja keltakuumeeseen, Palon perheen isä päätti lähteä. Samaan aikaan Brasiliassa oli vallankumous. Viimeinen pisara oli tulva, joka kuljetti perheen taloa kilometrejä ennen kuin se tarttui suureen puuhun. Palon perhe saapui Colonia Finlandesaan vuonna 1923. Coloniassa Jussi Palo vietti yli 40 vuotta. Ikävänä puolena hän muistaa siirtokunnan miesvaltaisuuden. "Minäkin jouduin hakemaan ulkomaalaisen akan", hän sanoo ja viittaa myhäillen ukrainalaista syntyperää olevaan Olga-vaimoonsa. Muutamia vuosia sitten Jussi Palo muutti Oberan kaupunkiin kolonian lähelle.

Toinen Brasilian tulijoista oli Niskasen perhe. Niskaset olivat muuttaneet Brasiliaan vuonna 1911. Argentiinaan he tulivat kävellen vuotta myöhemmin. Samaa matkaa tuli myös toinen perhe, jonka pientä lasta kannettiin vuorotellen. Hedvig Niskanen kertoi: "Joku suomalainen kirjoitti, että täällä olisi muita suomalaisia ja lähdettiin jalkapatikassa Brasiliasta. Neljä päivää käveltiin pikettiä, ratsutietä myöten ja tultiin yhteen taloon. Kysyin, että missäs se Bonplandin kaupunki on. Ne sanoo, että kyllä se on tässä. Kysyin, että saammeko ostaa leipää ja kahvia. Jäätiin sinne ja kun suomalaiset, herra Åberg ja kaikki ne rikkaat kuulivat, että on tullut nuoripari, kaikki sanoivat, että tulkaa meille töihin."

Coloniassa Niskaset työskentelivät aluksi Olaf Appelgrenin, kuuron vanhanpojan luona. Appelgren sai Suomesta rahaa ja pystyi maksamaan Niskasille vapaan ylläpidon lisäksi kohtuullisen palkan, 40 pesoa kuussa. Nuoren parin teki kuitenkin mieli kiinni omaan tilaan. Seitsemän kuukauden palvelun jälkeen he aloittivat oman yrityksen. Vuonna 1914 he olivat lähdössä takaisin Suomeen, mutta silloin Lemmetyiset tulivat Suomesta ja varoittelivat lähtemästä koska oli alkanut sota-aika. Janne Niskanen ja Antti Lemmetyinen olivat pitkään siirtokunnan johtomiehet, joiden puoleen käännyttiin neuvoja tarvittaessa. Hedvig Niskanen on siirtokunnan hedelmällisin nainen. Hedvigillä oli 1970-luvulla argentiinansuomalaisen tutkijan Enrique Tessierin selvityksen mukaan 92 jälkeläistä, joista puolet neljättä polvea.

Seuraava muuttoaalto oli Kiteeltä, josta tuli 60 muuttajaa vuodesta 1924 lähtien. He olivat etupäässä maanviljelijöitä. Aikaisemman herrasluokan muuttotavarat eivät olleet juuri käytännöllisyyttä osoittaneet. Uusilla tulijoilla oli mukanaan Suomesta maatalouskoneita, esimerkiksi Putkurin perheellä äes, joka on yhä käytössä. "Anno venti cinco tultiin - vuonna 25", muisteli Sanna Putkuri, "silloin se oli hyvin primitiivistä elämää. Maanviljelijöinä tulijat olivat kyllä tottuneita raskaaseen työhön, mutta Sanna Putkuri painottaa, että ”jos me oes  tiietty näetsen ihan minkälainen se oli, ei me ois tultu. Näetse oltiin ymmärtämättömiä maan ololoista niin kuin planttauksesta. Se meni melkein hukkaan se työ alussa."

Siirtokunnan ensimmäisten ruotsinkielisten tulijoiden ja 1920-luvun suomenkielisten maanviljelijöiden välillä oli aluksi sosiaalista jännitystä. Tasapainottavana tekijänä toimivat Brasilian kautta tulleet pohjoisruotsalaiset, joista useimmat olivat kaksikielisiä. Greta Holmberg muistaa, kuinka eräs uusista tulijoista puhutteli hänen isäänsä herraksi. Tämä vastasi, että Colonia Finlandesassa kaikki ovat "köyhiä siirtolaisia eikä mitään herroja", mutta eri asia on, kuinka tätä uskottiin.

Veljessodan maininkeja

Suuri muuttoaalto virkisty yhteisöä.  Oman palstanraivaustyön jälkeen seurojentalolla käytiin tanssimassa viikonloppuisin. Koulu siirtokuntaan saatiin vuonna 1922, joten mm. Greta Holmberg ei ennättänyt paljon koulusivistyksestä nauttia. Kun penedolainen Toivo Sipilä kävi Colonia Finlandesassa 1930-luvulla, siellä oli "nuoria poikia, jotka puhuivat suomea, mutta eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Illalla kyllä pelasivat korttia ja ryypiskelivät kuin miehet".  

Edelleenkin useimmat suomalaisten jälkeläisistä ovat käyneet vain kansakoulun. Heitä tutkinut Enrique Tessieri toteaa, että 8-12 -vuotiaiden suomalaisperäisten lasten piirustukset "puhuvat selvää kieltä köyhyyden ja eristyneisyyden vaikutuksesta lapsen kehitykseen".

Opettajaa lukuun ottamatta Colonia Finlandesassa ei asunut virkamiehiä, ei pappia, lääkäriä eikä poliisia. Suomalaiset saivat hoitaa asiansa niin kuin parhaaksi näkivät. Tämä koski useimmiten myös rikosjuttuja.

Vuonna 1925 painija Väinö Rampa pieksi toisen suomalaismiehen tytöistä syntyneessä riidassa. Haavoittunut Sjöblom hoidettiin siirtokunnassa, Rampa lähti pakoon Paraguayhin ja sieltä Suomeen. Poliisille asiaa ei ilmoitettu, kuten ei sitäkään riitaa, missä siirtokunnan luottamusmiestä Niskasta ammuttiin pistoolilla. Luoti onneksi pysähtyi vyön solkeen.

