Domini-kaanisen tasavallan Viljavakka
1930-1944

Tropiikkikuumeen pilvilinna

Kilpailijat eri suuntiin -Mallisiirtolaisia - Lapset Pohjolan Etelään - Riisinviljelyä opetellaan - Myöhästynyt riisiosuuskunta - Suuri syklooni -  Cinco per cinco - Tropiikin kuuma joulu - Trujillo:  suomalaisten verinen ystävä - Kansanmurha ja Elias Contrera  - Siirtolaisuus lakkaa - Suomalaiset siirtyvät Jarabacoaan -  Trujillo ammutaan - Heino Sonnin finkalla - Hurrikaani David  - Kannattiko Viljavakka

Teuvo Peltoniemi 21.11.2021

"Olen löytänyt avoimen, vapaan ja hedelmällisen maan, kaikkien mahdollisuuksien luvatun maan. Uskon Herran johtaneen askeleeni", raportoi Oskari Jalkio vegetaristitovereilleen Terveys-lehdessä vuonna 1929. Oskari Jalkio oli palaamassa Suomeen Karibian meren alueelle tekemältään tutkimusmatkalta, jolla hän oli ollut poikansa ja tämän lyseotoverin Jorma Lehdon kanssa. Nuoret miehet jäivät luvattuun maahan, Dominikaaniseen tasavaltaan odottelemaan, kun Jalkio palasi Suomeen.

Ihanneyhteiskunnan paikkaa hakenut retkikunta kävi ensin Kuubassa ja Jamaikalla. Mutta Jamaika oli Jalkion mielestä liiaksi asutettu ja hän päätyi Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa siirtolaisille luvattiin huomattavia etuja, "eikä puhettakaan pelätystä rokotuksesta", kuten Jalkio helpottuneena ilmoitti. Suomalaissiirtokunnan paikaksi katseltiin maan pohjoisosan riisinviljelyaluetta, jota maan presidentin mukaan kutsuttiin Villa Vásqueziksi. Myöhemmin suomalaiset väänsivät nimen Viljavakaksi. "Maan laatu täällä on parasta mitä toivoa voi, mustaa savimultamaata", korosti Jalkio, "mutta luonnonkauneutta ei täällä kylläkään ole".

Kilpailijat eri suuntiin

 Tropiikkiin perustetun kahden erillisen yhteisön taustalla oli kahden johtajahahmon, Toivo Uuskallion ja Oskari Jalkion välinen kilpailu ja aatteelliset painotuserot. He olivat keskenään läheisiä ystäviä, ja kumpikin siirtokunta pohjautuu saman aateryhmän jäseniin, mutta sekä Uuskallio että Jalkio korostivat oman siirtokuntansa paikanvalinnan paremmuutta. Molemmat olivat rokotuksenvastustajia, mutta Jalkiolle se oli pääkriteeri siirtokunnan paikkaa valitessa, Uuskallio taas hyväksyi pakkorokotukset Brasiliaan pääsemiseksi. Toinen iso asia oli Penedon yhteistalous, jota jalkiolaiset eivät halunneet. Tutkija Eevaleena Melkaksen mukaan Viljavakan perustamiseen liittyi myös se joidenkin vegetaristien epäluulo ja tyytymättömyys, jota he tunsivat erityisesti Penedoa kohtaan. Viljavakalle ei myöskään jäänyt Suomeen samanlaista tukijoukkoa kuin Penedolla oli.

 Toivo Uuskallio ja hänen apurinsa pastori Pennanen pyrkivät valitsemaan ensimmäisen Penedoon lähtevän ryhmän painokkaammin aatekriteerein kuin Jalkio Viljavakkaan lähtijät. Käytännössä molempiin utopiayhteisöihin tuli huomattava osa jäseniä, jotka eivät vaatimuksista ja aatteista juuri välittäneet.

 Miesten persoonallisuuksilla välillä oli se ero, että Toivo Uuskallio oli johtaja ja piti päätökset omissa käsissään. Jalkio taas ei halunnut ottaa virallista johtajan roolia, vaikka käytännössä alussa sitä hoitikin. Myöhemmin Viljavakan johtajana toimi lähinnä Artturi Sonni.

 Mallisiirtolaisia

 Dominikaanisen tasavallan suhteet saaren toista puolta isännöivän Haitin kanssa eivät olleet lämpimät. Haitissa oli neljä kertaa enemmän asukkaita kuin Dominikaanisessa tasavallassa, joka halusi tasapainottaa tilannetta. "Valkoisen rodun maahan siirtyminen on eräs kysymys, joka voitaisiin saada tasapainoon saaren haitilaisen neekerirodun tähänastisesta vastustuksesta huolimatta", esitti sanomalehti La Opinion Santo Domingossa vuonna 1931 ja oli sitä mieltä, että suomalaisia voitaisiin sijoittaa sopivin järjestelyin maahan vaikka 20 000 perhettä. Dominikaanisessa tasavallassa oli siihen aikaan Karibian alueen alhaisin väentiheys, joten tilaa olisi riittänyt.

 Villa Vásquezista piti tehdä esimerkki muille siirtolaisille. Kaukaa pohjolasta tulleita vaaleaihoisia siirtolaisia pidettiin arvossa. Siirtolan johtohahmoksi myöhemmin noussut Artturi Sonni katsoi, että heidät tahdottiin maahan "aloitekyvyttömäksi, haluttomaksi ja heikoksi osoittautuneen dominikaaniväestön sijalle".

 Kesäkuussa 1929 lähti ensimmäinen 15 hengen joukko kohti Dominikaanista tasavaltaa. Mukanaan joukko vei "Lämmitys Oy:n hellalaitteen leivinuunilla varustettuna ja 300 kg leipäjauhoja Ranskasta, jotta aluksi saavat itselleen oikeaa leipää". Menijät aikoivat myös heti aluksi perustaa yhteisen osuusruokalan. Olisipa joukko vienyt mukanaan kokoonpantavia rakennuksia, mutta "ajan täperyyden vuoksi" se ei onnistunut.

