TROPIIKKIKUUME
1920-luku

Tropiikkikuumetta 1920-luvun Suomessa

Kehitysoptimismin vastaliike -Terveys-lehden ryhmä - Kilpailevia suunnitelmia - Varoittavia ja sovittelevia ääniä

Teuvo Peltoniemi 10.11.2021

Tropiikin ihanuudet olivat alkaneet kiinnostaa 1920-luvun suomalaisia. Siirtolaisuus oli paljon esillä sanomalehdissä. Euroopan liikaväestöä siirtyi erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, mutta myös Etelä-Amerikkaan, jonne saapui vuoteen 1924 mennessä jo yli kymmenen miljoonaa siirtolaista.

Kehitysoptimismin vastaliike

Historiallisesti katsoen tropiikin siirtokuntien synty liittyi kehitysoptimismin vastaisiin virtauksiin. Liberalismi, luonnontieteet ja teollinen vallankumous nousivat kulttuurin valtavirraksi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Ne heikensivät uskonnon ja kirkon asemaa.  Vastapainoksi alkoi esiintyä luontoon paluuseen ja uskontoon liittyvää pessimismiä. Usko maailman ja varsinkin Euroopan tuhoutumiseen vahvistui ensimmäisen maailmasodan jälkeen. 

Varsinkin Saksassa alkoi esiintyä luonnonparannusta, kasvissyöntiä ja maaseutuelämää korostavia liikkeitä, joiden vaikutus levisi myös Suomeen. Tieteen syrjäyttämä uskonnon tilalle nousi mm. teosofia. Oleellinen oli luonnonparannusliike. Kylmä vesi, raikas ilma ja auringonvalo nähtiin parhaina parantajina. Niihin liittyi raittius ja vegetarismi ja lopulta jopa alastomuuskulttuuri. Tämä kehitys heijastuivat myös Suomeen, jonne rakentui luonnonparantoloiden verkosto. Niistä kuuluisin oli Kirvun parantola.

Tämä aatesuunta näkyi myös jo Matti Kurikan teosofisesti painottuneissa sosialismiutopioissa ja Rousseaun ihailussa. Kulttuuriväsymys ja luontoon paluun ajatuksia sisältyi myös Argentiinan Colonia Finlandesaan lähteneiden motiiveihin.  Mutta vahvimmin nämä ideat omaksuttiin tropiikkikuumeen aikana. Tätä nykyä antroposofiasta on jäljellä Suomessa varsinkin Rudolf Steinerin oppeja, mutta jälkiä näkyy myös uusissa ekoyhteisöissä.

Myöhemmin Viljavakan ihannesiirtolaan lähteneen Heino Sonnin mukaan Suomessa oli silloin "yleistä muuttohalukkuutta, tropiikkikuumetta niin paljon, että vähän jokainen olisi halunnut muuttaa". Toinen Viljavakan kävijä, tuolloin nuori opettajatar Zeila Laurikainen muistelee kuinka hänen ystäväpiirissään soitettiin tiuhaan vuosikymmenen erästä suosikkisävelmää, Harry Warrenin Tropiikin yötä. Gramofonin kanssa hyräiltiin kilpaa kuinka:

"Tropiikin yössä kuutamo loistaa
valoja toistaa merten siintävä vyö.
Tenhoovat katseet, hehkuvat huulet.
Lempesi luulet jo sä saavuttanees.
Kuiskivat varjot rannall' Havannan
Sanoman Jaavan hyv' yötä ei vain."

 Terveys-lehden ryhmä

Erityisen kiinnostunut tropiikkiin muutosta oli pääasiassa Terveys-lehden ja osittain myös Armon Sanomien ympärille kerääntynyt Suomen vegetaristinen yhdistys. Siihen kuului paljon vapaakirkollisen skuttnabbilaisen herätysliikkeen kannattajia. Zeila Laurikainen on Skuttnabbin tytär. Johtomiehiä olivat saarnaaja Axel Skuttnabbin lisäksi mm. maallikko-saarnaaja Oskari Jalkio.  Keskeisin johtaja oli kuitenkin viipurilainen puutarha-arkkitehti Toivo Uuskallio, joka vaikutti kolmen (Penedo, Viljavakka, Villa Alborada) tropiikin utopiayhteisön syntyyn. Tutkija Eevaleena Melkaksen mukaan saattoi jopa puhua uuskalliolaisesta uskonsuunnasta.