 Siirtokuntaan oli tullut Suomesta väkeä, joka oli kotimaassa seissyt rintamalinjan molemmin puolin, sekä punakaartin että suojeluskunnan miehiä. "Vuonna 1930 tuli täältä kotimaasta Finlandeseen eräs bolsevikki, suutari, mutta jonkin aikaa yritettyään kyllästyi hän raskaaseen työhömme ja muutti jonnekin kaupunkipaikkaan kapakoitsijaksi", kertoi Sosialisti-lehdelle eräs Suomeen palannut kolonialainen.

Colonia Finlandesassa oli oma sosialistiyhdistys, mutta sen toiminta ei ollut erityisen vilkasta. Useimmat asukkaat olivat mielipiteiltään porvarillisia. "Mutta poliittiset mielipide-erot eivät koskaan ole sanottavasti häirinneet hyvää sopuamme", väitti haastateltu, joka itse kuului Argentiinan työväenpuolueeseen.

Mutta haastateltu ei paljastanut koko totuutta. Monien yhteisöläisten mielestä sisällissotaa ei ollut ratkottu loppuun Suomessa. Helka Heino muistaa, kuinka seurojentalolla tuli usein tappeluita Suomen politiikasta: "Puhvetissa oli puhetta politiikasta. Pelkonen oli vähän liika paljon humalassa. Se vissiin koppaili siinä jotakin. Rosqvistin Hilja sanoi Pelkoselle, että lähe sinä nyt. Hän oli kuullut, että Pelkosta oli uhkailtu tappaa. Kolme tai neljä miestä tuli perässä ja ne pieksi Pelkosen ja yritti ampua sen. Pelkonen oli hirveen vahva, semmonen urheilumies. Se löi yhtä miestä käteen, niin että kuula meni sivuun. Kun panokset loppuivat, miehet hakkasivat sitä revolverilla päähän, tekivät kuusi-seitsemän suurta reikää. Minä olin pikkutyttö ja kotona hoitamassa siskoja. Isä ja äiti olivat suomiseuran toimihenkilöitä. Pelkonen tuli yöllä meidän talon eteen ja huusi Niskanen, Niskanen, anna mulle apua. Me oltiin vaan lapset kotona. Naapurin lapsiakin oli meillä ja me pelättiin. Kun isä ei ollut vielä tullut, me ei uskallettu aukasta ovea ja Pelkonen kävi verannalle pitkäkseen.

Pahoinpitelystä kuulleet isä ja äiti olivat olleet etsimässä Pelkosta koko yön ojista ja metsistä. Kun he aamun sarastaessa tulivat kotiin, he huomasivat, että Pelkonen oli kuolemassa verenhukkaan. ”Pelkonen makasi meillä kuusi viikkoa, ennen kuin parantui. Isä lainasi rahaa, että hän pääsi Airekseen ja sieltä Suomeen, jossa hänellä oli vaimo ja lapsi. Tekijöitä pidettiin kolme kuukautta tutkintovankeudessa eli niin kauan, että nähtiin, toipuuko mies vai kuoleeko. Mutta sitten ne kai rahalla suorittivat tekonsa. Täällä kun hankkii asiamiehen ja maksaa, niin pääsee vapaaksi", päättää Helka tarinan.

Pahimmillaan Suomen sisällissotaa käytiin uudelleen niin, että valkoiset ja punaiset ammuskelivat toisiaan peltoaukean yli. Kenttätaistelussa ei tosin tullut sillä kertaa osumia. Sen sijaan Pelkosen tapauksen kaltaisia hyökkäyksiä sattui useampia ja tunnelmat olivat välillä siirtokunnassa kireitä

Vanamoseuran tiedemiehet Coloniassa

Alkukesästä 1928 Vanamo-seuran kasvi- ja eläintieteellinen retkikunta kävi Colonia Finlandesassa usean viikon aineistonkeruumatkalla. Retkikuntaan kuuluneen Väinö Lunnasvaaran mukaan paikalla asui tähän aikaan kuutisenkymmentä suomalaisperhettä, yhteensä lähes kolmesataa henkeä. Puolet suomalaisista asui itse Colonia Finlandesassa, loput lähikylissä. Lunnasvaaran antama yleiskuva siirtokunnasta on kohteliaan surumielinen. "Jos ei ole suuria tuloja, niin ei myöskään mainittavampia menoja", Lunnasvaara arvioi Colonia Finlandesan elämää, "Joskin Misiones on luonnon suuresti suosimaa seutua, niin ei kieltäymyksellinen raatajaelämä siellä ole ainakaan suomalaisille uudisviljelijöille toistaiseksi tuottanut muuta kuin pettymystä."

Käyntinsä jälkeen Lunnasvaara kirjoitti tarkan kuvauksen suomalaisten oloista. Heikkorakenteiset talot oli rakennettu bambusta, joka kuivuessaan jätti seiniin suuria rakoja. Katto oli tehty veistetyistä päreistä. Kalustona oli pöytä, hylly, pari penkkiä ja muutamia jakkaroita. "Varsinkin rakennusten alakerta, jota käytetään keittiönä ja askarteluhuoneena, on maalattioineen ja luukkuikkunoineen hyvin vaatimaton. Sadeaikana on oleskelu siellä suorastaan tukalaa, sillä vesi voi useastikin nousta kyynärän korkeuteen", Lunnasvaara kertoo.

Retkikunnassa mukana ollut E.J. Valovirta kirjoitti päiväkirjaansa käynnistä Lemmetyisen saunassa: "Merkkitapaus. Hapuilemme lyhdyn valossa metsätietä ympärillämme salaperäiset öiset metsän äänet. Capueran oksilla sitten vihdoimme itsemme lehtien lennellessä pienessä sisäänlämpiävässä saunassa. Valelu raikkaalla lähdevedellä, ja kaiken kukkuraksi pari kolme appelsiinia suoraan puusta. Mitäs muuta kaipaisit?"

 Eläimiä suomalaiset pitivät tuolloin vain vähän. Taloissa oli hevonen, parhaissa kolme, ja lisäksi pidettiin siipikarjaa ja mustia sikoja. Vasta myöhemmin Colonia Finlandesassa voitiin hankkia lehmiä. Muutamalla perheellä oli härkävaljakko.