 Toinen parinkymmenen hengen joukko, jossa matkusti myös Sonnin perhe, pysähtyi välillä mm. Pariisissa, johon tutustuttiin viisi päivää. Tilli Sonni pani mielipahakseen merkille, että siirtolaisjoukon nuorisolla oli "heikko moraali" alkoholi- ja sukupuoliasioissa. "Meistä tuollaiset tottumukset tuntuivat hyvin pahoilta enteiltä", hän kirjoitti myöhemmin siirtokunnan historiikissa.

 Lapset Pohjolan Etelään

 Lähtijöiltä oli edellytetty raittiustodistusta ja hyvää käytöstä. Vegetarismia pidettiin suotavana. Lisäksi vaadittiin, että tulijoilla olisi vähintään 20 000 markkaa maanviljelyn käynnistämiseksi, mutta monillakaan ei tätä rahaa ollut.

Sekä raittiita että muita tropiikkiin lähtijöitä riitti. Viljavakan siirtokuntaan tuli kaikkiaan yli 140 henkeä. Suurin osa lähtijöistä oli Viipurista sekä Pohjanmaalta. Siirtolassa tulijoille tehtiin jo oma laulukin:

Tervetuloa elämään
Lapset Pohjolan Etelään!
Aurinko lämpöä antaa
Toivoa sieluhun kantaa.

Taakse jääköhön jäykkyys, jää.
Etsimme yhdessä elämää.
Kateus, kiista pois kuolkoon.
Veljemme pienikin olkoon!

Terve, terve siis etelään
Yhdessä elämää etsimään!
Luoja jos lapsiaan johtaa,
Heitä vain siunaus kohtaa."

Siirtolaiset olivat etupäässä keskiluokkaista väkeä, samoin kuin johtajatkin. Jalkio oli liikemies hengellisen toimintansa ohessa, Sonni agronomi, Eeli Ylitalo osuuspankin johtaja Alajärveltä. Maanviljelijöistä oli pulaa samalla tavalla kuin Penedossakin, Kaiken kaikkiaan Viljavakkaan matkusti vuosina 1929-1932 hiukan toistasataa suomalaista.

 Oskari Jalkion ohella Artturi Sonni oli yhdyskunnan johtomies. He hoitivat asioita valtion edustajien kanssa. Paljon työstä jäi Sonnin harteille, koska Jalkio teki matkan Viljavakkaan kolme kertaa. Toisen maailmansodan ajan hän oli Suomessa ja palasi sen jälkeen taas Viljavakkaan. "Oskari Jalkio oli oikea aatteiden mies. Bueno, hän oli elänyt koko nuoruutensa aatteiden kanssa, vaikka niiden realismista on turha puhua, ilmassa leijuvia olivat", sanoo Eeli Ylitalo.

 Saarnaaja Skuttnabbin tytär Zeila oli 24-vuotias lähtiessään sulhasensa ja äitinsä kanssa Dominikaaniseen tasavaltaan. Zeila sanoi itsensä irti ruotsalaisesta koulusta, jossa hän oli opettajana. Perheen kaksi asuntoa ja pääosa huonekaluista myytiin. Dominikaaniseen tasavaltaan otettiin mukaan kuitenkin mm. perheen piano ja Högforsin puuhella. Zeila Laurikainen tunsi Jalkion hyvin jo Suomessa. Hänen mukaansa Jalkio oli luonne, joka ei koskaan tunnustanut erehtyneensä. "Jalkion olisi pitänyt kantaa vastuuta ja huonoa omaatuntoa Viljavakan epäonnistumisesta, mutta en usko, että hän koskaan teki niin", arveli Laurikainen.

 Sonnin perheessä tropiikkikuumeen vallassa oli oltu jo pitkään. Perheen poika Heino Sonni oli lähdön aikaan koulussa Porissa. "Oli itsestään selvää, että kaikki lähtivät, muuten matkasta ei olisi tullut mitään", hän muistelee. "Aluksi puheltiin vitsaillen Australiaan tai Penedoon lähdöstä, mutta vähän kerrallaan aate muuttui todeksi ja matkanpääksi muodostui Dominikaaninen tasavalta", Heino Sonni kertoo. Artturi Sonnin puoliso Matilda eli Tilli oli opettaja. Molemmat puhuivat neljää, viittä kieltä. Perheellä oli niin paljon varallisuutta, että Tilli Sonnin lähtö viivästyi, koska hän omisti Viipurissa kaksi ravintolaa, jotka oli ensin myytävä. Myös Artturi Sonnin sisarenpoika Egon Magnus jätti 17-vuotiaana koulunsa kesken ja lähti Viljavakkaan.

 Oskari Jalkio oli alkuvaiheessa kaavaillut siirtokunnasta eräänlaista isoa siirtolapuutarhaa”. Villa Vásquez oli kuitenkin valtion perustama keinokasteluun perustuva riisinviljely-siirtokunta, joten suomalaisten oli sopeuduttava. Ensimmäiset Viljavakkaan tulijat saivat valtiolta talon ilmaiseksi. Ne olivat "niin samannäköisiä, ettei tahtonut muistaa, mikä oli kenenkin asumus", kertoo Heino Sonni. Talot oli rakennettu pylväiden päälle, koska ajoittain oli voimakkaita tulvia. Talon alle mahtui mies kumarassa seisomaan. Rakennelma oli hutero ja heilui kovasti. Keittiörakennus oli erikseen talon takana. Kolmisen metriä pitkään pöytään oli yleensä "sidottu vuohi ja pari kanaa odottamaan pataanpääsyvuoroa", kirjoitti Tilli Sonni.

 Varsinaisesta suomalaisten suljetusta yhteisöstä Viljavakassa ei ollut kysymys, koska alueella oli monenmaalaisia asukkaita. Suomalaiset kuitenkin asuivat yhdessä hevosenkengän muotoisessa kaaressa alueen laidalla ja seurustelivat paljon keskenään. Mutta perheet elivät omaa elämäänsä ja vain poikamiehet söivät yhdessä. Ruokalaa heille piti Mäkeläisen perhe sekä rouva Kohonen. Iltaisin käytiin toisten kodeissa ja sunnuntaisin kokoonnuttiin Sonnin luona. Jalkio puhui ja Tilli Sonni säesti pianolla virsiä ja hengellisiä lauluja. Hengenasioiden lisäksi kokouksissa keskusteltiin myös talouskysymyksistä. Kevyempää ohjelmaa oli niin ikään. Laulettiin, keskusteltiin, esitettiin runoja.