Ryhmäläiset puhuttelivat toisiaan veljiksi ja sisariksi. Tavoitteina olivat kasvissyönti, paluu luontoon ja rauhanaate. Axel Skuttnabb oli pasifisti ja läheinen ystävä rauhanaktivisti Felix Iverssenin kanssa. Myöskään Oskari Jalkio ei hyväksynyt sotaväkeä. Tämä oli eräs peruste sille, että Jalkio valitsi Dominikaanisen tasavallan oman siirtokuntansa paikaksi. Siellä ei ollut asevelvollisuutta. Yhteistä ryhmän vegetaristeille oli myös vastemielisyys rokotusta kohtaan. "Rokotuskysymys on muodostanut esteen monelle kansalaiselle, joka muuten olisi halukas siirtymään lämpimämpiin maihin", kirjoitti Jalkio. Ja kun hän lähti tutkimusmatkalle tropiikkiin oli eräänä päätavoitteena selvittää, ”onko maailmassa ollenkaan olemassa paikkaa, missä ei tämä hirmuvaltias olisi harmina".

Toinen innokas tropiikkisiirtokunnan haaveilija oli viipurilainen Toivo Uuskallio, jonka läheiseen ystäväpiiriin kuuluivat Oskari Jalkio ja agronomi Arthur Sonni. Uuskalliosta tuli Brasilian Penedon siirtokunnan perustaja. Joukon yhteydet olivat läheisiä, sillä mm. Arthur Sonnin vaimo Matilda oli ollut aikaisemmin kihloissa Jalkion kanssa. Perheet tapasivat toisiaan Suomen vegetaristisessa yhdistyksessä, mutta viettivät myös yhteisiä kesälomia Kannaksella. Siirtola-ajatusta puitiin moneen otteeseen ja siitä kirjoitettiin innokkaasti Terveydessä. Skutnabbilaiset kokeilivat ihanteellista yhteiselämää omistamallaan maatilalla Perniössä. Saarnaaja Skuttnabb ei itse innostunut lähtemään, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä muuttivat Viljavakkaan isän kuoleman jälkeen.

Tropiikkihanketta esiteltiin Helsingissä kokouksissa, joita pidettiin Balderin talossa. Toivo Uuskallio julisti saaneensa Jumalalta kutsun perustaa uusi kulttuuri maan päälle ja laski kokouksen jälkeen Martti Kurjelle, kuinka pienellä ihminen tulisi etelässä toimeen. Siellä ei tarvitsisi vaatteita eikä muutakaan maallista. Kasvatustehtävä voitaisiin hoitaa ilman koulua. Kurki päätti lähteä. Läsnä oli myös Lydia Valtonen, joka muistaa, että tilaisuudessa oli tarjolla raakaravintoa. Se maksoi 200 markkaa annos, hän muistelee. "En minä siitä tykännyt, enkä olisi halunnut muutenkaan lähteä, mutta mies päätti, että nyt mennään ja niinhän se oli tehtävä." Brasiliaan Lydia Valkonenkin päätyi.

Lempi Ikävalko asui vuonna 1927 miehensä kanssa Leppävaarassa Väinö Lehdon vuokralaisena. Lehto oli teosofi ja kovasti innostunut tropiikkisiirtokunnasta. Varsinkin se, että siirtokunnassa vallitsisi täydellinen vapaus, kiinnosti Lehtoa. Ikävalkon mies oli halukas lähtemään mukaan varsinkin, kun Lehto lupasi avustaa matkakuluissa. Lempi Ikävalko asettui kuitenkin jyrkästi lähtöpuuhia vastaan ja piti "täydellistä vapautta" mahdottomana ideana. "Höristelin heti korviani kun sanottiin, että sinne ei laiteta mitään sääntöjä, koska kun ihminen saa tehdä tarpeekseen pahaa, se ei enää kiinnosta häntä. Tällainen päättely osoitti minusta perin puutteellista ihmisluonteen tuntemusta. Sain voiton: ei lähdetty. Napinakin loppui myöhemmin, kun meitä sinne eniten yllyttäneet palasivat itsekin sekaruokaisina, mentyään sinne vegetaristeina", kertoo Lempi Ikävalko

Kilpailevia suunnitelmia

Ensimmäinen siirtolasuunnitelma oli osuuskunta Paradiso, joka piti perustaa Ranskan Rivieralle vuonna 1925. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koska lähtijöitä ei ollut riittävästi.