Merimiesten Misiones-kuume

1930-luku merkitsi Colonia Finlandesalle jälleen uudentyyppisiä asukkaita. Uudet tulijat olivat merimiehiä, jotka olivat joutuneet Misiones-kuumeen valtaan, kuten Olavi Paavolainen kirjoitti: "Roikkuen viikon päivät salamatkustajana junavaunujen alla hän matkustaa Entre Riosin ja Corrientesin pölyävän pampan halki toivoen Colonia Finlandesassa, Misionesin jo melkein unohtuneessa suomalaissiirtolassa, voivansa vuolla kultaa merimiespuukolla. Melkein poikkeuksetta hän perusteellisesti pettyy, maleksii muutamia kuukausia maanmiestensä kiusana, istuu viikon verran Posadasin putkassa ja palaa lähetystön kyydillä takaisin."

Artturi Heino ei palannut. Hänen elämäntarinansa on kuitenkin samantapainen kuin muidenkin merimiesten, jotka tulivat Colonia Finlandesaan. Vuonna 1902 syntynyt Artturi tunnettiin painonnostajana lempinimellä Paksu-Tampere. Hän jätti laivansa salaa niin kuin monet muutkin. Artturi väitti alun perin olleensa lähdössä Australiaan. Vasta merellä hänelle selvisi, että laiva olikin menossa Etelä-Amerikkaan. Laiva oli jo käynyt Riossa ja Santoksessa, kun Artturi päätti, että nyt riittää ja karkasi Buenos Airesin satamassa. Hän lähti sunnuntaina laivasta kirkkoon. "Tavarat jäi sinne. Pantiin kaksi pukua päällekkäin, kahdet alushousut ja kaksi paitaa ja sitten lähdettiin".

Vuodesta 1928 Artturi työskenteli seitsemän vuotta pampalla pienissä työporukoissa, joissa kaikki työntekijät olivat suomalaisia. "Elettiin kuin Suomessa ja suomalaisittain ryypättiinkin", hän sanoi. "Maitoa käytettiin kovasti ja lihaa ja kananmunia. Kuusi miestä meitä oli. Kuudessa kuukaudessa meni viisi seitsemänkymmenen kilon säkkiä sokeria."

"Me kuultiin radiosta, että ne pyysi tänne Coloniaan miehiä lisää, kun täällä oli suuri puusilta tekeillä." Colonia Finlandesassa kuljetaan yhä Artturin rakentaman pienen puusillan yli. Ennen sitä ei Coloniassa siltoja ollutkaan eikä oikeastaan edes teitä. "Ruumiitkin kuljetettiin hautausmaalle hevosen selässä", väitti Artturi. "Me tultiin Hyvärisen Jukan kanssa ja akotuttiin, minä kumminkin, ja pari muutakin. Kun tulin tänne, ajattelin, että tämä on paratiisi. Joka talossa tarjottiin munakakkua, eikä kellään ollut kiirettä, kun meitä siltainsinöörejä tuli kyläilemään."  Colonia Finlandesassa suomalaiset "siltainsinöörit" olivat arvostettuja sulhaskandidaatteja, joille tarjottiin parasta mitä talosta löytyi. Artturi löysikin siirtokunnasta vaimonsa. Artturi ja Helka Heino vihittiin vuonna 1934.

Suomalaisten keskinäiset avioliitot olivat hankalia toteuttaa. Joukko oli miesvaltaista: kolme neljäsosaa Etelä-Amerikan suomalaissiirtolaisista oli miehiä. Olosuhteiden pakosta monet miehet jäivät vanhoiksipojiksi tai hakivat aviopuolison muiden siirtolaisten parista. Karvonen otti vaimokseen intiaanitytön. Kun kävi ilmi, että miehen oli vaikea oppia espanjaa, intiaanivaimo ryhtyi opettelemaan Kiteen murretta. Vaimo eläytyi suomalaisen osaansa niin täydellisesti, että hänen kerrotaan joskus innostuksensa puuskassa tokaisseen: "Näin minä ennen Suomessakin lapsia pesin."  "Myös Jalmari Niskasen alkuasukasvaimo kykeni keskustelemaan suomeksi pitkät tovit ja tarvitsi vain ajoittain espanjaa apunaan", kertoi siirtokunnassa 1950-luvulla käynyt merimiespastori Oiva Pohjanpirkka.

Vanhempien suomalaisten espanjantaito mainitaan heikoksi. Monet eivät edes halunneet opetella. Suomella tuli pitkään jotenkin toimeen, sillä vielä 1960-luvulla siirtokunnassa oli ainakin 120 suomea ymmärtävää. "Eihän se hääviä ole. Kyllähän ne vieläkin myis minut täällä", sanoo Hedvig Niskanen espanjan kielen taidostaan. "Kun tarttee, niin silloin se taipuu, kun on hermostunut, niin vielä paremmin rupean tätä maan kieltä antelemaan. Sano yksikin tumma mulle, että kun multa kyssyy niin tulkin kautta puhun, mutta kattokaa nyt miten se puhhuu kun käskiä täytyy." Niskaset oppivat puhumaan Coloniassa ruotsia ennen kuin espanjaa. Koulussa toisille oppilaille nauru kelpasi kun Niskasen lapset sotkivat puheeseensa suomen lisäksi vielä portugalinkin sanoja, joita he olivat oppineet Brasialian puolella.

Olavi Paavolaisen vierailu

1930-luvun loppuun sijoittuu myös vierailu, joka teki Colonia Finlandesan uudelleen tunnetuksi Suomessa. Kirjailija Olavi Paavolainen kertoi matkakirjassaan Lähtö ja loitsu Misioneksen kuumankosteasta taiasta, kuumasta elämästä ja kurjuudesta. "Suomalaisten talot ovat suurimmaksi osaksi säilyneet aivan muuttumattomina Arthur Thesleffin paon päiviltä saakka; aika vain on saanut rauhassa suorittaa hävitystyötään... Kotikulttuurin täydellinen puute Misionesin suomalaisten keskuudessa on suorastaan uskomaton. Lattia on poljettua multaa, käpristyneistä palmunlaudoista tehdyissä seinissä sormen levyiset raot, vuoteita ei ole korjattu viikkokausiin, alkeellisimmistakin ruokailuvälineistä tahtoo olla puute."

 Hedvig Niskanen muistaa vielä hyvin Olavi Paavolaisen: "Hän puhui paljon ja teki kovasti kysymyksiä. Oikein mukava mies. Kysyi, että oletteko tyytyväinen tämmöisiin oloihin. No mikäs hätä meillä oli. Oli hyvä talo, rikkaan miehen Herman Lemmetyisen tekemä komia iso talo, monta huonetta, hellat, ja savupiiput katolla. Ei me millään tukkitulilla oltu, niin kuin alkuasukkaat."