 Riisinviljelyä opetellaan

Villa Vásquezissa sataa vain pari kertaa vuodessa ja silloin hyvin rankasti. Ilmasto on hyvin kuuma, aurinko paahtaa usein yli 40 asteen verran varjossakin. Viljavakan pulmana oli koko ajan veden vähyys. Kastelukanavat eivät riittäneet tyydyttämään veden tarvetta varsinkaan kanavan loppupäässä, jossa mm. Sonnin tila sijaitsi. Alueen pohjavesi on suolaista ja epätervettä ja se sekoittui kanavan veteen, mistä aiheutui tauteja. Juomavesi suodatettiin tiilifiltterin lävitse ja keitettiin. Myös sadevettä kerättiin juomavedeksi.

 Vaikka alueella oli valtion maatalousneuvoja, eivät maanviljelyyn lähes tottumattomat suomalaiset osanneet viljellä riisiä. Tehtiin monia virheitä. Tutkija Olavi Lähteenmäen mukaan ehkä vain noin vajaalla neljäsosalla uudisasukkaista oli ennestään kokemusta maanviljelystä. Kolme, neljä vuotta meni Heino Sonnin mukaan riisinviljelyä opetellessa, ennen kuin sadot alkoivat muodostua kohtalaisiksi. "Espanjalaisilta viljelijöiltä saatiin hyviä neuvoja", sanoo Heino Sonni.

 Joulukuussa 1980 käydessäni Viljavakassa siellä oli juuri satanut kovasti eikä koneita oltu saatu pelloille. Heino Sonnin oli helppo palauttaa mieleen Viljavakan alkuvuosien riisinviljelyn vaikeudet, varsinkin kun sattumalta tapasimme pellolta miehen, joka oli ollut 1930-luvulla töissä Sonnin tilalla.

 Riisisato valmistui Viljavakassa syksyllä. Riisistä saatiin vain yksi sato, koska vesi ei riittänyt kahteen. Kun vesi laskettiin pelloilta, saatiin kuitenkin kahden kuukauden kuluttua pieni jälkisato. Riisinviljely vaati kausittain melkoisesti työväkeä. Suomalaiset eivät itse paljon pystyneet olemaan pellolla kuuman tropiikin auringon alla.

 Myöhästynyt riisiosuuskunta

 Suomalaiset alkoivat hankkia omaa riisimyllyosuuskuntaa. Puuhamiehenä oli osuustoiminta-aatteessa Suomessa mukana ollut Eeli Ylitalo. Suomesta Pellervo-seurasta tulivat säännötkin. Eeli Ylitalo oli 27-vuotias poikamies kun hän tuli Dominikaaniseen tasavaltaan heinäkuussa 1929. Viljavakasta Ylitalo oli lukenut Ilkka-lehdestä. Lähtöpäätöksen teko vei vain pari viikkoa. Ylitalo kävi Vaasassa Jalkion puheilla. Tämä antoi siirtokunnasta innostuneen myönteisen kuvan, "näki maakappaleetkin todellisuutta suurempina", sanoo Eeli. Suomesta Ylitalo otti mukaansa 600 dollaria, eli enemmän kuin yhden vuosipalkkansa. Viljavakassa hän havaitsi pian, etteivät suomalaiset pystyisi tulemaan toimeen ilman yhteistoimintaa.

 Joulukuussa 1930 pidettiin osuuskunnan perustava kokous. Sen jälkeen kokoonnuttiin tiheästi. Viljavakan vaikeudet olivat esillä ja helmikuussa 1931: "Päätettiin lähettää pyyntö, että Herra Tasavallan Presidentti ja arvoisa hallitus edelleenkin suhtautuisivat myötämielisesti meitä kohtaan, että voisimme olla siunaukseksi tämän alueen maanviljelykselle ja koko maalle." Mutta riisin hinta kääntyi jyrkkään laskuun ja jo syyskuussa 1931 oli pidettävä osuuskunnan viimeinen kokous. Kun hankintoja oli ennätetty jo tehdä, päätettiin kirjoittaa niinkutsuttu velkakirja, johonka jokainen joka haluaa velan takaisinmaksua kirjoittaa nimensä ja lupauksensa osuutensa maksamaan". Osuuskunnan hajoamista selittää Eeli Ylitalo: "Tuli hyönteinen, mikä tuhosi riisin. Mistä oli ennen saatu 200–250 kiloa yhdestä maayksiköstä tuli nyt vain 25–50 kiloa huonoa riisiä. Monet menettivät maansa ja mantunsa ja lähtivät muille markkinoille."

 Suuri sykloni

Huterot talot pelottivat suomalaisia kun "muutamana aamuna alkoi tuuli puhaltaa erikoisella voimalla taivuttaen puiden latvoja ja riepottaen siirtolan talojen palmukattoja. Tuulen varalta piti olla varuillaan mutta millä tavalla?" Näin kirjoitti Tilli Sonni suuresta hurrikaanista, joka syyskuun alussa vuonna 1930 tuhosi lähes kokonaan maan pääkaupungin. Suomalaiset kuuntelivat puhelimitse ja radiolla annettuja hurrikaanivaroituksia sydän kylmänä.

Viljavakkaan saakka hurrikaani ei pahimmillaan iskenyt mutta pääkaupungista saatiin puhelimitse kammottavia uutisia: "Pellinkappale leikkasi pienokaisen pään irti. Kirkko sortunut."