Saarnaaja Oskari Jalkio oli huonoissa väleissä Uuskallion lähimmän miehen, pastori H.D. Pennasen kanssa. Pennanen sanoi "menevänsä ennen piispan kanssa helvettiin kuin Jalkion kanssa taivaaseen".

Myös Uuskallion ja Jalkion siirtolanäkemyksissä oli oleellinen ero: Uuskallio katsoi, että ainakin aluksi siirtolan pitäisi pohjautua yhteisomistukseen. Jalkio ei halunnut kolhoosia edes väliaikaisesti. Jalkion ajatusten mukaan jokainen hänen mukaansa lähtevä "pääsisi heti alusta asti täysin itsenäiseksi ja toisista riippumattomaksi. Ainoaksi yhdistäväksi siteeksi jäisi keskinäinen hyvä sopu ja yhteiset harrastukset".

Kun Dominikaanisen tasavallan siirtola Viljavakka sitten syntyi, Jalkio ei myöskään halunnut sen viralliseksi "siirtolan johtajaksi, koska tällaista ei siellä tarvita". Rokotusaate oli Jalkiolle niin tärkeä, että hän suuntasi oman yrityksensä varsinkin niille, "joille (rokotus)aate on niin kallis, etteivät voi sitä pettää edes Brasilian tai Paraguayn takia". Etelä-Amerikkaan menevät joutuivat näet ottamaan pakkorokotuksia niin laivalla kuin mantereelle noustuaankin.

Brasilian ja Dominikaanisen tasavallan lisäksi esillä oli koko joukko muitakin tropiikin maita. Uuskallion kaavailuissa oli aluksi jopa Samoasaaret. Jalkio taas oli kallistunut ennen tutkimusmatkaansa Jamaikan kannalle.

Myös Paraguay oli esillä ja siitä oltiin kiinnostuneita varsinkin Pohjanmaalla, jossa eräs Paraguaysta palannut siirtolainen kehui maan etuja. Ilmari Lappi Kurikasta ja J.L. Kaukonen Ylistarosta olivat näkyvimpiä Paraguayn kannattajia Terveyden palstoilla. Paraguayhin lähteneiden vegetaristien yhteisöstä muodostui sitten Colonia Villa Alborado.

Myös Lempi Ikävalkon sisarenpoika oli innostunut Paraguaysta ja päätti lähteä sinne perheineen pienellä purjeveneellä. Se lastattiin niin täyteen, että parras hädintuskin oli näkyvissä. Venematka päättyi kuitenkin jo Itämerelle, kun vene ajautui myrskyssä Neuvostoliiton puolelle ja miehistö istui pidätettynä kolme kuukautta. Lempi Ikävalko jäi itse Suomeen. Siirtolaisuus oli kuitenkin suvun veressä ja Lempi Ikävalko vietti itse myöhemmin vuosia Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Hän on lisäksi vieraillut lähes kaikissa tropiikin suomalaissiirtokunnissa, joissakin kaksikin kertaa.

Varoittavia ja sovittelevia ääniä

Tropiikkihankkeet saivat paljon myönteistä julkisuutta. Ei puuttunut kuitenkaan myös varoittavia ääniä, kuten Kansan Lehdessä syyskuussa 1929 julkaistu artikkeli: "Kun lähtemässä on useita työväenluokkaankin kuuluvia tahdomme puolestamme vakavasti muita varoittaa tuollaiseen kevytmieliseen hommaan tarttumasta ja joka tapauksessa tarkasti harkitsemaan ja laskemaan kaikki mahdollisuutensa puolesta ja vastaan." Lopuksi kirjoituksessa toivottiin, että valtiovalta antaisi moisesta siirtolaisuudesta oikeita tietoja sillä "se varmaan estäisi monen yksinkertaisen tällaisiin puuhiin takertumasta".

Terveys-lehdessä Jalkio kirjoitti vielä vuonna 1928: "Kun veli Uuskalliokaan ehkä ei vielä ole päässyt lopulliseen tulokseen paikkaan nähden, voitaisiin toivoa, että hänkin kukaties siirtyisi tänne." Samana vuonna Maikki Lappi kirjoitti Paraguayn Colonia Villa Alboradosta: "Jos vielä saisimme tänne Toivo Uuskallion, niin sitten olisimme tyytyväisiä." Mutta Uuskallio ei lähtenyt Viljavakkaan eikä Paraguayhin, vaan perusti oman siirtokuntansa suunnitelmien mukaan. Pian kilpailevien siirtokuntien yhteydenpito loppui ja ihanneyritykset elivät omaa elämäänsä.