Paavolainen istui ja kuunteli. Tarjottiin viiniä ja Laukkanen sanoi Paavolaiselle, että onhan niitä savupirttejä vielä Suomessakin. Ei me ihan savupirtissä oltu. Se kirjoitteli sitten kaikki niin suoriksi. Oli kirjoittanut, että täällä Parkkulainen asuu makasiinimallisessa talossa ja myy punaviiniä. Ja että virkamiehillä on neljäkintoista huntta-akkaa jokaisella. Mutta kun kerroin Paavolaiselle, miten me eletään, hän sanoi, että hän kadehti meitä."

Socieda Finlandesan juhlia

Etelä-Amerikan suomalaissiirtolaisuutta tutkineen Olavi Lähteenmäen mukaan Argentiinan suomalainen siirtokunta oli elinvoimaisimmillaan 1930-luvulla, jolloin 1920-luvun siirtolaiset olivat avioituneet ja muodostaneet perheitä. Tämä kausi oli myös sosiaalisesti ja taloudellisesti siirtokunnan kukoistuskautta. Laajimmillaan siirtokunnassa asui viitisensataa henkeä.

Suomalaisten seuraelämä oli aluksi vilkasta. Tanssittiin Laukkasen makasiinissa. Sitten perustettiin Socieda Finlandesa ja rakennettiin sille talkoilla oma talo. Seuran puheenjohtaja vaihtui vuosittain. Luottamustoimessa olivat mm. Niskanen, Laukkanen, Tihrevä ja Parkkulainen. Seurojentalo palveli lauantai-iltaisin iltama- ja tanssipaikkana. Sunnuntaiaamuna siellä pidettiin jumalanpalveluksia. Hartaushetkiä pidettiin myös Niskasilla. Seurojentalolla vietettiin suomalaisia joulujuhlia ja esitettiin näytöskappaleita. Seura toimi myös postipaikkana.

Tanssitilaisuudet olivat joskus rajuja. Seudun miehet liikkuivat aseistettuina ja järjestysmies Jussi Palon epäkiitollinen tehtävä oli kerätä aseet ovella talteen. Tästä aiheutui usein kahinoita. Suuttuneet miehet ampuivat erään kerran pistoolilla talon ikkunasta tanssisaliin. Kun Palo ja Lemmetyinen tekivät pitkän matkan poliisin luo ilmoitusta jättämään, tämä kysyi ensi töikseen, oliko iltamilla ollut poliisin kokoontumislupa. Rikosilmoituksen teko loppui siihen. Tansseissa soitettiin polkkaa ja sottiisia. "Minä olin oikea balleriina", kertoo Hedvig Niskanen. "Jumala otti jalankin minulta, kun olin niin kova tanssimaan", hän arvelee nyt invalidina ja muistelee, kuinka opetti Laukkasen Antin tanssimaan.

Seurantalon buffetissa oli tarjolla olutta ja ruokaa. Sulhaset tarjoilivat joskus viiniä tytöillekin, mutta enimmäkseen juominen oli miesten harteilla. Välillä käytiin seuratalon nurkan takana niin kuin koti-Suomessakin. Alkoholista tulikin monelle suomalaiselle suuri ongelma. Sokeriruokoviina oli halpaa ja muutamat siirtokuntalaiset joivat itsensä kuoliaaksi. "Viinamäen mies" mainitaan monesta siirtokunnan alkuvaiheen nimestä, kun se sukeltaa keskustelussa esiin. "Pahhaa ei olisi kukaan tehny jos ei olisi viinaa. Skandinaavit ovat kaikki viinaan meneviä", sanoo Helka Heino.

Colonia Finlandesan kautta kulki monenlaista väkeä, osa pahoissa aikeissa. Suomalaiset pelkäsivät varsinkin paraguaylaisia rosvoja, jotka kulkivat ryöstöretkillä ja olivat kerran tappaneetkin suomalaisen ja puukottaneet hänen vaimonsa käsipuoleksi. Väkivaltaa oli myös suomalaisten itsensä keskuudessa. Usein taustalla oli alkoholi, ja joidenkin kohdalla myös viinan salakuljetus.

Vuosien varrella kolonian väkiluku väheni, yhteishenki lopahti ja seuratalo rapistui. Olavi Paavolainen kiinnitti siihen huomiota jo vuonna 1937, jolloin suomalaisten seuraelämä muuten oli vielä vilkasta. Hän kirjoitti: "Suomalainen eripuraisuus kukoistaa myös täällä; aaltopellistä rakennettu ja tietenkin myös näyttämöllä varustettu Seurantalo on ainoa yhteissaavutus. Niinpä viime vuoden saksankielinen Misioneksen kalenteri toteaakin, että suomalainen kolonia on alkanut hiljalleen lakastua. Missä syy?"

Samoihin aikoihin suomalaisyhdistys perusti rahaston, josta sai lainata pikkusummia. Suomen suurlähettiläs lahjoitti siihen pohjarahaksi 1 000 pesoa. Artturi Heino kertoi, että rahat menivät kuitenkin lopulta muutamien suurten häiden maksamiseen eikä takaisinmaksua ole kuulunut.

Yerban viljelyn ongelmat

Misionekselle tyypillinen kasvi on yerba, josta valmistetaan mate-teetä. Yerbapuun lehdet leikataan nuorina, kuivataan ja jauhetaan. Pulverimaisen teesekoituksen päälle kaadetaan astiaan kuumaa vettä. Valmista teetä imetään pillin kautta ja kuumaa vettä lisätään koko ajan. Sekä imupilli että astia ovat tärkeitä esineitä Misioneksessa. Niitä valmistetaan sekä arkimalleja että hienosti koristeltuina sarvesta ja hopeasta. Mate-teekuppi on aina mukana matkalla. Asiaan kuuluu, että kuppi kiertää linja-autossa, niin epähygieniseltä kuin tapa tuntuukin. Linja-autonkuljettajalla on termoskannu kuumaa vettä ja matekuppi aina vierellään. Matekuppi kuuluu Misioneksen maisemaan. Nyt se on suomalaistenkin vakiojuoma, vaikka mate-teen juomisen opetteleminen vei monelta vuosikymmeniä.