 "Vihdoin hiljenee tuuli siirtolassakin, mutta yhä sataa, sataa", kirjoitti Tilli. Muutamat suomalaiset ajoivat pääkaupunkiin autolla nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Matka katkesi tielle kaatuneisiin puihin ja lopulta sotilasvartioon, mutta matkaa sai jatkaa jalan. Tilli kertoo myöhemmin arvioidun, että 40 000 ihmistä kuoli ja 20 000 haavoittui. Ruumiita poltettiin päiväkausia röykkiöittäin. Vaikka hurrikaani ei saapunutkaan koko voimallaan Viljavakkaan, se vaikutti suomalaistenkin mielialaan. Jalkion kuvailema tropiikin ihannemaa alkoi kaikin puolin näyttää vallan muulta.

 Cinco per cinco

 Riisinviljely oli jaksottaista ja välillä oli paljonkin aikaa. Suomesta tulleet lehdet ja kirjat luettiin tarkasti. Viljavakkalaiset julkaisivat käsinkirjoitettua seinälehteä, jonka nimi oli Vilja Vakan Uutiset. Ensimmäinen numero ilmestyi toukokuussa 1930 ja lehteä ennätettiin tehdä kymmenkunta numeroa. Myöhemmin Tilli Sonni kirjoitti laajan käsikirjoituksen Suomalaisten siirtolaisten vaiheita Dominican tasavallassa.

 Jalkio kokosi suomalais-espanjalaisen sanakirjan, jota yhdessä tavattiin öljylampun valossa. Heino Sonni muistaa, kuinka nuoremmilla muodostui suomen ja espanjan sekakieli tähän tapaan: "Bueno, kävelin carrateraa pitkin bodegalle päin ja ostin sieltä banaania cinco per cinco." Tarttui suomalaisiin tietenkin jotakin ympäröivän yhteiskunnan tavoistakin. "Sievälle tytölle mieshenkilöiden kohteliaisuuteen kuuluu sanoa, että tämä on sievä kuin kedon lilja, raikas kuin aamukaste, loistava kuin auennut ruusu tai jotakin muuta yhtä hurmaavaa, josta tytön on ystävällisesti kiitettävä", opetti Tilli Sonni uusia tulijoita.

 Zeila Laurikainen muisteli, että iltaisin käytiin kävelemässä, vaikka ilma oli niin mustanaan moskiittoja, että kaikki saivat malarian. Kuutamo oli niin kirkas, että saattoi lukea ilman lamppua.

 Nuoria naisia siirtokunnassa oli vähän. Siksi Viljavakkaan pitemmäksi ajaksi jääneet nuorukaiset Heino Sonni, Eeli Ylitalo ja Paavo Vuorinen menivät naimisiin paikallisten tyttöjen kanssa. Suomalaistytöillä oli paljon kosijoita, mutta Hilkka Kohosen mukaan Sonni ja muut sivistyneet eivät pitäneet köyhiä suomalaispoikia kovinkaan hyvinä naimiskauppoina. Viljavakassa syntyikin vain yksi suomalaisavioliitto, ja suomalaisneidot avioituivat etupäässä muiden ulkomaalaisten kanssa.

 Suomalaistytöt pitivät tiistaikerhoa, jossa miehet pelasivat shakkia ja jossa juotiin teetä ja mehua. Lisäksi oli Cafe Viipuri, jota piti dominikaanimies. Siellä istuttiin usein. Nuoret miehet kävivät paikallisissa tansseissa, joissa nautittiin tanssin lisäksi yhteislaulusta, kahvista ja rommista.

 Jalkion lapset söivät kodin ulkopuolella myös liharuokia, jopa mielellään, väittää Heino Sonni. Suomalaisvegetaristeilla oli keripukki, koska ei ollut vettä eikä voinut viljellä vihanneksia. Oskari Jalkio sai anemian kasvissyönnistä ja joutui syömään maksaruokia. Jalkiolaiset vastustivat kovasti rokottamista. Eräs siirtolainen yhdisti tämän muihinkin lääkkeisiin ja uhkasi: "Ennen kuolen, ennen kuin otan kiniiniä." "Kylvyt ja kuhniminen eivät kuitenkaan auttaneet, vaan vasta kiniini toi avun malariaan", kertoi Artturi Sonni.

 Mäkeläisen sisarukset pitivät paikkakunnan lapsille pyhäkoulua. Oskari Jalkio teki lähetystyötä paikallisten asukkaiden parissa. Se ei ollut kovin helppoa kieliongelmien vuoksi. Zeila Laurikainen kuitenkin muisteli, että Jalkio sai käännytettyä muutaman ihmisen, koska "Haitin neekereillä oli huonot olot eikä montaa ystävää".

 Tropiikin kuuma joulu

Artturi Sonnin mukaan "tähtikirkkaina kuutamoöinä kajahtivat vielä suomalaiset kansanlaulut usein maamiestemme verannoilta". Myös joulua vietettiin ja tehtiinpä sitä varten oma laulukin, joka muistutti siirtolaisten koti-ikävästä.

"Tuo vieras puulaji nurkassamme
Kotikuusta ei korvata saata,
Ja vieras sointu ei sieluissamme
Kotituntoa voine taata.

Ei palmun huounta pihassamme
Eikä kukkien tuntuva tuoksu
Voi poistaa kaihoa rinnastamme,
Mikä kutsui lumen luokse."

Tilli Sonni kirjoitti historiikissaan, kuinka hän joulupäivänä herättyään "odotti kuulevansa joulukirkkoon kiiruhtavien rekien narahtelua lumisella tiellä". Mutta ulkona näkyi jo aurinko korkealla taivaalla ja kuumuus oli nousussa.

 Joulusaunassa käytiin pääkanaalin varrella. Sinne rakennetun pienen saunan edessä kasvoi sokeriruokoa. Sauna sijaitsi noin viiden kilometrin päässä Viljavakan keskuksesta, eivätkä kaikki suomalaiset viitsineet siellä käydä. Paikalliset asukkaat eivät myöskään olleet siitä kiinnostuneita.

 Trujillo: suomalaisten verinen ystävä

 Dominikaanisessa tasavallassa oli veretön vallankumous helmikuussa 1930. Tämän Tilli Sonni ja muut suomalaiset panivat merkille aluksi vain paikallisen väestön kokoontumisena kaupan ja postin pihalle. Siellä oli "kovasti kiihtyneitä käsillään huitovia ihmisjoukkoja". Pieni sotilasosasto ampui kylän nimikilven hajalle, koska siinä esiintyi kaadetun presidentin nimi Vásquez. Uutta vallanpitäjää Trujilloa Tilli Sonni tuntuu pitäneen suuressa arvossa: "Tämä on miellyttäväkäytöksinen, etevä ja tarmokas mies, amerikkalaisen armeijan kouluttama sotilas. Rautaisella kädellään on hän rauhoittanut ja pitänyt kurissa maan erilaiset poliittiset ainekset ja kehittänyt maansa sivistyksellisiä, terveydellisiä ja taloudellisia oloja."

 Paikallisten asukkaiden kanssa suomalaiset olivat tekemisissä kaupassa ja pelloilla. Muuten suomalaiset seurustelivat lähinnä muiden siirtolaisten kanssa. Suomalaisten asemaa siirtokunnassa osoittaa se, että maan ministerit vierailivat siellä usein. Villa Vásquez oli valtion mallitila ja siellä asui Isabella Mayer, jonka luona diktaattori Rafael Trujillo vieraili. Myös suomalaiset kutsuttiin juhliin valtion johdon seuraksi.

 Kerran Villa Isabellassa Trujillo kertoi Tilli Sonnille, että hän "olisi hyvin huvittunut näkemään siirtolan jonkun suomalaisen kodin". Trujillo kutsuttiinkin oitis suomalaiseen kahvipöytään. Trujillo joi kahvit ja sotilasjoukko vartioi Sonnien taloa sen aikaa. Trujillo kävi myöhemminkin vieraisilla suomalaisten luona -"suomalaistyttöjen tähden", arvelee Hilkka Kohonen - ja sulki samalla suomalaiset omaan rauhaansa, koska paikalliset asukkaat pelkäsivät heitä Trujillon ystävinä. "Ihmiset olivat hyvin reserveerattuja meitä kohtaan", kertoo Heino Sonni, ja sanoo oppineensa tietämään vasta vuosia myöhemmin kihlattunsa vanhemmilta millainen terrori maassa heidän ympärillään vallitsi. "Saksalaiset kauppiaat kertoivat varovasti asioista aikaisemmin. Mutta monta kertaa sitä oli taipuvaisempi uskomaan valtion virkamiehiä", Heino sanoo.

 Hilkka Kohosta Trujillo kiikutti joskus polvella. Isommista tytöistä diktaattori piti kuitenkin enemmän. Anele Sonnille Trujillo oli tokaissut, että jos olisit paikallinen, niin ottaisin sinut pakolla mukaan. Paikalliset asukkaat tekivät tästä laulunkin. "Presidentti on rakastunut suomalaisneitoseen", hyräiltiin samalla, kun paahtavassa helteessä kahlattiin riisipellolla. Usein Trujillo lähetti autonsa hakemaan ihastuksensa kohdetta yhdeksi monista rakastajattaristaan. "Mutta ei hän suomalaistytöille tätä uskaltanut tehdä, vaikka joskus sitä pelättiinkin", tunnusti Zeila Laurikainen.

 Kansanmurha ja Elias Contrera

 Todellisuus kävi suomalaisille erityisen karuna ilmi, kun Trujillo vuonna 1937 murhautti tuhansia haitilaisia vierastyöläisiä. "Me oltiin keskenkasvuisina katsomassa portilla, kun haitilaisia kuljetettiin tapettavaksi jonossa kuin karjaa. Sitä ihmeteltiin, kun ei kovinkaan moni yrittänyt karkuun, vaikka luultavasti tiesi, että oli menossa kuolemaan", kertoo Hilkka Kohonen.

 Kohonen piilotti haitilaisen apumiehensä Elias Contreran. Tämä makasi päivät riisipellossa ja vietti yöt saunassa. Päivisin Kohonen konttasi viemään miehelle ruokaa. Poliisi sai kuitenkin vihiä tapauksesta ja Elias lähti pakoon Haitiin. Neljän päivän kuluttua Elias palasi yöllä Kohosten tilalle. Kiinnijääminen oli ollut metsissä jo monesti lähellä. Nyt etsinnät oli kuitenkin lopetettu, koska Trujillo oli antanut määräyksen, ettei haitilaisia saanut enää tappaa - väittipä, ettei ollut tappomääräystä koskaan antanutkaan. Vuotta myöhemmin Elias Contrera pidätettiin uudestaan. Viikon kuluttua vaimo tuli Kohosille itkien kertomaan, että vartijat olivat sanoneet, ettei ruokaa enää kohta kannattaisi tuoda. Tilli Sonni ja Kohonen lähtivät sotilaskuvernöörin luo.  He kertoivat Eliaksen olevan hyvä työmies ja kuvernööri lupasi miehen suomalaisille orjaksi. "Ole hyvä näille rouville, he ovat sinut pelastaneet ja omistavat sinut nyt", kuvernööri sanoi miehelle, joka oli vapisevana haettu paikalle. Vaikka Contreraa ei toki pidetty Kohosten tilalla orjana, oli keskustelunaihe asiallinen: useimpien haitilaisten asema ei paljon maaorjuudesta eronnut. Vielä nykyisinkin ovat ihmisoikeusjärjestöt kiinnittäneet huomiota maaorjuutta läheneviin palvelussuhteisiin Dominikaanisen tasavallan syrjäseuduilla. 

 Siirtolaisuus lakkaa

 Siirtokunnassa syntyi eripuraisuutta. Klikkejä alkoi muodostua ja illanviettojakin pidettiin kahdessa ryhmässä. Jakaja oli pääasiassa suhtautuminen uskontoon. Toinen joukko muodostui nuorista, joille maittoivat maalliset huvitukset. Tämä joukko piti myös keskusteluiltoja, joihin kutsuttiin vain osa suomalaisista. Tilli Sonni istui puolisalaa talon ulkopuolella ja "monia mielenkiintoisia kysymyksiä oli hauska kuunnella". Kerran hän kuitenkin liittyi kutsumatta keskusteluiltaan ulkopuolella istuskelevien joukosta. Keskustelupiiri alkoi puhua vapaasta rakkaudesta ja arvostella avioliittoa. Tilli kävi ilmoittamassa, ettei joukolla ollut mitään syytä puhua avioliitosta kun olivat itse poikamiehia ja -tyttöjä.