 Yerban viljely oli aloitettu Misioneksessa vähän ennen suomalaisten tuloa. Yerban markkinat näyttivät hyviltä, sillä Argentiina joutui tuomaan maahan suuren osan käyttämästään mate-teestä. Jotkut suomalaiset istuttivat jopa sata yerbapuuta ja viljelivät parinkymmenen hehtaarin aluetta. Mutta yerba vaatii paljon huolta ja vaivannäköä. Nuorta yerbaa on suojeltava olkilyhteellä, poncholla. Lehdet kuivattiin nuotiotulilla yöaikaan, jotta kipinöitä saattoi pitää paremmin silmällä. Yerba tuottaa satoa vasta niiden vuoden kuluttua istuttamisesta, ja silloin markkinat olivat jo muuttuneet. Vuonna 1932 suomalaiset yerbanviljelijät saivat avustusta, kun heinämadot tuhosivat koko alueen niin, ettei montakaan vihreää kortta näkynyt. Yleensä valtio vain rajoitti yerban viljelyä, kuten vuonna 1934 ylituotannon vuoksi. Myöhemmin yerban viljely sallittiin ja suomalaiset perustivat suuria istutuksia. Vuonna 1967 kiellettiin yerban viljely taas kokonaan, ja vielä seuraavinakin vuosina osittain. Kielto koski nimenomaan pienviljelijöitä. Vähäisiä korvauksia kiellon aiheuttamista tappioista maksettiin vielä vuosia myöhemmin. Yli sadan prosentin inflaation maassa eivät seitsemän vuotta myöhemmin maksetut korvaukset enää olleet rahaa lainkaan.

 "Suomalaisten työpanos on ollut pääasiallisesti raskaassa ruumiillisessa työssä pienviljelyksen tuotantovaiheessa. Juuri tällaista karkeaa, raskasta ja ruumiillista työtä ei latinalaisissa maissa ole arvostettu", kirjoittaa merimiespastori Ilkka Pärssinen Argentiinan ja Paraguayn suomalaissiirtokuntia arvioidessaan.

1950-luvulla viljelijöille maksettiin appelsiinilta 0.8 centavosia, mutta Buenos Airesissa ne maksoivat jo 40 centavosia kappaleelta. On ilmeistä, että välikäsiä oli monia. Niitä ei käynyt ohittaminen, vaikka suomalaiset viljelijät sitäkin välillä yrittivät. He lähettivät tuotteitaan kuorma-autoilla itse, mutta niiden ei sallittu ylittää osavaltion rajoja. "Te ette kuulu ammattikuntaan", selittivät poliisit. Toisen kerran suomalaiset yrittivät kuljettaa tavaroitaan rautateitse, mutta vaunu löytyi viikkojen kuluttua tavarat pilaantuneina seisomasta sivuraiteilta Corriensin maakunnan tasangoilta.

Merimieskirkko löytää Colonian

1940-luvulla monet Colonia Finlandesan asukkaista hylkäisivät tilansa ja muuttivat muualle Argentiinaan. Siirtokunta kuihtui unohdettuna Etelä-Amerikassa. Merimiespastori Oiva Pohjanpirkka työskenteli Argentiinassa 1950-luvulla ja kirjoitti teoksen Kirkko etsii omiaan, jossa hän selosti myös Colonia Finlandesan oloja. Hän oli ihastunut Misioneksen maisemiin: "Tropiikin aarniometsä tuoksuu uuvuttavan raskaana, väkevänä joko maassa lahoavien kasvien tunkkaannuttamana tai ihmeellisten huumaavien tuoksujen kyllästämänä. Ikivihreänä se koreilee kukkiensa väriloistolla arvattavasti vuodet umpeen. Metsä on täynnä lintujen viserrystä, tirskutusta, huhuilua, räkätystä."

Vuonna 1953 Pohjanpirkka piti Colonia Finlandesassa ensimmäisen suomenkielisen jumalanpalveluksen pariin vuosikymmeneen: "Milloinkaan en ole nähnyt edessäni 60-henkistä seurakuntaa niin hartaana ja niin tarkkaan kuuntelevaisena. Järeät miehet koettivat pitää silmäkulmansa kuivina jotenkuten. Mutta emäntäväen puolella ei kukaan yrittänytkään salata liikutuksen kyyneleitä: suomenkielinen virsi ja Sana kaikui ensimmäistä kertaa heidän keskuudessaan. Olisin kai saanut saarnata tuntikausia, kaikki upposi kuin sade erämaan kuivaan hiekkaan."

Pohjanpirkka kertoi joutuneensa hankalan pulman eteen kun suomalaiset halusivat kummeiksi katolisia naapureitaan, eivätkä millään ymmärtäneet miksi tämä ei kävisi päinsä. Tämä ratkaistiin niin, että naapurit tulivat virallisiksi todistajiksi ja varsinaiset kummit hankittiin luterilaisten suomalaisten keskuudesta.

Oiva Pohjanpirkka raportoi Suomeen maamiesten murheellisista oloista: "Säälittää, kun jotkut meikäläiset elävät täällä niin suuressa puutteessa, etteivät voi ystäviensä luokse kylään mennä, koska eivät kykene maksamaan juna- ja bussimaksuja jonnekin 30–40 km:n päähän!" Pohjanpirkka korosti myös siirtokunnan sisäisten riitojen määrää ja sanoi yrittäneensä pysyttää itsensä ja kirkon "kyläriitojen ylä- ja alapuolella".  Merimiespastori päätti hienotunteisuussyistä olla levittämättä laajemmalle tietoa Colonia Finlandesan oloista. Tämä oli ehkä liiallista varovaisuutta. Siirtokunnan ahdinkotila pysyi yhä piilossa kotisuomalaisilta.

Suomessa herätään

Vasta 1960-luvulla tiedotusvälineet kiinnostuivat kaukaisista suomalaisista uudelleen. Yleisradio lähetti paikalle selostajansa Martti Silvennoisen, johon siirtokunta vaikutti voimakkaasti: "Tuolla aurinkoisella mökin rinteellä kuin ihanaisen Kainuun laakeassa maisemassa vanhaksi käynyt Vanha-Niskasen paljon suomalaiskohtaloita nähnyt maalaistalo. Aurinko valaa kuumaa vahaa mielikuviin, polttaa kuin estäisi uteliaita tunkeutumasta taloon. Tavallinen maalaismiljöö: kanoja, koira, jokunen lehmä. Suomalaismaisemaan leviää eräät appelsiini- ja päärynäpuut ja kauempana urundai-puita, mätänemätön lapazo. Ilmassa kihisivät miljoonat hyönteiset kuin paistinrasva."

 Muutamia vuosia Silvennoisen käynnin jälkeen keräsi Olavi Lähteenmäki Coloniassa tutkimusaineistoa ja sekä kirkko että suurlähetystö kiinnostuivat syvemmin siirtokunnan asioista. Lokakuussa 1972 Buenos Airesin suomalaisessa merimieskirkossa perustettiin sosiaalitoimikunta kartoittamaan Argentiinassa ja Paraguayssa asuvien suomalaisten oloja ja avuntarvetta.

Merimiespastori Ilkka Pärssinen ja suurlähetystösihteeri Veijo Sampovaara tekivät matkan Misionekseen vuonna 1973: "Näkemämme köyhyys ja olojen takapajuisuus oli tyrmistyttävää. Heikosta ja yksipuolisesta ruokavaliosta johtuu, että monet vanhukset ovat fyysisesti hyvin huonossa kunnossa. Aliravitsemuksen haitoista kärsivät valitettavasti hyvin yleisesti myös kolmannen polven suomalaislapset, joita tapasimme. Lääkkeiden ostaminen on ylellisyyttä, johon ei ole varaa. Köyhyys, sairaus ja eristyneissä oloissa eläminen johtaa useasti henkiseen apatiaan. Siirtolaisten yleiselle tilanteelle on kuvaavaa, että joukossa on henkilöitä, jotka ovat eläneet vuosikymmeniä ilman minkäänlaisia henkilöllisyyspapereita."

Sosiaalitoimikunnan kartoituksessa tuli ilmi yhteensä 184 suomalaista syntyperää olevaa henkilöä. Varsinaisista Suomen kansalaisista 71 asui Argentiinassa ja kahdeksan Paraguayssa. Kansaneläkeiässä olevista 45 siirtolaisesta yli kolmannes oli täysin varattomia ja 12:lla oli jokin pysyvä vaikea sairaus. Yli 60-vuotiaista jonkinlaista eläkettä sai vain joka viides. Paraguayn suomalaisista ei kukaan saanut eläkettä tai sosiaaliavustuksia.

Enrique Tessierin myöhemmän selvityksen mukaan jo toisen polven suomalaisista lähes 80 prosenttia oli muuttanut siirtokunnasta muualle Argentiinaan. Hän muistuttaa, että saman siirtolaisuusajan peruina Argentiinassa on myös ollut suomalaisperheitä muuallakin. Patagoniassa perustettiin jopa Estancia Helsingfors, yhä toiminnassa oleva, mutta ei enää suomalaisten jälkeläisten hallussa oleva historiallinen tila. Lisäksi perheitä on ollut mm. Corrientesin, Córdoban ja Buenos Airesin provinsseissa ja niitä on siirtynyt jonkin verran Brasilian (Penedo) ja Argentiinan välillä.

Merimiespastori Pärssisen mielestä kykenevät suomalaiset joutuivat hakeutumaan siirtokunnasta muualle, mutta jääneetkään eivät "jääneet päivystämään saamattomuuttaan, vaan erilaisten sosiaalisten ongelmien vuoksi". Monet haaveilivat Suomeen pääsystä. Heistä Svea Gunbergin kohtalo oli traagisin. Paluumatka oli jo saatu järjestettyä, mutta matka-aamuna hän sai käärmeenpiston ja menehtyi muutamassa tunnissa.

Sosiaalityön toimikunta pyrki lainmuutokseen, jotta sosiaaliapua voitaisiin lähettää Suomesta myös Argentiinan ja Paraguayn vanhuksille. Merimiespastori Ilkka Pärssinen esitti, että välitöntä apua järjestettäisiin kirkon kautta: "Jos kristillisen kirkon piiristä nousee nopeasti vastaus esitykseemme, olisi se hyvä todistus maailmalle. Samalla avautuisi eräs asiallinen keskustelupohja: Kuinka meillä suomalaisilla on varaa lähettää komeita miljoonia ulkomaanapuun 'vietnamilaisille' ja 'hottentoteille',  ja samalla unohtaa erittäin kovaan osaan jääneitä yhteiskuntamme jäseniä."

Kerstin Hanf teki Colonia Finlandesasta televisioreportaasin Pettymysten paratiisi, joka esitettiin vuonna 1973. Aikakauslehdet, radio ja televisio kertoivat suomalaisten hädästä, säälintunne heräsi ja radio Päivän peili -ohjelma saattoi raportoida 30. elokuuta 1974: "Suunnitellun lakialoitteen tavoitteena on mahdollistaa eläkkeen myöntäminen sellaisissa maissa asuville suomalaissiirtolaisille, joilla ei asuinmaassaan ole mahdollisuutta saada toimeentulon turvaavaa eläkettä. Tällaisen eläkkeen myöntäminen on jo mahdollista esimerkiksi Ruotsin lainsäädännön mukaan."

Suomessa kerättiin alkuvaiheessa vapaaehtoisapua, jota kertyi lähes 80 000 markkaa. Lisäksi valtio jakaa avustusta kaikkein vaikeimpaan asemaan joutuneille. Colonia Finlandesassa apu oli tietysti tärkeä, vaikka se herättikin kahdenlaisia ajatuksia. Helka Heino kertoi: "Lehdessä oli otsikko, että Hätähuuto Misioneksen suomalaisilta. Me oltiin siinä kuvassa ja minuun koski niin kauheesti, kun minä vielä silloin jaksoin tehdä työtä. Mietin, että mitähän ne ihmiset aattelee, että onko täällä tosiaan asiat niin huonosti, että tuollainen otsikko piti olla. Siskokin kirjoitti Suomesta ja kysyi, miksi en ollut koskaan pyytänyt apua. Mutta yleisesti ottaen oli tietenkin hyvä, että asiasta puhuttiin", totesi Helka Heino.

Siirtokunnan jäsenet kertoivat mielellään myös myönteisiä uutisia. Kun Artturi ja Helka Heino kantoivat Suomen lippua paikalliseen tapaan Argentiinan kansallispäivän juhlassa vuonna 1976, Greta Holmberg kirjoitti ylpeänä Suomen merimieslähetysseuran johtajalle Jorma Louhivuorelle: "Ensimmäistä kertaa salossa liehui Argentiinan itsenäisyyspäivänä myös Suomen lippu kunniaa tehden muiden lippujen rivistössä. Suomen kansallislaulu esitettiin 70 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa kun olemme olleet tässä maassa."