 Juhannusta vietettiin kasaamalla kaksi kokkoa. Uskovat viettivät juhlaansa toisella ja muut toisella. Jälkimmäisellä kokolla eräs päihtyneistä juhlijoista kellahti kaktusta vasten. Piikkejä sai poistaa vielä pitkään miehen takalistosta.

 Viljavakan huippuaika ei kestänyt kuin pari vuotta. Alue oli tavattoman kuumaa ja karua ja tämä pelotti monet tiehensä heti. Eeli Vaismaa kirjoitti pettyneenä Suomeen: "Luonto täällä ei ole kaunista. Kaikkialla on maa kuivaa ja pölyistä. Ainoastaan piikkipensaat ja kaktukset voivat säilyttää eloisuutensa." Vaismaa ja hänen sisarensa jaksoivat yrittää Viljavakassa kaksi vuotta. Sisar selitti paluutaan Terveys-lehdessä: "Haittana oli, ettei pysynyt oikein terveenä. Tuppasi olemaan vähän väliä pientä kuumetta." Viljavakkalaiset väittivät pitkään, ettei alueella ollut malariaa, mutta lopulta tämä oli myönnettävä. Malarian lisäksi vitsauksena oli punatauti, johon suomalaiset melkein järjestään sairastuivat. Myös Zeila Laurikaisen veli sai punataudin. "Kun veli nosti riisipellolla jalkansa vedestä se oli täynnä iilimatoja", Zeila muisteli Viljavakan olosuhteita.

 Trujillon hallitus ei ollut enää yhtä innostunut siirtokunnasta kuin edellinen. Artturi Sonni kirjoitti Karjalan Sanomiin: "Hallituksen luovuttamat maapalstat ovat liian pieniä elättääkseen hyvin perhettä." Sitä paitsi monet perheet saivat nyt "yhteislehmän, yhteispyssyn ja yhteishevosen", valitti Sonni. Lopulta kaikki valtionapu lopetettiin.

 Suomeen palaajien joukossa oli Egon Magnus, joka vuonna 1934 arveli, että ellei hän nyt lähtisi Suomeen, kotimatka jäisi kokonaan tekemättä. Suomeen lähti myös Zeila Laurikainen, joka oli viihtynyt siirtokunnassa huonosti alusta pitäen. "Suomessa olin sentään opettaja ja Viljavakassa joutui niin primitiivisiin oloihin", hän sanoi. Perheen nuorimmat kävivät Viljavakassa koulua, mutta opetus oli Zeilan mielestä "ala-arvoista ja veljet piileskelivät enimmäkseen metsissä kouluaikana".

 Hilkka Kohonen kertoo, että hänen isänsä luhistui, kun kävi ilmi, ettei maanviljelyksestä tulisi mitään. Äiti piti perhettä pystyssä. Johonkin aikaan äiti hoiti jopa sonnin nenärenkaita valmistavaa pienyritystä.

 Siirtokuntaan saapui myös rahattomia suomalaisnuorukaisia, joita jouduttiin palauttamaan takaisin jopa samalla laivalla. Heino Sonni arvelee, että herrasperheet lähettivät tropiikkiin mustia lampaitaan parantumaan alkoholiongelmista. Näin ei tietenkään käynyt, vaan nuorukaiset, joille usein kaikkinainen työnteko oli vierasta, joutuivat muiden suomalaisten niskoille. Tutkija Olavi Lähteenmäen mukaan syntipukiksi vaikeuksissa joutui Artturi Sonni, joka kielitaitoisena ja esiintymään tottuneena hoiti muidenkin suomalaisten asioita. Monet arvelivat hänen tämän vuoksi saaneen viranomaisilta erikoisetuja.

 Uusia tulijoita ei enää paljon näkynyt. Vuoden 1931 alussa oli jo Suomen New Yorkin pääkonsuli pyytänyt ulkoministeriötä varoittamaan lähtemästä maahan. Kun laivaston koulutusalus Suomen Joutsen oli vuonna 1932 lähdössä Karibian merelle ja aikoi käydä myös Dominikaanisessa tasavallassa Ulkosuomalaisseura pyysi laivaa tuomaan suomalaiset saarelta, mitä Suomen Joutsen ei tehnyt. Suomalaiset lehdet kirjoittivat paljon maanmiesten ahdingosta Dominikaanisessa tasavallassa. Vuoden 1932 puolella siirtokuntaan ei enää saapunutkaan yhtään suomalaista. Suurin osa suomalaisista oli lähtenyt takaisin Suomeen - toiset jo muutaman viikon kuluttua saapumisestaan - tai muualle Amerikkaan, varsinkin Yhdysvaltoihin ja Venezuelaan. "Sitten he vähitellen siirtyivät toiset Yhdysvaltoihin, toiset Kolumbiaan. Meistä, jotka jäimme siirtolaan, ovat jo useimmat menneet parempaan siirtolaan, Tuonen Tuvalle", sanoo Eeli Ylitalo.

 Suomalaiset siirtyvät Jarabacoaan

 Joukko nuoria kokeili välillä kahvinviljelyä vuoristossa. Mukana olivat mm. Eeli Ylitalo ja Jalkion poika Tero. Tero Jalkio kirjoitti 700 metrin korkeudessa olevasta Villa Trinasta: "Joka raosta tulee pilveä huoneeseen. Kaikki on harmaata. Illalla näkee selvästi pilvessä oman varjonsa, kun lampun valossa asettuu ikkunan eteen. Näköalat kaikkialla hirveän kauniita. Tämä on mielestäni kaikkein paras paikka tuleville suomalaisille." Kahvinviljely ei kuitenkaan onnistunut ja jonkin ajan kuluttua suomalaisnuoret palasivat vuoristosta.