Kirjailija, Reino ja Consuela

Colonia Finlandesassa on Olavi Paavolaisen jälkeen vieraillut useita kirjailijoita. Colonian historia liittyy lähistöllä asuviin ruotsalaisyhdyskuntiin ja senkin vuoksi viime vuosina jäljellä olevat siirtolaiset ovat saaneet selostaa Colonia Finlandesan historiaa yhdelle jos toisellekin pohjoismaiselle kirjoittajalle. Tämä tulee esille kirjailija Crister Kihlmanin kirjassa Puhtaita elämän unelmat. Kihlman ei ennättänyt aivan Colonia Finlandesaan saakka, mutta Oberassa kaksi suomalaisvanhusta tuli häntä tapaamaan kuultuaan maamiehensä olevan kaupungissa. "Kotimaan sävelet. Ikävän sinivalkoisekint viirit. Että yhteinen isänmaakin, kaukainen lapsuuden maa, niin etäinen ajassa ja paikassa, muodosti siteen joka yhdisti yli vuosien ja kohtaloiden, sen minä sain kokea vasta nyt", kirjoitti Kihlman ja kysyi: "Suomalaiset olivat jääneet Oberaan, useimmat olivat. Miksi? Suomalainen sitkeys? Jäykkäniskainen itsepäisyys? Vai nöyrtyminen kovan kohtalon edessä? Vastahakoisuus vaihtaa jo vallattua reviiriä toiseen? ... Vai silkka yksinkertaisuus? Vai uskollisuus, rehellisyys elämän ehtojen edessä?"

Kihlman päätyy kylään Reinon ja Consuelan luo. Reinon espanja on "yhtä nopeaa kuin argentiinalaisten, hän elehtii yhtä runsaasti ja ilmeikkäästi. Mutta hänen silmänsä ovat siniset. Hänen kasvonsa eivät ole latinalaiset vaan pohjoismaalaiset". Kesken iltaa Reinon tumma vaimo Consuela kääntyy "katkerana, melkein syyttävänä äkkiä minun puoleeni ja kysyy, miksi minä olen tullut, mitä minulla on täällä tekemistä, että näin ne tulevat kaikki, jotka tulevat vanhasta maailmasta vierailemaan, tulevat ja häipyvät antamatta koskaan enää kuulua itsestään, lehtimiehet ja kirjailijat, toinen toistaan teennäisemmän ja alentuvaisemman ystävällisenä, mutta miksi, uteliaisuudesta, huvista nähdä eksoottista kurjuutta, tai vain katsomaan niin kuin eläinpuistossa katsotaan kesyä eläintä?"  "Minä en voi tehdä hyväksenne mitään. Muuta kuin kunnioittaa teitä", oli Kihlmanin vastaus, rehellinen ja aito.

Pettymysten paratiisi

Colonia Finlandesa oli Sointulan jälkeen suurin suomalainen utopiayhteisö. Sointulaan tai Penedoon verrattuna sen utopialuonne oli kuitenkin ohuempi. Paluu luontoon ja suomalaisnationalismi eivät pystyneet ylläpitämään yhteisön ihanneluonnetta. Toisaalta monet ympäristösyyt vaikuttivat siihen, että Colonia Finlandesassa asioita jouduttiin hoitamaan omatoimisesti enemmän kuin monessa tavoitteiltaan pitemmälle menneessä ihanneyhteisössä.

Väkeä oli paljon. Colonia Finlandesa oli todellinen suomalaisyhteisö, joka kykeni tulemaan toimeen lähes omin avuin. Coleniassa ei ollut poliisia, pappia eikä moneen vuosikymmeneen kouluakaan. Argentiinan viranomaiset eivät paljon suomalaisista piitanneet. Suomalaiset elivät omaa elämäänsä.

 Alkukuukausien hauskaa leirielämää Coloniassa ei sen koommin vietetty. Maanviljely sujui huonosti ja monet sosiaaliset ongelmat nostivat päätään. Eri aikakausien kävijät antoivat yhdenmukaisia lausuntoja.

Vuonna 1916 Coloniassa käynyt suomalainen kirjoitti Hufvudstadsbladetissa: "Yleinen arvio siirtokunnasta ei ole myönteinen. Ei tosiaankaan tunne mitään halua seurata näiden siirtolaisten esimerkkiä. Tässä maassa tehdään rahaa aivan muilla keinoilla kuin maanviljelyksellä."

Rolf Lagerborgin arvio vuonna 1921 oli hiukan myönteisempi, mutta se johtuu "kyllä pikemminkin Suomen hädänalaisesta asemasta kuin siirtokunnan taloudellisesta onnistumisesta".

 "Colonia Finlandesa ei 25-vuotiskautenaan ole lähimainkaan vastannut siihen kiinnitettyjä toiveita. Suomalaisilla ei ole ollut pääomia, kielitaidottomina he eivät ole osanneet valvoa etujaan eivätkä oppia paikallisia maanviljelytapoja. Seudun syrjäisyys ja huonot liikenneyhteydet haittaavat markkinointia", kasvitieteilijä Väinö Lunnasvaara arvioi siirtokuntaa vuonna 1928.

Merimiespastori Oiva Pohjanpirkka raportoi vuonna 1953 Suomeen, että "monilta on jo sisu lannistunut: he tunnustavat epäonnistumisensä ja aikovat palata Suomeen. Toisilla täällä on vielä sisunkipinä jäljellä ja he aikovat jatkaa". Merimiespastori Ismo Saarikosken vaikutelmat vuonna 1965: "Vaikka suomalaisten joukossa on muutamia hyvinkin toimentulevia perheitä, niin hiljainen, surumielinen on se tunne, joka Misioneksessa liikkuvan muukalaisenkin vähin erin ottaa valtoihinsa."

Vain postiosoite jäljellä

Olavi Paavolainen kirjoitti 1930-luvulla oman käyntinsä jälkeen: "Siirtolaisten lapsellinen hyväuskoisuus on maailman kaikilla kulmilla sama. Koko elämähän on olevinaan vain väliaikaista. Kun omaisuutta on muka kerätty tarpeeksi, palataan takaisin kotimaahan."