 Suomalaiset valittivat Viljavakan oloista hallituksen siirtolaisvirastossa. Tämä suosittelikin nyt suomalaisille uutta paikkaa, joka sijaitsi San Francisco de Macoriksessa. Uuden paikkakunnan paras puoli olisi, että se "sijaitsi sadealueella ja olisi malariasta vapaa". Neljä suomalaista poikamiestä otti tarjouksen vastaan ja perusti vuonna 1932 yhteisfarmin Bonaoon. Se sijaitsi 90 kilometrin päässä Santo Domingosta. Hiukan yli 20 hehtaarin tilalla suomalaispojat viljelivät vihanneksia ja kasvattivat kanoja. Tilan aikaisemmat tuotteet, kahvi ja kaakao olisivat osoittautuneet kannattamattomiksi niiden maailmanmarkkinahinnan pudottua. Samanlaista yhteisfarmia harkitsi myös kolme muuta poikamiestä, jotka "dominicaanien ihmeeksi ahkeraan polkupyörillään laajasti liikkuen etsivät sopivaa paikkaa", kuten Artturi Sonni kirjoitti Suomeen.  Vuonna 1932 Oskari Jalkio itse siirtyi perheineen Capotillo-siirtokuntaan.

 Sonnin ja Kohosen perheet muuttivat Viljavakasta viimeisinä vuonna 1944. Se merkitsi suomalaissiirtokunnan loppua. Lähtö oli dramaattinen. Villa Vásquezissa syttyi tulipalo, jossa paloi 300 taloa. Talot tuhoutuivat muutamassa kymmenessä minuutissa, koska sammutusvettä ei saatu ajoissa. Suomalaisten talot tosin säästyivät, koska ne sijaitsivat syrjässä pääkylästä ja tuulen yläpuolella. Sonnit olivat ostaneet lisämaata poislähteviltä suomalaisilta ja Viljavakan loppuaikoina heillä oli kohtuullisen kokoinen maatila, jossa he riisin lisäksi viljelivät juurikasveja, kahvia, maapähkinöitä ja papuja. Suomalaiset perustivat uudet kotinsa maan keskiosaan, Jarabacoan vuoristolaaksoon. Siellä asuvat vieläkin Heino Sonni, Eeli Ylitalo, Aarne Kohonen ja Heinon sisar Anja. Jarabacoa on 7 000 asukkaan kaupunki, jossa kesäaikaan käy paljon turisteja. Muuten laaksossa viljellään kahvia, papuja ja maissia ja pidetään lihakarjaa. Myös metsänhoito on tärkeä elinkeino.

 Trujillo ammutaan

 Vuonna 1961 Trujillo ammuttiin. Heino Sonni oli kaupunkimatkalla huomannut, että kaikki viralliset liput olivat puolitangossa. Hän kyseli mitä oli tapahtunut, mutta "vastaus oli vain sormi suun eteen. Ihmiset oli suhheroitu kauhun valtaan, kukaan ei voinut luottaa toiseen, niin suuri osa ihmisistä toimi urkkijoina. Aina piti miettiä, mitä voisi tapahtua, jos puhuu ohi suunsa", kertoo Heino Sonni. Seuraavana päivänä radiossa kerrottiin Trujillon kuolemasta. Suurin osa ihmisistä ei uskonut tietoa. "Tuntui niin kuin jumala olisi tapettu", Heino muistaa jonkun sanoneen. Yleistä riemua ei puhjennut, sillä kaikki pelkäsivät yhä vielä. Eikä Trujillon aikakaudesta vieläkään puhuta mielellään. Kaikilla on kadonneita omaisia tai naapureita ja muistot ovat katkeria.

 Trujillon jälkeen maa sai elää rauhallisempia aikoja. Sisällissota ja amerikkalaisten maihinnousu kosketti kuitenkin läheltä Hilkka Kohosenkin elämää valtionhotellin ravintolan pitäjänä. Sodan aikana hän joutui vangiksi. "Naapurin poika vangitsi, kun en ollut ottanut häntä hotelliin työhön", arvioi Hilkka tapahtuman taustaa. Suomalainen passi pelasti hänet sillä kertaa. Hilkka Kohonen pitää nyt pientä pensionaattia maan pääkaupungissa Santo Domingossa. Yhdessä muualla maassa asustavan Paavo Vuorisen kanssa hän muodostaa loput maan nykyisestä suomalaisväestöstä.

 Heino Sonnin finkalla

 Heino Sonnin maatila sijaitsee noin neljän kilometrin päässä Jarabacoan keskustasta. Kun istumme kaasulampun valossa yli 70-vuotiaan lempeästi hymyilevän, tanakoituneen Heinon maatilalla -finkalla - yö on kuuma ja hyönteisten siritys täyttää ilman.

 "Minusta tämä on niin kuin vanha suomalainen maalaistalo", sanoo Heino Sonni. Sonnin asunto vastaa pikemminkin romanttisia mielikuvia tropiikista. Seinät ovat tummaa puuta. Ikkunoiden tilalla on luukut, jotka suljetaan yöksi. Salin antiikkihuonekalut luovat taloon ylhäistä arvokkuutta. Jykevät pietarilaiset huonekalut ovat perintöä Sonnin sedältä, joka toimi kuvernöörinä Kaukasusvuorilla. Heino kertoo tsaarin istuneen samassa tuolissa, jonka hän on antanut vieraalle. Heino Sonnin kirjahylly on täynnä nahkakantisia, termiittien ja tropiikin kosteuden syömiä kirjoja. Selän kultaus on pitänyt: Maamme kirja.

 Heinoa vaivaavat monet sairaudet, mutta hän on tyytyväinen. "Minulla on hyvät lapset ja erinomainen puoliso. En haluaisi muuttaa Suomeen ja jättää omaisiani tänne", hän sanoo. Suomen talvisotaan Heino Sonni oli kuitenkin lähdössä avuksi, mutta sota loppui ennen kun lähtö toteutui.