Alkuvuosien jälkeen kovinkaan moni ei palannut. Toiset muuttivat muualle Argentiinaan, mutta Suomeen kasvoi taloudellinen ja sosiaalinen etäisyys. Siirtolaisille kävi samoin kuin Heinoille 1970-luvulla. Argentiinan valtava inflaatio söi kaupan myynnistä saadut säästöt. "Inflaatio söi kaiken. Muutettiin rahoiksi kaikki, mitä meillä oli, myytiin maat ja traktorit. Olisi pitänyt ostaa, eikä myydä. Kun kauppa lopetettiin, meillä oli paljon tavaraa. Justiin inflaation edellä lopetettiin, kun meidän olisi pitänyt muuttaa kaikki raha tavaraksi", murehti Helka Heino.

Heinot olisivat halunneet käydä Suomessa, mutta inflaatio vei matkarahat. "Olis edes Suomi-reissu tehty, kun rahat kuitenkin meni hukkaan", pahoitteli Artturi. Heinojen perhe on kuitenkin sikäli poikkeuksellinen, että yksi heidän lapsistaan on muuttanut Suomeen. Evita Heino on kulkenut Suomen ja Argentiinan väliä jo parikin kertaa. Hän sanoo: "Sitä ei tunne kumpaan kuuluu. Täällä on ikävä Argentiinaan ja siellä Suomeen. Täällä puolustaa Argentiinaa, jos joku puhuu siitä pahaa. Sen verran on sikäläistä temperamenttia, että sitä käy vaikka päälle, elleivät toiset estäisi. Argentiinassa taas muistaa Suomea kaihoten."

Lapsellista tai ei, väliaikaisuus ja paluuhalu kestävät tavallisesti vain yhden sukupolven. Argentiinassa syntyneelle Airi Sormuselle Suomi on vain äidin puheita, rakas muisto, mutta Argentiina kotimaa: "Äiti aina kertoi, että keväällä Suomen maisemat ovat mahdottoman kauniita kun kaikki pellot kukkii ja syksyllä kun luonnonväri vaihtuu lehdistä. Ja sitten tietysti se lumi, sitä täällä ei ole." Mutta suomalaisuus on silti vielä olemassa: "Me ollaan semmosia elämän sirkustanssijoita", korostaa Airi Sormunen. "Ollaan puol arhentiinoo ja puol suomalaista. Molemmat on tärkeitä."

Vuonna 1963 Martti Silvennoinen arvioi radiossa Colonia Finlandesan tulevaisuutta: "Jos otamme selvät tosiasiat huomioon, niin ehkä 15–20 vuoden kuluttua tämä varsin tunnettu suomalainen kolonia on vain enää historian lehdillä." Ja ohjelman haastateltava vahvisti: "Niin, se on vain nimi enää tästä koloniasta sitten jäljellä."

Ennustus on toteutunut. 1980-luvulla Colonia Finlandesan taru on lopussa. Jäljellä on enää vain nimi. "Se on ennää meijän kaupan osoite, millä tullee kundiloille postia", sanoo Airi Sormunen. Ja ironista on, että siirtokuntaan osoittavassa tienviitassakin on painovirhe: Picada Finlandesan sijasta kyltissä lukee Filandesa.

Epilogi

Vuoden 1981 käyntini jälkeen Colonia Finlandian historia on kulkenut luonnollista latua.  Alkuperäisistä muuttajista ei enää ole ketään elossa. Heidän lapsensa ovat muuttaneet etäämmälle ja osasta on tullut argentiinalaisia, joita vain ehkä nimi, siniset silmät, tai säästyneet kirjeet ja kuvat muistuttavat menneestä ihanneyhteisöstä.  Jonkun verran suomalaistaustaisia ihmisiä asuu vielä Oberassa, Posadasassa tai muuten lähellä alkuperäistä, tyhjentynyttä siirtokuntaa. Toisaalta monet ovat alkaneet etsiä suomalaista historiaansa. Internet auttaa. 

Siirtokunnan pyöreinä vuosipäivinä on pidetty juhlia, eritoten Colonia Finlandesan 100-vuotismuistoksi, jolloin Oberassa vuonna 2006 oli paljon väkeä: Argentiinan ja Suomen lisäksi Brasiliasta, Yhdysvalloista, Sveitsistä ja Espanjan Aurinkorannikolta. Suomen valtiota edustuvat ministerit Pertti Paasio ja Tanja Karpela, sekä kirkkoa arkkipiispa Jukka Paarma. Iltajuhlaan osallistui lähes 1000 ihmistä. Tilaisuudessa paljastettiin Linnea-muistomerkki. Sen nimisellä laivalla ensimmäiset suomalaiset saapuivat Argentiinaan. Tilaisuuden valokuvista huomaan, että suomalaisyhteisön maantie on saanut uuden kyltin, jossa nimi on nyt kirjoitettu oikein Colonia Finlandesa.

Argentiinan suomalaissiirtokunta ei ole enää kokonaan unohtunut julkisuudessa.   Vuonna 1986 ilmestyi argentiinansuomalaisen toimittajan Enrique Tessierin ”Kaukainen maani - Päätepysäkki Colonia Finlandesa”, josta on tehty myös näytelmäversio.  Argentiinan suomalaissiirtolasta ilmestyy melko usein juttuja lehdissä ja radiossa, sekä enenevästi myös sosiaalisessa mediassa. Nykytyylin mukaisesti jutut on usein rakennettu jonkun Argentiinan suomalaissiirtolaisen jälkeläisen ympärille lisättynä Colonia Finlandian menneisyyden eksotiikalla.  Sopivan kuvailun seuramatkalleen on löytänyt myös suomalainen matkatoimisto, joka tarjoaa ”Unelmalomia” Colonia Finlandesaan. Silloin tällöin Colonia Finlandesasta on tehty lehtijuttuja Argentiinassakin, kuten vuonna 2018 Martin Boerrin ”Uskomaton tarina suomalaisista, jotka perustivat siirtokunnan keskelle Missioneksen viidakkoa vuonna 1906”. Artikkeli ilmestyi samassa La Nacion – lehdessä, joka seurasi ahkerasti Colonia Finlandesan alkua vuosina 1906–1907.

*** 

LISÄÄ  Numerotietoja Argentiinan suomalaisista.

Suomen suurlähetystöstä pyydetty

Päivitetty 14.12.2021