 Heino Sonni oli asunut Viljavakassa kuusi vuotta, kun hän vuonna 1936 meni naimisiin 15-vuotiaan dominikaanitytön Albertino Mercedeksen kanssa. Sonnien vanhin poika on lääkäri ja asuu Puerto Ricossa. Muutkin lapsista ovat saaneet hyvän koulutuksen. Lastenlapsia Heinolla on jo 21. Heinon vaimo hallitsee keittiötä ammattitaidolla: hän on hankkinut kotitalousopettajan koulutuksen. Pöytään ilmestyy monenlaisia etelän hedelmiä ja ruokia. Olen tuonut Heinolle tuliaisiksi suomalaisen jälkiuunileivän, josta leikataan ohuita viipaleita. Keskustelun lomassa Heinon käsi tarttuu huomaamatta yhä uuteen viipaleeseen: on ensimmäinen kerta Suomesta lähdön jälkeen, kun hän syö ruisleipää. Muiden perheenjäsenten leipäpalanen jää lepäämään pöydälle ensi maistelun jälkeen.

 Eeli Ylitalo asuu Jarabacoassa muutaman kilometrin päässä Heino Sonnin maatilasta. Hän on naimisissa dominikaanisyntyperää olevan Anarosan kanssa. Lapsia ja lapsenlapsia on iso liuta. Eeli Ylitalo on luova ihminen, joka liikemiesuransa ohella on innokas kynämies, harrastaa runoutta ja keksintöjen tekoa. Kalevala on lähellä Eelin sydäntä. Hän nauhoittaa runojaan ja lähettää niitä ystävilleen Suomeen. Alajärvellä ilmestyvää Järviseutu-lehteä Eeli Ylitalo on tilannut koko elämänsä, vaikka lehden tulo Dominikaaniseen tasavaltaan kestää useita kuukausia. Eelin taiteilijatytär Vilhelmiina on saanut innotusta Kalevalasta. Isän toimistorakennuksen harmaaseen tiiliseinään on kiinnitetty useita Kalevala-aiheisia seinälaattoja.

 Hurrikaani David

Hurrikaani David tuhosi suomalaisten elämäntyötä loppukesästä 1979. Pyörremyrsky nostatti Jarabacoan joen kahdeksan metriä normaalia korkeammalle ja jokivarren talot ja sillat saivat äkkilähdön. "Rautakonkreettiblokit lähti kuin tulitikut", kertoo Eeli Ylitalo.

Hirmumyrskyn aikana Sonnit olivat vuorokauden kokonaan eristettynä muusta maailmasta. Heino Sonni kirjoitti Suomeen: "Sekä Eeli että minä kärsimme paljon vahinkoja, kun pyörremyrskyn seurauksena kaikki purot ja joet tulvivat suunnattomasti ja valtavat vesivirrat nousivat osaan kaupunkia ja koko tilallemme. Eelin tehdas tuhoutui kokonaan ja virta vei kaikki tehtaan rakennukset ja laitteet."

Heino Sonnin maatilalta tulva vei viljelyskasvit ja maan pintakerrokset. Nyt maatila on kuitenkin nopeasti noussut kasvukuntoon, tropiikissa kun ollaan. Edellisen kerran tila oli ollut veden alla 113 vuotta aikaisemmin. Ennen hurrikaania Heino Sonni suunnitteli finkansa myymistä asuntoalueeksi, mutta ostajien mielenkiinto loppui kun he havaitsivat kuinka altis tuholle alue oli.

 Kannattiko Viljavakka

Artturi Sonni kirjoitti vuonna 1930 Karjalan Sanomissa toiveikkaasti: "Villa Vásquezin suomalaiset ovat yleensä erittäin tyytyväisiä oloonsa ja varmoja siirtolansa kasvamisesta. Ei kukaan ajattele nyt kotimaahan siirtymistä. Kaikki ovat selvillä siitä, että taloudelliset mahdollisuudet riisinviljelyksen alalla ovat mitä parhaat." Kirjoituksensa Sonni lopetti: "Katsellessamme näitä rantoja heräsi kysymys: tuleeko tuosta maasta ehkä meidän ja lastemme uusi kotimaa. Jos esirippu olisi nostettavissa, niin mielellään katsoisi mitä se taakseen kätkee."

Esiripun nostamista ei tarvinnut kauan odottaa. 140 ihmisen yhteiskunnasta Viljavakka supistui pian parinkymmenen suomalaisen yksittäisiksi siirtolaisperheiksi. Taloudellinen epäonnistuminen oli selvä ja tutkija Olavi Lähteenmäen luonnehdinta "pirunsaareksi muuttuneesta paratiisista" melko oikeaan osunut.

 Zeila Laurikainen ei puhunut Viljavakasta kovinkaan innostuneesti. "Kyllä se oli kaamee paikka", hän sanoo. "Paikalliset asukkaat eivät jääneet sinne koskaan yöksi, kun siellä oli malariaa ja kaikkea. Yhtenä yönä heräsin siihen, että pianoa soitettiin alakerrassa. Menin katsomaan, että kuka ihme siellä soittaa. Rotat juoksivat tangenttien päällä", hän muistelee. Heino Sonnille ja Eeli Ylitalolle menneisyys ei ole pelkkää pettymystä. "Määrätyille ihmisille oli tärkeää, että sai elää rauhassa ilman muun maailman suurta kiirettä", sanoo Heino Sonni.

 Vegetaristisen maailmanparannusaatteen lisäksi Viljavakan utopiapiirteet supistuvat melko vähiin. Asuminen, työnteko ja ruokailu tapahtuivat perhekunnittain. Vasta riisinviljely-osuuskuntahanke toi suomalaisille enemmän yhteistoiminnan piirteitä. Suomalaisyhteisönä Viljavakka toimi siitäkin huolimatta, että se perustettiin keskelle monien kansallisuuksien siirtolaiskylää. Suomalaisten keskeinen seuraelämä oli vilkasta ja vastuuntunto huono-onnisista maanmiehistä voimakkaampi kuin siirtolaisilla yleensä. Ja kuten Eeli Ylitalo aprikoi: "Bueno, kuinka sitä voi erotella utopian ja realismin. Siinä oli utopiaa ja taustalla taloudellisen menestymisen haaveet." Ylitalon yhteiskuvaan keräytyy suuri joukko lapsia ja lastenlapsia, joita Eeli katsoo lämpimin silmin: "Tässä on minun maailmani, ja se on onnistunut utopia."

Päivitetty 21.11.2021